Nukuin pitkästä aikaa riittävästi: kymmenen tuntia. Nyt kun univelat oli kuitattu ja sääkin näytti hyvältä, päätin lähteä ensimmäiselle kunnolliselle tutkimusmatkalle mopollani.
Päätin aloittaa käymällä katsomassa apinoita sotilastukikohdassa. Ajoin portista sisään ja valmistauduin esittämään henkilöpapereita. Molemmilla puolilla oli vartija, ja enkä ollut vielä varma, kumpaa puhutella kun vasemmanpuoleinen tiedusteli: อ่าวมะนาว? Ao Manao (/aau manaau/) on Prachuapin eteläpuolisen rannan nimi. Vastasin myöntävästi ja sain ajaa sisään.
Ajoin toiselle tarkastuspisteelle. Siellä pyydettiin papereita. Annoin thaimaalaisen autonajokortin ja jatkoin vuoren juurelle. Ajoin järkyttävän kalliin videokamera- ja lisävarustekokoelman ohi parkkipaikalle.
Silmälasilehtiapinoita oli liikkeellä runsaasti. Sain paikalla olevalta thaimaalaiselta muutaman appelsiinisiivun, joka tekikin kauppaansa. Ne oli kuitenkin nopeasti syötetty. Kaivoin siis repustani mangon, jonka olin ostanut pari päivää sitten torikauppiaalta ja leikkasin siitä taskuveitsellä siivun. Maistoin siivua, ja totesin mangon olevan ihmisravinnoksi hyvin soveltuvaa. Aikomuksenani oli leikata toinen siivu ja antaa se apinalle.
Siinä kameraa testaillessani havaitsin kuitenkin kuvien olevan oudon sumuisia. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä: sumuisuus johtui linssin pinnalla olevasta huurusta. Linssi oli ollut repusta otettaessa suunnilleen 25-asteinen ja sen pinnoille tiivistyi kosteutta 30-asteisessa ulkoilmassa.
Siinä linssiä mikrokuituliinalla pyyhkiessäni olin laskenut niin taskuveitsen kuin mangon viereeni maahan. En ole koskaan nähnyt silmälasilehtiapinaa maan tasalla: ne eivät missään tapauksessa, missään olosuhteissa tai mistään syystä laskeudu puistaan alas. Paitsi ilmeisesti silloin, kun on tarjolla on mango. Puolikiloinen etelän hetelmä käytiin noutamassa puunlatvaan heti, kun huomioni siirtyi linssin puhdistukseen. Kuvailin sitten mangoa mässyttäviä apinoita parhaani mukaan. Vähän myöhemmin puoliksi syöty mango tipahti latvasta maahan äänekään lätsähdyksen saattelemana.
Paikalle tuli myös muutama länsimaalainen turisti, jotka syöttivät apinoita punaisilla viinirypäleillä. Mukavaa, ettei tarvitse kärsiä nälkää. Sain täysin vahingossa erinomaisen kuvan, jossa turisti ojentaa viinirypälettä apinalle.
Kävelin sitten paikkaan, jossa olin nähnyt videokamerat. Siellä oli kaksi tyyppiä istuskelemassa sen näköisenä, että he odottivat jotakin. Lähimmän puun oksille oli ripusteltu kaikenlaista kuvausvälineistöä. Puhuttelin heitä. He sanoivat olevansa firmasta nimeltään British Broadcasting Corporation ja tekevänsä luontodokumenttia. Toinen oli brittiläinen mies ja toinen thaimaalainen nainen. Britti sanoi heidän odottelevan, josko apinoita tulisi paikalle.laitteita oli niin paljon, etteivät he jaksaneet raahata niitä apinoiden luo. Kehuin heille luonnollisesti Avaraa Luontoa. Heillä oli runsaasti apinoiden houkutteluun soveltuvaa ruokaa, eli se siitä autenttisuudesta.
Britti sanoi, että he olivat saaneet armeijalta luvan lennättää droonia alueella ja olleensa joskus Mordorissakin kuvaamassa kalasääksiä. Thaimaalainen suositteli Chonburissa sijaitsevaa saarta nimeltään Samaesan. Se on asumaton ja siellä on kuulemma paljon jaavanmakakeja eli niitä temppeliapinoita. Hän näytti ottamiaan kuvia, jotka olivat vähemmän yllättäen erinomaisen hienoja.
Paikalle tuli juovavaraani, joka sai dokumentaristit aktivoitumaan. Varaani kuitenkin väisti kameran ja katosi viidakkoon. Niitä he olisivat kyllä nähneet pääkaupungissakin.
Poistuin paikalta yhden maissa. Olen joskus sanonut, että minun ei tarvitse enää katsoa luontodokumentteja, koska elän sellaisessa. Sen, että luontodokumenttia tehdään kirjaimellisesti alle kahden kilometrin päässä kotiovestani luulisi olevan tästä tyhjentävä todiste.
Ajoin etelään. Ohitin jälleen yhden kalkkikivivuoren ja saavuin uudelle rannalle nimeltään Khlong Wan. Alueella on runsaasti hotelleja, ja siellä on myös samantyyppinen silta kuin Prachuapin päärannalla. Tämä silta tosin on sinivalkoinen, ei punavalkoinen. Dokumentoin sillan ja lähialueen.
