Air Japanin lento lähti liikkeelle jonkin verran puolenyön jälkeen. Ikkunoista näkyi outoja välähdyksiä. Ulkona taisi ukkostaa. Koneen lentoon se ei vaikuttanut mitenkään, olimme ukkospilvien yläpuolella.
Minulle annettiin henkilökunnan toimesta kaksi kaavaketta, jotka piti täyttää viranomaisia varten. Ai niin, olin unohtanut tämän ruljanssin täysin. Täytin ne viime kerralla muutoin oikein, mutta unohdin laittaa loppuun allekirjoituksen.
Katsoin koneen ruokalistaa. Sen mukaan ruokaa oli mahdollista ostaa, vaikka annosta ei olisi tilannut etukäteen. Tarjolla oli udon-nuudeleita hintaan 5,64€. Ei ollenkaan paha hinta halpalentoyhtiön ruoka-annokseksi. Päätin ostaa sellaisen kokeeksi, vaikka en ollutkaan erityisen nälkäinen. Annos saattoi olla hyvinkin paras koskaan syömäni lentokoneruoka.
Latailin puhelinta selkänojan portista. Vaikutti siltä, että latausportissa on jotain vikaa, eikä puhelin lataudu sitä kautta kunnolla. Ensin vitutti, koska puhelimen virhevastuu ei ole voimassa. Sitten muistin, että minulla on matkavakuutus, ja sen pitäisi ilman muuta korvata korjaus. Sitä ennen langaton lataus hoitanee homman.
Yritin nukkumista laihoin tuloksin. Sitten katsoin jakson Severancea. Kokeilin, saako penkillä nukkua pitkällään jos koko penkkirivi sattuu olemaan vapaa. Kesti ehkä viisi minuuttia ennen kuin stuertti tuli ystävällisesti muistuttamaan, että turvavyön pitäisi olla kiinni, kun nukkuu. Yritin sitten taas istuma-asennossa, ja sainkin ehkä kaksi tuntia katkonaista unta. Miksi olinkaan taas varannut yölennon?
Kone laskeutui Chiban prefektuuriin Naritan kansainväliselle lentoasemalle vähän kuuden jälkeen. Poistuin koneesta vitkastelematta, jotta ehtisin maahantulotarkastukseen ennen muita koneessa olijoita.
Suunnitelma onnistui varsin hyvin. Vältin suurimman ruuhkan ja pääsin nopeasti köysilabyrinttijonosta läpi. Minulle osoitettiin, että tulisi jonottaa kopille 33. Edessäni oli nyt enää kolme ihmistä.
Valitettavasti vain kaksi heistä oli uskoakseni thaimaalaisia ja virkaintoinen maahanmuuttobyrokraatti kuulusteli kumpaakin ainakin kymmenen minuuttia. Jonot sekä oikealla että vasemmalla liikkuivat paljon nopeammin. Jälkimmäinen thaimaalaisneiti ei ollut selvästi uskoa korviaan, kun hänet viimein päästettiin maahan. Kun oma vuoroni tuli, ei minulta kysytty mitään ja pääsin maahan minuutissa. Ainakin Mordorin passista on jotain iloa.
Menin tullitarkastukseen. Minulle sanottiin, että unohdit allekirjoittaa täyttämäni tulliselvityskaavakkeen. Allekirjoitin sen tarjotulla kynällä ja sain jatkaa matkaa.
Sitten pankkiautomaatille. Löysin 7-Elevenin automaatin. Ne eivät veloita ylimääräisiä valuuttalisiä, kunhan osaa valita oikeat vaihtoehdot. Nostin 10 000 jeniä tonnin seteleinä, ja kuten viime kerralla, havaitsin sen olevan eri näköinen kuin minulla vanhastaan olevat setelit. Täällähän vaihdetaan seteleitä melkein yhtä usein kuin Thaimaassa pääministeriä.
Sitten junaa etsimään. Halusin jotain edullista, jolla mennä vaikkapa Uenoon. Viime kerralla olin löytänyt edullisen junan, ja se ei ollut Keisei-linjan skyliner. En siis mennyt asemalle Keisei-portista vaan JR:n portista.
Siellä oli vastassa JR:n Narita Express, jolla pääsi Tokion päärautatieasemalle. Olin kuitenkin mennyt portista läpi puhelimessani jo vanhastaan olevalla Suica-kortilla, ja tässä junassa oli ilmeisesti pelkästään varattuja paikkoja. Japanilaisissa junissa on sen verran sekavat lippukäytännöt, että en uskaltanut mennä suorilta asemalla odottavaan junaan.
Näin viereisellä raiteella Keisei-linjan perusjunan. Ai niillä oli niitäkin, ei pelkkä Skyliner. Sellaisen olin viime vuonna ottanut, joskin se oli tainnut mennä väärään paikkaan. Se olisi ollut halvin vaihtoehto, mutta sitä varten olisi pitänyt mennä ruinaamaan asemahenkilökunnalta pääsy JR:n porteista ulos ja mennä Keisei-linjan porteista sisään. Päätin ostaa lipun Narita Expressiin, se oli kuitenkin vain vajaat 10€. Havaitsin, että asemalaiturilla oli paikan varaamista varten jonkinlainen automaatti, jossa tein toimituksen. Jouduin tosin odottamaan puoli tuntia seuraavaa Narita Expressiä.
