Tiedättekö milloin on se kuuluisa “kukonlaulun aika”? Voin nyt empiiristen tutkimusten pohjalta vastata kysymykseen ja todeta, että se on kaksikymmentä yli neljä aamulla. Silloin nimittäin ikkunani alta kuului äänekäs kiekaisu, johon heräsin. Herättyäni kuulin myös kymmenien muiden kukkojen vaimeampaa kieuntaa lähimaastosta. Kaupungin jokainen kukko oli selvästi hereillä eikä voinut olla kiekumatta, koska kiekumatta jättäminen olisi kielinyt heikosta mieskunnosta tai jotain.
Laitoin korvatulpat päähän ja menin uudestaan nukkumaan.
Heräsin yhdeksän jälkeen ja käsittelin eilen ottamiani kuvia. Sitten päätin lähteä mopokauppaan katsomaan, olisiko siellä mopoja myytävänä.
Kuten innokkaimmat lukijani kenties muistavat, vuokrasin viime vuonna useita mopoja. Ajoin ensin Honda Clickillä 1500 kilometriä Mae Hong Sonissa ja sen jälkeen lukuisia muitakin reissuja. Minua kuitenkin alkoivat turhauttaa tietyt vuokramopojen puutteet. Ne ovat usein huonossa kunnossa. Yhdellä oli ajettu yli puoli miljoonaa kilometriä. Valot sekä nopeusmittarit toimivat vain harvoin kunnolla. Eräästä yksilöstä hajosi valtatiellä voimansiirto. Jarrut toimivat joskus ja jouluna. Tavanomaiset 125-kuutioiset eivät jaksa kiihdyttää ylämäissä tai matkustajan kanssa ja isompia on saatavilla vain hyvin harvoin. Jos sellaisia on, ovat ne hyvin kalliita. Sesonkiaikana voi joutua käyttämään tuntikausia siihen, että löytää ylipäätään minkäänlaisen mopon. Matkatavaratila tuppaa olemaan aina liian pieni. Ikinä ei voi olla varma siitä, että vuokraaja ei yritä kusettaa jollain lailla esimerkiksi valittamalla naarmuista, joita oli laitteessa jo ennestään. Vuokraaja on vastuussa kaikista vahingoista ja myös normaalista kulumisesta. Syvästä etelästä ei löytynyt ainoatakaan vuokraamoa, joka olisi antanut luvan mennä mopolla provinssirajojen ulkopuolelle. Kirsikkana kakun päällä vuokraamoilla on paha tapa asentaa mopoihinsa airtag-tyyppisiä seurantalaitteita.
Olin aloittanut tämän vaiheen valmistelut jo kolme kuukautta sitten esittämällä LINE:n avulla kaupalle tiedustelun siitä, että voisivatko he tilata Honda ADV 350:n myymälään. Sen toimitusaika tehtaalta oli nimittäin useita kuukausia. Tähän oli suostuttu. Olin pyytänyt vielä vahvistuksen siitä, että näin oli toimittu, ja myyjä totesi näin olevan. Seurasi useiden kuukausien radiohiljaisuus. Eilen tiedustelin vielä pahoin aavistuksin, että onko mopo saapunut. Yllätyin positiivisesti, kun sain vastaukseksi kuvan moposta. Sitten tiedustelin, että voidaanko se toimittaa tähän osoitteeseen vai pitääkö minun tulla mopokauppaan. Vastaus oli jokseenkin epämääräinen “ok”.
Päätin mennä paikan päälle potkimaan renkaita.
Mietin, kuinka parhaiten pääsisin mopomyymälään. Matkaa oli vähän yli kolme kilometriä. Kaupungissa oli sen verran vaikea kävellä, että päätin käyttää jotain kulkuneuvoa. Taksi olisi toiminut. Päätin kuitenkin vuokrata mopon yhdeksi vuorokaudeksi siltä varalta, että minun pitäisi mennä jonnekin esimerkiksi hankkimaan jotain papereita ennen kuin pystyisin ostamaan mopon.
Ennen tontiltani poistumista päätin etsiä rakennuksessa olevat pesukoneet. Rivi kolikkopesukoneita löytyi rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta. Niiden käyttämiseen kuitenkin tarvittiin neljä kymmenen bahtin kolikkoa. En tiedä, mistä saan riittävän ison kasan kolikoita pyykinpesua varten.
Kävelin lähimpään mopovuokraamoon. Olin kävellyt ehkä kaksisataa metriä, kun näin kadun kulmassa pesulan, jossa oli kolikkopesukoneita. Siellä oli myös kiintoisa aparaatti, jolla pystyi muuttamaan seteleitä kymmenen bahtin kolikoiksi. No, siinä ratkesi se ongelma.
Mopovuokraamo oli sama, josta olin vuokrannut mopoja ennenkin. Sitä piti lihava mutta leppoisa mies. Painoin ovikelloa ja istuuduin odottamaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin mies ilmaantui rakennuksen uumenista. Selitin asiani. Hän kysyi, että etkös ole ollut täällä joskus aiemminkin. Myönsin tämän pitävän paikkansa. Sitten hän kysyi, että paljonkos viime kerralla maksoit. 300 bahtia, ja se oli hinta tänäänkin.
Mies katosi jälleen ovesta ja palasi pian avaimen ja jostain syystä oranssin kissanpennun kanssa. Pentu oli varsin pieni, sen silmätkin olivat vielä siniset. Silitin kissanpentua ja selitin aikomukseni ostaa mopo. Hän suositteli Hondaa. Sille on kuulemma helpompi löytää korjaajia ja varaosia kuin Yamahalle. Sanoin hänelle, että minulla oli joskus Mordorissa tällainen ja näytin kuvaa eräästä paljon pienemmästä moposta. Honda Monkey, hän tunnisti. Klassikko.
Ajoin sitten kaupungin viralliseen Honda-myymälään nimeltään Saha Honda (/sahaa hondaa/). Se on kaupunkia halkovan junaradan länsipuolella. Ajoin ensin pohjoiseen kunnes olin saavuttanut Prachuapin temppelivuoren ja käännyin sitten länteen. Olin kuitenkin unohtanut, että maan tasalla oleva tie päättyi umpikujaan: se oli katkaistu tasoristeyksen poistamiseksi. Tein siis U-käännöksen ja ajoin takaisin temppelille. Sitten tein vielä toisen U-käännöksen. Nyt pystyin ajamaan sillalle, joka ylitti rautatien. Sitten piti tehdä vielä kolmas U-käännös, koska silta laskeutui maan tasalle vasta, kun mopomyymälä oli jo ohitettu. Tämän jälkeen piti tehdä neljäs U-käännös, jotta pääsin oikealle puolelle tietä ja kaupan eteen. Pysäköin kadun varteen ja menin sisään.
Selitin asiani paikalle tulleelle sinisilmäiselle myyjätytölle. Hänellä oli kaiketi siniset piilolinssit, olen nähnyt thaimaalaisten käyttävän sellaisia ennenkin. Näytin kuvaa keskustelusta, ja hän tiesi, mistä oli kysymys. Minulta kysyttiin, mitä papereita minulla oli. Passi löytyi. Piti olla myös toisenlainen paperi, jonka tunnistin surullisenkuuluisaksi asuinpaikkatodistukseksi. Sellainen ilmeisesti vaaditaan mopon rekisteröintiä varten. Sain suurilta osin thainkielisen selityksen, jonka päätteeksi myyjätär alkoi täyttää joitakin papereita. Passistani otettiin kolme kopiota, ja minun piti allekirjoittaa ne. Minulta pyydettiin myös maksua, eli vaikka rekisteröinti ei vielä onnistunut, oli minun mahdollista ostaa mopo. Muutin thaimaalaisen verkkopankin maksurajaa jota varten sovellus otti naamastani useammankin kuvan. Sain käyttöohjeen, vakuutuskirjan ja kehotuksen vaihtaa öljy 1000km kohdalla.
Sain kaupanpäälliseksi kaksi kypärää ja pullollisen aitoa Honda-vettä. Sitten havaitsin moponi kadonneen jonnekin. Myyjätär oli työntänyt sen kaupasta ulos. Menin tarkkailemaan tilannetta.
Minulta kysyttiin, että haluanko lähteä heti ajelemaan tällä mopolla. Se mopo, jolla olin tullut paikalle voitaisiin toimittaa valitsemaani paikkaan. Mikäpä siinä. Havaitsin, että mopossani oli väliaikainen punainen rekisterikilpi, jota thaimaalaiset käyttävät juuri tällaisissa tilanteissa. Tämäpä kätevää.
Minulle selitettiin mopon toiminta. Olin ajanut samankaltaista mutta vanhempaa Chiang Maissa viime vuonna. Tässä oli uutena ominaisuutena värinäyttö. Muutoin se oli samankaltainen kuin koeajamani malli.
Sitten otettiin kuva moposta ja tyytyväisestä asiakkaasta ja sain lähteä ajelemaan. Menin kuitenkin vielä esittämään myyjättärelle muutaman kysymyksen asuinpaikkatodistuksesta. Ihanko oikeasti se piti hakea Hua Hinistä asti, eikö sitä voinut hakea paikallisesta toimistosta? Ei kuulemma voinut. Täällä on kyllä toimisto lähempänäkin, mutta se ei kirjoita sellaisia todistuksia. Sitten kysyin, että olisikohan sellainen paperi mahdollista saada vielä tänään. Kello oli 13:30 ja matkaa virastoon oli vähän yli tunnin verran. Kyllä se onnistuisi. Sanoin, että siinä tapauksessa menen hakemaan paperin heti ja lähdin matkaan.
Nousin mopon selkään. Matkamittarissa oli yksi kilometri. Lähdin pohjoiseen kohti Hua Hinin maahanmuuttovirastoa.
On jännä tunne omistaa kulkuneuvo. En ole koskaan ennen ostanut autoa tai mopoa. Tai eihän tämä mikään varsinainen mopo ole, vaan Mordorin luokituksen mukaan A2-luokan moottoripyörä (mutta Thaimaassa ei ole mitään juridista eroa 49cc Honda Monkeyn ja 998cc Kawasaki Ninja H2:n välillä). Kone on ADV:ssä 330-kuutioinen, tehoa on 21.5 kW eli 29 hevosvoimaa. CVT vaihtaa ilman katkoja. Huippunopeus on noin 140 kilometriä tunnissa. Kulutus on 3.1 litraa sadalla. Toisin kuin 125cc Honda Clickissä tai 160cc Honda PCX:ssä teho riittää uskottavaan valtatiellä kruisailuun ja vuorten valloittamiseen ja tavaratila on riittävän iso suurellekin rojumäärälle. Toisin kuin isommassa X-ADV:ssä hinta, kulutus ja vakuutusmaksut ovat kohtuulliset ja laite soveltuu myös kaupunkiajoon.
Kun siinä sitten painoin menemään satanen lasissa totesin, että olisi ehkä pitänyt mennä vasta huomenna. Varustukseni oli nimittäin jokseenkin juosten kustu ja matka olisi vaatinut parempaa valmistautumista. Minulla oli kyllä päälläni uusi norjalainen säteilyntorjuntapaita, mutta hanskat olivat unohtuneet. Olin myös jättänyt kypäräni leukaosan matkasta pois eikä kaulaani suojannut putkihuivi kuten tavallisesti. Minulla ei ollut myöskään puhelimelleni navigaattoritelinettä. Olin sellaisen kyllä ostanut jo puoli vuotta sitten, mutta missäs vaiheessa olisin ehtinyt sen asentaa. Nyt minulla oli kuitenkin polte veressä. Maahanmuuttovirasto tai kuolema. En jaksanut edes pysähtyä nostamaan tuulilasia yläasentoon, ja siksi matkantekoni oli varsin huminantäyteistä.
Riisipellot helottivat vihreinä. Tenasserimin kukkuloiden yllä oli tummansinisiä pilviä.
Jossain vaiheessa aloin saada tiedusteluita mopomyymälästä. Vanha mopo oli viety asunnolleni, ja siellä ihmeteltiin, että missä minä olin. No, menossa sinne Hua Hiniin mistä puhuttiin… Oli miten oli, mopo kuitenkin ilmeisesti jätettiin parkkihalliini ja avain piilotettiin etuosassa olevaan osastoon puolityhjän vesipullon alle. Se sopi minulle oikein hyvin.
Koska jouduin pitämään puhelintani taskussa, ajoin oikean risteyksen ohi. Sitten vielä toisen. Pääsin kuitenkin lopulta maahanmuuttoviraston parkkipaikalle. Tässä vaiheessa mittarissa oli jo sata kilometriä. Hua Hin oli hieman kauempana kuin olin muistanut.
Virasto oli keskikoinen keltainen rakennus. Paikalla oli muutamia ulkomaalaisia jonottamassa papereita. Menin kysymään neuvoa virkailijalta. Minulle neuvottiin suorastaan ystävällisesti, että asuinpaikkatodistuksia sai tuolta takaa toiesta rakennuksesta ja viittoi parkkipaikan taakse. Huoneesta kolme sai kopioita ja valokuvia, sitten hakemuksen pystyi jättämään huoneeseen neljä. Kiitin avusta ja menin neuvottuun paikkaan.
Huoneessa kolme maahanmuuttoviraston rouvashenkilö vingutti kopiokonetta. Hän puhui yllättävän hyvää englantia ja otti valokuvat todistusta varten vanhalla digikameralla. Hän kopioi passin henkilötietosivun, maahantuloleiman ja vuokrasopimukseni. Lopuksi virkailijatar nitoi tarvittavat paperit yhteen ja lähetti minut täyttämään hakemusta. Menin pyytämään hakemuspaperin huoneesta neljä.
