Heräsin kahdeksan aikoihin ja laitoin varusteeni kasaan. Sitten raahasin kaksi matkalaukkua, kaksi reppua ja yhden sekalaista tavaraa sisältävän pyykkikorin hotellin toisesta kerroksesta ensimmäiseen.
Kirjasin itseni ulos hotellista. Tuttu virkailija kysyi minulta, että olinko lähdössä kymmeneltä jonnekin. Kysyin, että mistä hän sen tiesi. Joku taksikuski oli kuulemma tullut kyselemään ja parkkeerannut autonsa parkkihalliin, jonne pääsi kulkemalla kadun toisella puolella olevan rakennuksen läpi. Kiinteistönvälittäjäni todella olikin järjestänyt minulle taksikuljetuksen siihen aikaan.
Sitten kuski jo ilmestyikin ovesta. Hänen nimensä oli Wat (eri Wat kuin se, josta yleensä puhun). Hän puhui thaita varsin selkeästi. Lähdimme matkaan kello 9:30. Navigaattorin mukaan matkaa oli melkein tasan kolmesataa kilometriä ja matkassa kestäisi neljä tuntia.
Köröttelimme ruuhkassa ensin Thonburiin. Vähän sitä ennen synkkä taivas päästi niskaamme kunnolla vettä. Thonburista jatkoimme thanon Rama II:lla etelään. Se on siis se tie, jota Watin (sen Watin, josta yleensä puhun) mukaan on rakennettu kauemmin kuin Gizan pyramideja. Korotettu moottoritie ei ollut vähemmän yllättäen vieläkään valmis.
Jossakin vaiheessa kuski pysähtyi tankkaamaan autonsa nukkavierun näköiselle huoltoasemalle. Jaloittelin vähän. Ilmeisesti Toyota Fortuner tankataan jostain takapuskurin kohdalta. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.
Jatkoimme etelään Petchaburiin ja ohitimme Cha-amin sekä Hua Hinin. Sadekuurot kastelivat tietä aina silloin tällöin. Matkalla tuli vastaan monenlaisella tavaralla lastattuja lava-autoja: lavoilla oli mm. nelimetrinen heinäpaalivuori, valtava ananaskasa ja ilmielävä hevonen pussi päässään. Koni sai lavalla seisoessaan elämänsä kyydit.
Nopeusrajoitus oli useimmiten yhdeksänkymmentä kilometriä tunnissa. Tietyillä osuuksilla se oli kaistakohtainen: vasemmalla 80, keskellä 100 ja oikealla miniminopeus oli 100 ja maksimi 120. Kuski ajoi rajoituksesta riippumatta noin 110 km/h. Tie oli kylttien mukaan kameravalvottu, mutta nopeuskamerat eivät vaikuttaneet häntä hirveästi huolettavan. Tiellä oli myös yksi ratsia, mutta meitä ei pysäytetty tarkastusta varten.
Saavuimme Prachuap Khiri Khanin kaupunkiin vähän ennen kello kahta iltapäivällä. Taksikuski jätti minut erään uuden kerrostalon eteen ja maksoin matkasta kolme tuhatta bahtia. Se on tietysti paljon enemmän kuin vaikkapa junamatkan hinta, mutta matkatavaroita olisi ollut hyvin vaikeaa saada raahatuksi tänne muilla keinoin. Lisäksi kuski ajoi tätä varten isolla autolla yhteensä kuusisataa kilometriä ja maksoi bensat ja tietullit. Tämä huomioonottaen hinta oli minusta varsin kohtuullinen.
Jossain vaiheessa siivooja, jonka rakennuksen omistaja oli nimennyt LINE:n välityksellä edustajakseen ilmestyi jostakin rakennuksen uumenista. Hän ei puhunut englantia, mutta sillä ei ollut paljon väliä. Allekirjoitin vuokrasopimuksen. Sitten siivooja auttoi minua saamaan tavarani huoneeseeni käyttäen apuna työntökärryjä. Onneksi talossa oli hissi.