Päädyin Tokion päärautatieasemalle kohtuullisessa ajassa. Seikkailin mäyränpesässä hetkisen ja löysin Nakanon kaupunginosaan kulkevan junan. Nakanoa ei pidä sekoittaa Nagano-nimiseen kaupunkiin Japanin alpeilla.
Löysin uloskäynnin ja yritin kulkea portista. Portti söi ensin 1710 jenin arvoisen Narita Express-lippuni ja sitten vielä 1310 jeniä lisää Suica-kortilta. En tiedä, mistä lisämaksu tuli, tuskin tästä lyhyestä paikallisjunamatkasta ainakaan.
Löysin kauppahallin ja kävelin siellä vähän. Päädyin jokseenkin epäoptimaalista reittiä kamerakaupan eteen. Kaupan nimi oli Fujiya ja se myi kameroita. Olin viimeksi asioinut Map Camerassa Shinjukussa, mutta myöhemmin tulin tietoiseksi sen maineesta varsin kalliina kauppana (näin jopa vertailuja Mordorin Rahala Camera -liikkeseen). Päätin siksi kokeilla ensin tätä toista kauppaa.
Hyllyssä oli kymmenittäin jokaista viimeisen kymmenen vuoden aikana myynnissä ollutta Canonin mallia, sekä tietysti paljon linssejä ja muuta tavaraa. Liikkessä oli myös toinen kerros, ja kadun toisella puolella oli lisää liiketilaa ja siinäkin niin ikään kaksi kerrosta. Myyjiä ja asiakkaita oli paljon.
Menin puhumaan myyjälle ja toin julki mielihaluni ostaa käytetty Canon R7. Sellaisia haettiin pari näytille. Ne edustivat luokkia A eli uudenveroinen ja AB eli hyväkuntoinen käytetty. En nähnyt niiden välillä mitään eroa, joten valisin AB:n. Se oli joitain kymmeniä euroja halvempi.
Tässä vaiheessa lienee tarpeen selventää lukijalle, mistä on kysymys. Viime vuonna ostin täältä Canon R5:n ja kaksi linssiä: 100-500mm f/4.5-7.1 linssin ja 14-35mm f/4 linssin. Tässä paljastui kuitenkin olevan kaksi ongelmaa. Ensiksi, 500mm linssi ei suurenna riittävästi lintujen kuvaamiseen. Toiseksi, linssin jatkuva vaihtaminen vie liikaa aikaa ja on liian vaivalloista. Tämän vuoksi monta hienoa kuvaa on jäänyt ottamatta. Valitan asiasta ainakin täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä muutamia jaksoja mainitakseni.
Pohdin useita ratkaisuja ongelmaan. Lopulta päätin, että niistä paras olisi ostaa Canon R7. Tämä ratkaisu ei vaatisi olemassaolevan kaluston myymistä (enkä sitten lopulta saanutkaan sitä myydyksi) ja ratkaisisi ongelman lisäämällä vain minimaalisen määrän painoa matkatavaroihini.
Canon R7 on Canonin halvempaan hintaluokkaan sijoittuva APS-C-kennokoon kamera. Pieni kenno tarkoittaa suurempaa kohinaa, mutta toisaalta myös sitä, että se luontaisesti suurentaa kuvia. Viidensadan millimetrin linssistä tulee tähän kameraan kytkettynä kahdeksansataamillinen. Paljoa sitä pidempiä eivät ole parhaatkaan luontokuvausputket, saati sellaiset, joita voisi kuljettaa helposti mukana. Sellaisesta ei olisi juuri hyötyäkään. Erittäin kaukaa kuvatessa mikään linssi ei toimi hyvin johtuen ilmakehän häiriöistä. Diffraktio taas huolehtii siitä, että polttoväliä ei voi määrättömästi kasvattaa ja olettaa kuvanlaadun säilyvän muuttumattomana. Esimerkiksi joskus ihastelemastani 914 millin Fujinon-linssistä ei diffraktion vuoksi ole juuri enempää hyötyä 44-megapikselisen kuin 23-megapikselisen Fujifilm-kameran kanssa. Lisäksi kaukaisen kohteen saisikin kuvaan niin, että se erottuu selkeästi, olisi valokuvauksellisesti parasta saada se bokehin avulla erottumaan taustastaan ja tämä ei ole yksinkertaisesti mahdollista yhdellekään helposti mukana kuljetettavalle linssille. Kaiken kaikkiaan asian voinee summata niin, että et jos 800-millinen ei riitä, olet liian kaukana. Aivan sama minkä linssin ostat, kuvanlaatu ei siitä parane. Toki joku Canon EF 1200mm f/5.6 L USM voi olla tähän teoreettinen poikkeus, mutta se maksoi uutena 90 000 dollaria, on metrin pituinen ja painaa 17 kiloa.