Rannalla oli paljon työmiehiä rakentamassa uutta rantatörmää betonista ja kaivelemassa mutaa kaivinkoneilla. Meressä oli aallonmurtajia kahdessa eri rivissä. Uskoisin asioiden liittyvän toisiinsa, ja Google Earth vahvisti epäilykseni. Vuonna 2003 alueella oli täydellinen hiekkaranta. Sitten sinne rakennettiin yksi kalastuslaituri ja sille yksi aallonmurtaja. Tämä sekoitti vedenkierron niin täydellisesti, että eroosio alkoi tuhota hiekkarantaa kalastuslaiturin pohjoispuolella. Tätä yritettiin hillitä rakentamalla lisää rannan suuntaisia aallonmurtajia, mutta se auttanut. Nyt hiekkaranta on kadonnut käytännössä kokonaan ja paikalle aiotaan rakentaa ilmeisesti samantyyppinen rantabulevardi kuin Prachuapin päärannalla. Se on varmasti hieno, mutta sääli alkuperäistä rantaa.
Päätin jatkaa etelämmäksi, nyt kun tänne asti oli tultu. Päädyin suuremmitta välikohtauksitta kuningas Mongkutin tiedepuistoon, jossa oli observatorio, kuninkaan patsas ja akvaario. En varsinaisesti vieraillut missään niistä. Täällä olin ollut ennenkin. Hiekkaranta oli hyvässä kunnossa, mutta uiminen oli kielletty.
Edesäpäin oli nyt pelkkää pusikkoa ja sen jälkeen Wanakornin kansallispuisto. Sielläkin olin ollut. Suuntasin päätielle ja ajoin sitä piti Wanakornin kansallispuiston ohi aina ruotsalaisten siirtokuntaan saakka. Siellä söin päivälliseksi massaman-currya. Hyvää oli. Alueelta löytyi myös ruotsalainen koulu. Jatkoin matkaa tutkimattomille seuduille etelään.
Ajoin rannikkoa pitkin niin lähellä rantaa kuin mahdollista. Wanakornin ranta muuttui Surin-nimiseksi rannaksi, kun sen katkaisi pieni joki. Sieltä löytyi muutamia ökyasuntoja/hotelleja, mutta alueen tutkiminen oli vaikeaa, koska rannan suuntaisesti ei mennyt yhtään tietä. Kohtisuoraan rantaa kohti johtavat tiet taas päättyivät useimmiten huviloiden porteille.
Jatkoi yjä matkaa. Rannan katkaisi jälleen joki. Nyt vuorossa oli jälleen uusi hiekkaranta nimeltään Saeng Arun. Siellä oli tummahipiäisimpiä thaimaalaisia, jotka olen nähnyt. Kalastajia. Heillä oli myös suuria neliskulmaisia aparaatteja, joiden tarkoitusta tiedustelin Watilta. Hän väitti, että niissä kasvatetaan meduusoja ruuaksi. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Seuraavan jokisuiston jälkeen oltiin taas seuraavalla rannalla. Tämä nimi oli Thap Sakae (/thap sakää/) Sille oli rakennettu rannan suuntainen tie.
Rannan alkuosassa oli kivivalli, mutta sitten se muuttui hiekkaiseksi. Eroosio oli syönyt täälläkin rantaa, mutta muistaakseni tällainen eroosio kuuluu kai jossain määrin asiaan. Wanakornin kansallispuiston rannalla on hiekkarannan puurajan kohdalla metrin korkuinen pystysuora pudotus jossa puunjuuret ovat ilmassa, ja sinne nyt ei ole ainakaan mitään rakennettu. Tilanne parani, mitä pidemmälle jatkoin.
Lopulta pysähdyin suurelle vanhalle risan näköiselle betonilaiturille. Siellä oli paikallista nuorisoa viettämässä iltaa ja hyppimässä laiturilta mereen. Tämä oli selvästi suosittu uimapaikka.
Jossain vaiheessa he tekivät yhteishypyn laiturilta sen näköisenä, että toivoivat laiturilla haahuilevan kameramiehen sen kuvaavan. Sen teinkin, sarjakuvaus päällä. Näytin laiturilla norkoileville thaimaalaisille kuvia, ja se oli heistä hieno. Nuorisokin tuli katsomaan, ja päätettiin toistaa temppu. Menin uudestaan laiturin päähän pitkän putken kanssa, ja kokeilin dokumentoida uuden hypyn. Se ei kuitenkaan onnistunut kuin osittain. Aukon koko oli 4.5 ja se oli aivan liian iso tällaista tilaisuutta varten. Autofokus ei myöskään kyennyt seuraamaan kohteita riittävän hyvin. Sitten yksi nuorista, jolla oli viikset ja muutama tatuointi ja jota muut näyttivät kunnioittavan puhutteli minua, ja kysyi, että voisinko lähettää kuvat hänelle. Se sopi tietenkin mainiosti. Tehtiin vielä kolmas hyppy, tällä kertaa niin, että minä olin meressä seisomassa ja yritin kuvata sen edestäpäin. 35 millin linssi ei kuitenkaan oikein sopinut tarkoitukseen.
Tämän jälkeen totesin kellon olevan jo niin paljon, että on parempi lähteä kotia kohti. Ajokorttikoulutuksessa sanottiin, että punaisilla siirtokilvillä ei saa ajaa auringonlaskun jälkeen.
Yhdelläkään rannalla neljänkymmenen kilometrin säteellä Prachuapista etelään ei kasva palmuja, vaan ainostaan jouhikasuariinaa joka on havupuun näköinen.
Illalla tilasin Line Manilla ruokaa. Siinä oli pyhäbasilikalla maustettua riisiä ja rapsakkaa porsasta. Oli hyvää, maksoi 60 bahtia ja toimitus noin puolessa tunnissa.
Kuvia tuli otettua tänään näemmä rapsakat 435.