Lukija saattaa tässä vaiheessa miettiä, että mitäs ihmettä se Mies Lännestä nyt puuhaa? Miksei hän asu pääkaupungissa kuten aina ennenkin? Syy on lopulta yksinkertainen: rahankäytön optimointi. Tässä rakennuksessa asunto maksaa vain 7000 bahtia kuussa, kun vertailun vuoksi kolmannen ja neljännen osan asuntoni kustansi messevät 19000 bahtia kuussa. Lisäksi oma kiipeilyseinä, helikopterikenttä ja kolme uima-allasta eivät ole lopulta asioita, joille tulee niin paljon käyttöä että niistä kannattaisi maksaa jotain. Olen havainnut olevani tyytyväisin matkustellessani moottoripyörällä ympäri maata, ja jos sellaista elämäntapaa meinaa harrastaa, niin rahat kannattaa suunnata muualle kuin kuukausivuokraan. Kalliissa asunnossa joutuu pihistämään muista aktiviteeteista. Tämän lisäksi pääkaupunki on nykyään kaikilla mittareilla todella kallis. Yksi edestakainen matka kielikoululle BTS:llä maksaa yhtä paljon kuin sata kilometriä mopolla. Ruokakin maksaa moninkertaisesti sen, mitä täällä maaseudulla.
Huoneisto löytyi kolmannen kerroksen päädystä. Se suorastaan kiilsi uutuuttaan. Ilmastointi luonnollisesti löytyi, samoin televisio ja jääkaappi. Ovenkahvan lukko toimi koodilla, kortilla ja sormenjäljellä. Harmillisesti viereisesn talon pihamaalla oli vapaana käyskentelemässä kukkoja, joiden taukoamaton kieunta kuului käytävään hyvin selkeästi. Itse asunnossa ääni ei kuitenkaan häirinnyt yhtä pahasti. Saa nähdä, totunko siihen.
Menin vielä pyytämään siivoojalta kopion vuokrasopimuksesta siltä varalta, että joku maahanmuuttopoliisi saa joskus päähänsä kysyä sitä. Sitten menin takaisin tutkimaan asuinkoppiani ja dokumentoin sen.
Yritin ottaa internet-yhteyden käyttööni saamillani ohjeilla. Kyseessä oli tavallinen wifi-verkko, johon liittymiseen tarvittiin yksinkertainen salasana. Se on rakennuksen laajuinen, huoneessa ei vaikuta olevan mitään siihen kuuluvaa laitteistoa. Jostain syystä puolet verkkosivuista ei kuitenkaan toiminut. Yritin keksiä, mistä se johtui. Jokin DNS-vika oli varmaankin kyseessä, mutta en tiennyt, mikä sen aiheutti. Tuskin ainakaan oma koneeni. Toimiessaan yhteys oli hyvin nopea, 800mb/s.
Lopulta yhteys kyykkäsi kokonaan. Kello oli tässä vaiheessa jo neljä ja päätin luovuttaa toistaiseksi. Lähdin etsimään syötävää.
Tutkin ennen lähtöäni rakennusta. Siinä oli yhteensä viisi kerrosta. Niiden lisäksi katolle oli vapaa pääsy. Katolta näki merelle, mikä oli mukavaa. Myös Tenasserimin kukkulat erottuivat jotenkuten lännessä. Merituuli tuntui raikkaalta ja virkistävältä.
Palasin maan tasalle ja kävelin pohjoiseen. Näin satoja koululaislapsia, jotka olivat kai päässeet juuri koulusta. Aivan taloni pohjoispuolella on temppeli ja temppelin vieressä koulu. Etelän puolella puolestaan on 7-Eleven.
Etsin ruokalaa, mutta suurin osa niistä vaikutti olevan kiinni. Haahuilin ympäriinsä kunnes tulin tielle, jota reunustivat ikivanhat puutalot. Muutama kylän nuorisosta tervehti minua, merkki siitä että täällä ei liiku kovin paljon ulkomaalaisia.