Toin julki myös toiveeni hankkia käytetty Canonin 24-105mm f/4 -linssi. Sellaisia ei kuitenkaan ollut varastossa. Ropelsin myös vähän Canonin 100-millistä f/2.8 -makrolinssiä, mutta päätin jättää toistaiseksi hyllyyn.
Mieleeni oli juolahtanut myös, että tarvitsisin kiinnityspisteen tälle Canon R7:lle. Minulla on kaksi Peak Desing-kameraklipisä ja päätin ostaa kolmannen. Sellaisia oli kuulemma kadun toisella puolella, toisessa kerroksessa. Menin sinne samalla, kun myyjä alkoi asentaa suojakalvoa uuden R7:n näyttöön.
Nousin toiseen kerrokseen. Siellä oli todella paljon kaikenlaisia lisävarusteita kuten kolmijalkoja ja kamerahihnoja. Erittäin suureksi positiiviseksi ylläyksekseni näin hyllyssä lukuisia käytettyjä Peak Design-klipsejä. Uutena sellaisesta saisi maksaa Mordorissa 60-70€, mutta täällä hinta oli alelaarissa vain 25€. Ostin yhden ja mietin, pitäisikö ostaa harmaatuontitarkoituksessa useampikin.
Poistuin kamerakaupasta ja menin junalla yhden pysäkin Shinjukuun. Siltä asemalta ei noin vain poistuttukaan. Shinjukun asema on maailman vilkkain ja uloskäyntejä on yli 200.
Onnistuin pitkällisen haahuilun jälkeen löytämään jokseenkin sopivan uloskäynnin ja menin Map Cameraan. Siellä oli kaipailemani 24-105 -millinen käytettynä ja kohtuuhinnalla. Ostin sellaisen. Saas nähdä, mihin suuntaan valokuvaukseni alkaa kehittymään. Pidin enemmän Fujiyasta, tavara vaikutti olevan siellä hieman paremmassa kunnossa ja tuotteille annettiin kuuden kuukauden takuu. Täällä takuu oli viikko. Tulin myös tietoiseksi siitä, että R5:eni kuntoluokka taitaa olla nykyään jotain akselilta Ö miinus. Vaikka se toimii ihan hyvin, on melkein joka kulmassa jotain kulumaa ja jopa virtakytkimeen on jotenkin tullut pieni lommo. Sen siitä vissiin saa, kun pitää kameraa repun hihnassa samalla kun ajelee mopolla ympäri maaseutua. Ei sitä tosin oikein voi muuallakaan pitää, jos sen haluaa pitää käyttövalmiina sekunnin varoajalla.
Nyt oli jo iltapäivä ja meinasin nukahtaa pystyyn. Päätin mennä kapselihotellilleni Akihabaraan, joskin sisäänkirjautuminen avautuin muodollisesti vasta kello 17. Menin siis takaisin Shinjukun asemalle. Siellä vastaani tuli kuitenkin retekilyvarustekauppa, ja päätin tutkia tarjontaa. Mitä siellä ei ollut, ei tarvittu. Arc’teryxiä oli myynnissä paljon samoin kuten teittyjä Euroopassa tuntemattomia mutta amerikkalaisten suosimia merkkejä kuten Mountain Hardwearia ja Outdoor Researchia. En ostanut mitään, vaikka ihailinkin Arc’teryxin ohuita ja erittäin mukavia Cormac-paitoja, jollainen minulla itsellänikin oli silläkin hetkellä päälläni. Värivalikoima oli paljon parempi kuin Euroopassa.
Etsin Shinjukusta junan, joka vei minut Akihabaraan. Päätin käydä syömässä ennen hotellille menoa, vaikka olinkin väsynyt. Löysin pienin vaikeuksin maailmankaikkeuden parhaan ravintolan, Tsujita Akihabaran. Sain automaatista lipukkeen Suica-kortilla ja annoin se äänekkäälle kokille, jolla oli pyyhe pään ympärillä. Sen taivaallisempaa lihalientä ei ole koskaan maailmanhistoriassa valmistettu. Minulle paljastui myös, että Tsujita on ketjuravintola ja niitä on muuallakin Tokiossa.
En lähdettyäni mennyt vieläkään hotelliin, vaan menin elektroniikkaliike Bic Cameraan (bikku bikku bikku bikku kaameraa!) ja ostin japanilaisen jatkojohdon siltä varalta, että laturini ei pysyisi seinässä. Hinta oli edukkaat 698 jeniä.
Nyt olin valmis menemään hotelliin ja kellokin oli melkein viisi. Väistelin paikalla sankoin joukoin parveilevat maid cafe -sisäänheittäjät ja menin ovesta sisään. Olin ollut samassa hotellissa viime vuonnakin ja havainnut sen hyväksi.
Minulle sanottiin, että olin varannut huoneen naisten makuusalista. No mitäs helkkaria nyt taas? Katsoin saamaani varausvahvistusta, ja siinä kyllä luki, että olin varannut huoneen miesten makuusalista. Toisaalta minulla oli toinen varausvahvistus. