Laitoin aamulla matkatavarat kasaan ja lähdin 7-Elevenin kautta rautatieasemalle. Ajattelin ensin kävellä, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun havaitsin Boltin toimivan Prachuapissa. Tilasin siis Bolt-mopon kotiovelleni vähän vaille kello 13. Juna lähtisi aikataulun mukaan kello 13:25. Kävelemällä matkaan olisi mennyt kaksikymmentä minuuttia, ajoneuvolla alle viisi.
Kyyti hyväksyttiin, mutta kun mopokuski ei näyttänyt kartalla mitään merkkejä liikkeelle lähtemisestä ainakaan viiteen minuuttiin, turhauduin ja päätin kävellä. Ehdin temppelin ja koulun ohi, kunnes kuski lähetti viestin ja ilmoitti nyt lähtevänsä liikkeelle. Näin myös tapahtui. Lähdin kävelemään takaisin 7-Elevenille. Kuski tuli ja kiemurteli kummallisinta mahdollista reittiä kaupungin läpi niin, ettei ainakaan olisi tullut matkalla vahingossa vastaan.
Ehdin kuitenkin 7-Elevenille ennen kuskia. Kun hän lopulta saapui paikalle, pääsin rautatieasemalle kommelluksitta. Ajoimme pääpoliisiaseman ohi. Kukaan ei pysäyttänyt, vaikka minulla ei ollut kypärää päässäni.
Rautatieasemalla katsoin infotaulua. Juna oli puoli tuntia myöhässä. Ei tässä sitten näköjään mikään kiire ollutkaan. Istuin odottamaan.
Jossakin vaiheessa paikalle tuli pääkaupungista Thon Burin asemalta saapuva juna, joka pysähtyi rautatieaseman eteen. Sekin taisi olla reilusti myöhässä.
Sitten alkoi rankkasade, jota jatkui parikymmentä minuuttia. Junani tuli paikalle… ja mennä posotti aseman ohi. Asemalaituri, jolle tämä juna pysähtyi olikin parinsadan metrin päässä. Sinne on rakennettu Prachuapin uusi rautatieasema osana hallituksen modernisointiprojektia. Kyseinen asema ei tosin ollut vielä auki, mutta laiturit olivat silti käytössä.
Pysähtymisaikaa oli aikataulun mukaan minuutti. Otin sateenvarjon esiin ja juoksin junalle. Sade oli edelleen rankkaa ja laiturilla oli syviä lätäköitä. Tuli sitten kuitenkin kiire. Erikoista kyllä, kukaan muu aseman matkustajista ei vaikuttanut olevan nousemassa tähän junaan vaan kaikki istuskelivat paikoillaan odottamassa jotain. En käsitä mitä he vartosivat, sillä tämä oli mielestäni suunnilleen päivän viimeinen juna minnekään ennen iltayhdeksää. Onneksi ehdin junaan, vaikka kastuinkin sateenvarjosta huolimatta läpimäräksi.
Istuin junassa iltaseitsemään asti. Sää jatkui myrskyisenä ja jo tunti ennen auringonlaskua oli melkein yhtä pimeää kuin yöllä. En muista koskaan nähneeni synkempää säätä. Salamat valaisivat taivaan aina silloin tällöin.
Olin harkinnut ajavani pääkaupunkiin mopolla, mutta onneksi en tehnyt niin.
Juna saapui Krungtheep Aphiwatin päärautatieasemalle noin kello 18:45 reilusti myöhässä. Poistun junasta ja kävelin MRT:lle. Kuljin metrolla Ha Yaek Lat Phraon BTS-asemalle, jossa tapasin Hampurilaisen. Hän oli suostunut lounaaseen sillä ehdolla, että se olisi jotain edullista. Hän nimittäin oli mennyt eilen epähuomiossa uuteen hot pot -ravintolaan, jonka loppulasku oli ollut 1600 bahtia.
Matkustimme siis Sena Nikhomille ravintolaan, josta tehtävät noutotilaukset olivat pitäneet minut hengissä koronakevään 2020. Khrua Mukdahan eli Mukdahan-keittiö. Iisaanilaista ja muunkinlaista ruokaa kohtuuhintaan.
Matkamme kulki Amornphanin markkinoiden läpi, ja havaitsin yllätyksekseni, että koko paikka oli korjattu ja kiilsi uutuuttaan. Rikkaita hajuja synnyttävä tuoretori oli poissa ja tilalla kauppakeskusmaisia myymälöitä.
Mitä taas itse ateriaan tulee, sen hinnaksi tuli minulle 90 bahtia ja Hampurilaiselle 70 bahtia. Varsin kohtuuhintaista. Näytin hampurilaiselle, miten ravintola löytyy Grabista. Hampurilaisen ruoka oli varsin tulista, mutta hän pitää sellaisesta. Vatsa tosin ei ole aina tästä samaa mieltä.
Menimme takaisin BTS:lle ja minä jatkoin Phaya Thaille asti. Ostin lipun ARL:ään ja matkustin sillä Suvarnabhumiin (/sanaambin suvannaphuum/).
Lähtöselvityksen olin tehnyt internetissä. Se oli yksinkertainen: valitsin lentoyhtiön sivuilta “Check In” ja sitten syötin varaustunnukseni sekä sukunimeni. Sain välittömästi ilmoituksen, että lähtöselvitys on valmis. Lisäksi sivun alalaidassa luki, että tee lähtöselvitys ystävällisesti kentällä. Sain kuitenkin maihinnousukortin sähköpostiini. Jos minulla oli sellainen, niin sitten kaiken järjen mukaan lähtöselvityskin oli onnistunut. Paitsi että ei välttämättä.
Suvarnabhumissa ei ollut taaskaan jonoa sen paremmin turvatarkastuksessa kuin automaattisessa passintarkastuksessakaan. Olin portilla melkein kaksi tuntia ennen lähtöä.
Wat lähetti viestin, ja sanoi lähettäneensä rantalintututkimuspaperinsa julkaistavaksi. Puhuimme myös säästä. Chao Phraya nousee ja Nonthaburi kuulemma tulvii jo.
Koneeseen valuminen sujui ilman suurempaa draamaa. Matkatavaroita ei mitattu tai punnittu.
Kone oli Boeingin surullisenkuuluista 787. Viihdejärjestelmää ei ollut, mutta selkänojissa oli kaksi USB-porttia. Olin ostanut istumapaikan jo ennakkoon, koska se ei ollut kovin kallis. Kone oli arviolta vain 75-prosenttisesti täynnä; kenties tämä on syy sille, että tämä lentoyhtiö lopettaa toimintansa maaliskuun loppuun mennessä sulautuen emoyhtiöönsä ANA:an.
Vierustoverini olivat parhaat mahdolliset: ei ketään.
Minä olen Mies Lännestä, ja tämä on Japani III.