Täytin hakemuksen. Se oli sikäli erikoinen, että siinä ei kysytty kadun nimeä lainkaan. Lisäksi havaitsin, että asuntoni omistaja, joka oli lähettänyt minulle aamulla täyttämänsä TM30-kaavakkeen oli tehnyt sen väärin. Asunnon numero oli väärä ja eri kuin vuokrasopimuksessa. Olin näyttänyt mopokaupassa TM30-ilmoitusta ilmoittaakseni osoitteeni, eli se oli väärä sielläkin. Mitä taas vuokrasopimukseen tulee, olin täyttänyt siihen nimeni thaimaalaisella kirjoituksella kun se oli muualla latinalaisella kirjoituksella. Sitten kun vielä tarkastelin papereita, totesin että tämä äskeinen virkailija oli kopioinut väärän sivun passista eikä siinä ollut oikeaa leimaa. Kaiken huipuksi olin näemmä saanut tältä ensimmäiseltäkin virkailijalta hakemuspaperin, jota en ollut ensiksi huomannut. Sen taustapuolella oli jokin thainkielinen taulukko ja ihmisten nimiä. Kierrätyspaperia siis.
Menin takaisin huoneeseen kolme. Pyysin uuden kopion passin leimasta ja tiedustelin hakemuksen taustapuolen tarkoitusta. Sain kopion ja tiedon, että halemusta voi käyttää ihan hyvin, älä siitä takapuolesta murehdi. Kunnon mai pen rai -meininki.
Vein sitten nämä paperit huoneeseen neljä. Hakemus maksoi 500 bahtia. Paperin olisi saanut ilmaiseksikin, jos olisi odottanut viikon mutta minä olen silloin jo ihan muissa maisemissa.
Odottelin ulkona viitisentoista minuuttia. Sisältä kuului äänekästä nitomisen ja leimaamisen ääntä. Sitten virkailija tuli ulos ja meni päärakennukseen salkku kädessään. Palatessaan hän antoi minulle asuinpaikkatodistuksen. Sain todistuksen siis siitä huolimatta, että vuokrasopimukseni oli kirjoitettu toisella nimellä ja vastasi eri osoitetta kuin hakemuksessani ilmoittamani asuinpaikka eikä hakemuksessa ollut mainittu kadun nimeä. Minä suorastaan pidän tästä maahanmuuttovirastosta! Ihan toista maata kuin Byrokratilan Kaikkein Pyhimmässä, jossa ollaan armeijatermein niin särmää, niin särmää.
Lähdin papereineni takaisin siltä varalta, että alkaisi taas sataa. Pysähdyin huoltoasemalla tankkaamassa. 9.27 litraa ysiykköstä maksoi 300 bahtia. Mopossa voi käyttöohjekirjan mukaan käyttää myös ysiviitosta tai eekakskymppistä.
Kun olin lähdössä, kuulin takaani jotain muminaa. Myyjät katselivat takarenkaan suuntaan. Nousin tarkastelemaan, onko pyörässä jotain vikaa. Ei ollut, he vain kuulemm ihastelivat pyörän Showa-takajousitusta.
Sitten ajoin suorinta tietä takaisin. Matkamittariin tuli näin toiset sata kilometriä. Kello oli nyt varttia yli viisi eikä mopomyymälä ollut enää auki, mutta voisin hyvin toimittaa paperin seuraavana päivänä.
Takamus oli aika kipeä. Jousitus tuntuu melko jäykältä, mutta sitä voi säätää.
Vuokramopo oli toimitettu parkkihalliin. Päätin viedä sen takaisin lihavalle miehelle. Ajoin 500 metriä vuokraamoon ja soitin ovella kelloa. Mies ei ilmestynyt, joten lähetin hänelle LINE:ssa viestin, jossa oli kuva moposta. En keksinyt parempaakaan piiloa, joten tungin avaimen jonkinlaiseen pieneen sähköyhtiön asentamaan rasiaan, joka oli talon seinässä. Sain nopeasti kuittauksen siitä, että viesti oli ymmärretty.
Alkoi olla vähän nälkä. Suurin osa ravintoloista oli jo kiinni. Lähistöllä oli kuitenkin itseään saksalaisena mainostava ravintola, joka oli Google Mapsin mukaan auki. Menin sinne. Ruokalistalla oli saksalaisten ruokien lisäksi myös italialaisia ja thaimaalaisia ruokia. Söin paneroidun kanapihvin viherpippurikastikkeella. Lisukkeina oli kartoffeleita ja hapankaalia. Hapankaalin jätin syömättä, en matkustanut 10 000 kilometriä lentokoneella syödäkseni sauerkrauttia. Pihvi oli erinomaisen sitruunainen ja kastike hyvää, voin mennä toistekin. Juomana oli mangosmoothie, joka oli hyvä sekin.
Tutkin kotona mopomyymälästä saamiani tavaroita. Minulle oli annettu näköjään aiemmin mainittujen tilpehöörien lisäksi kankainen ajotakki, mikrokuituliina ja avainperä, kaikki firman brändäyksellä tietysti.
Kämmenselät olivat ikävästi kärventyneet, koska minulla ei ollut ajohanskoja. Onneksi sentään norjalainen säteilyntorjuntapaitani toimii odotetulla tavalla ja suojaa myös niskan aluetta.