Kuten on jo muodostunut perinteeksi, lentomatka oli väsyttävä. Katsoin Säätiötä kunnes olin niin totaalisen uninen, että sain nukuttua pari tuntia.
Kone saapui Suvarnabhumiin puolisen tuntia aikataulusta edellä. Syy odottamattoman nopeaan lentämiseen jäi mysteeriksi. Matka-aika oli 10 tuntia ja 45 minuuttia. Poistuminen vei aikansa, koska minulla oli niin runsaasti käsimatkatavaroita.
Pitkän ravaamisen jälkeen saavuin maahanmuuttotiskille ja onnistuin valikoimaan suhteellisen nopean jonon. Välittömästi edessäni olevat amerikkalaisturistit eivät kuitenkaan olleet ymmärtäneet täyttää arrival card -kaavaketta internetissä ja joutuivat pitkälliseen kuulusteluun. Onneksi paikalle tuli virkailijatar, joka jätti heidät kuulusteltavaksi ja avasi uuden tiskin muille jonottajille. Pääsin sen jonon ensimmäiseksi ja lykkäsin virkailijattarelle tarkastettavaksi viisumini, passini ja arrival cardini. Hän ei kysynyt mitään lisäkysymyksiä, mutta vaikutti pitävän jotakin asiaa kovin huvittavana, ehkä A5-kokoista viisumitulostettani. Pääsin maahan. Maahanmuuttotarkastuksessa kului kaikkiaan 18 minuuttia. Havaitsin myös amerikkalaisten päässeen maahan, kun heitä oli riittävästi kuulusteltu.
Hain laukkuni hihnalta ja se oli ilokseni kunnossa. Menin sitten tavaravuoreni kanssa useat liukuportaat alas lentoaseman kellariin, ostin automaatista lipun ja aloitin matkan keskustaan Airport Rail Linkillä. Tämä oli vähän haastavaa, koska tavarani veivät niin paljon lattiapinta-alaa ja yritin pitää ne lähellä itseäni. Viime kerralla taksimatka oli kuitenkin ollut niin kallis, että siteeraten itseäni: Ensi kerralla menen junalla, vaikka matkatavarana olisi koulutettu norsu.
Siinä junassa istuessani minulla oli varsin outo olo. Ihan, kuin olisin lähtenyt vasta eilen. Käy se niinkin, tietysti. Mitään, mikä tapahtui viimeisen 6kk aikana ei tapahtunut oikeasti. Se oli pelkkää pahaa unta ja nyt voin taas elää vapaana vähän aikaa.
Perillä Phaya Thailla piti ottaa alemmalle tasolle ensin hissi ja sitten liukuportaat. Menin BTS-asemalle ja pääsin kanikortilla sisään. Jouduin nousemaan taas liukuportaat ylös asemalaiturille.
Junassa pohdin, että olisikohan sittenkin pitänyt ottaa se taksi hotellille, maksoi mitä maksoi. Tuntemus voimistui, kun perillä Sena Nikhomilla jouduin jälleen kahdelle hissimatkalle päästäkseni asemalta katutasoon. 47 kiloa matkatavaroita sai minut ymmärtämään ihan uudella tavalla, kuinka vertikaalista liikkuminen BTS:ssä onkaan. Lisäksi vettä tuli nyt kuin saavista kaatamalla. Eikös sadekauden pitänyt olla jo ohi? Matkalaukku oli myös niin raskaassa lastissa, että se ei rullannut hyvin ja sen työntäminen oli vaikeaa.
Saavuin lätäköistä ja huonokuntoisista teistä huolimatta pian hotellilleni. Se oli Kasetsartin yliopiston kupeessa ja ensimmäinen paikka, jossa olen Thaimaassa yöpynyt. Vastaanottovirkailija muisti minut ja antoi minulle saman huoneen kuin viime kerralla.
Kävin 7-Elevenissä ostamassa ravintoa. Vetäydyin sitten huoneeseeni naputtamaan konettani ja menin nukkumaan rättiväsyneenä kello 18.