Puutalojen reunustamalla tiellä tuli vastaan sopivan näköinen paikka. Se oli pad thai -ravintola. Palvelu ei ollut erityisen iloista, mutta hinta oli kohtuulliset 60 bahtia, ruokaa sai pesuvadillisen ja se oli aika hyvää. Juomavesi oli ilmaista.
Olin nyt hyvin lähellä rantaa, ja päätin mennä tutkimaan tilannetta siellä. Rantakadulla oli muutamia ulkomaalaisia. Tätä ennen olin nähnyt vain yhden sellaisen ja tämä sattui rakennukseni pihamaalla.
Dokumentoin rannan. Näin paljon pieniä rapuja, yhden kalastavan riuttahaikaran ja hyvin synkeän näköisen sadepilven.
Paluumatkalla havaitsin temppelin lähettyvillä kojun, jossa myytiin ruokalajia nimeltään โรตี (/rootii/). Se on alunperin intialainen ruoka, jota asiaan vihkitymättömät saattavat kutsua joskus banaanipannukakuksi. Myyjä oli nainen, jonka päässä oli hiukset peittävä pala kangasta. Päättelin hänet vaatekappaleen perusteella muslimiksi.
Päätin tilata banaanirotin. Otin ruokalistasta kuvan, jota näytin myyjättärelle. En uskaltanut sanoa “banaaniroti” eli โรตีกล้วย koska sana กล้วย (/kluai/) tarkoittaa kuulemma väärällä toonilla sanottuna “munat” enkä nyt puhu mistään linnunmunista.
Myyjätär ei vaikuttanut osaavan englantia, mutta hän puhui thaita hyvin hitaasti ja selkeästi. Hän kysyi, mistä tulen. Sanoin että Suomesta, oletko käynyt? Myyjätär ei ollut käynyt, mutta tiesi, missä Suomi oli. Mainitsin opiskelleeni thaita pääkaupungissa kuusi kuukautta (jos uudelleen käymiäni kursseja ei lasketa). Hän sanoi opiskelleensa englantia koulussa kaksitoista vuotta, mutta eipä siellä kuitenkaan mitään oppinut. Myyjätär myös pyysi minut kojun katoksen alle suojaan, koska sade oli tulossa. Roti maksoi 30 bahtia.
Sain rotin mukaani ja menin kotiini. Ainakaan vielä ei satanut vettä. Havaitsin vatsani tuntemuksista, että pieni ripuli teki tuloaan. Tästä huolimatta jätin rotin asuntooni ja menin 7-Eleveniin hakemaan lisäevästä.
Ostin vesipullon, omenapasteijan ja kääretortun. Kotiin palatessani rakennuksen pihalla istui musta kissa, jonka näytti ensin pelokkaalta mutta tuli sitten kyhnyttämään jalkojani.
Totesin ovaalissa toimistossa istuessani, että internet-yhteys oli alkanut yhtäkkiä toimia täydellisesti. Tätä jatkui puolisen tuntia, sitten se lahosi uudelleen.
Käytin puhelimen yhteyttä jonkin aikaa. Sitten havaitsin, että internet-yhteys oli taas korjautunut itsekseen. Sain illalla kymmenen aikoihin omistajalta tiedon LINE:n välityksellä, että joku amatimiäs oli käynyt sorkkimassa wifiä silloin kun se oli ollut rikki ja joitain laitteita vaihdettaisiin seuraavana päivänä. Palvelu pelaa.
Asunnon varustelutasossa on pieniä, joskin ennakko-odotusteni mukaisia puutteita. Pitäisi hankkia suihkuverho ja verhotanko, koska tällä hetkellä suihkuvettä roiskuu hieman suihkutilan ulkopuolelle ja wc-pöntön eteen. Vaatekaappi löytyy, henkareita ei. Pyykinpesukonetta ei ole, ja kolikkopesukoneella ravaaminen saattaa olla pitkällä aikavälillä ikävää. Mikroa ei myöskään ole, toisaalta kaupungista ei voi myöskään tilata Grab-ruokaa jota mikrossa lämmittäisi. Äänieristys on vielä kysymysmerkki.
Saas nähdä, miten minun ja asunnon yhteiselo lähtee etenemään.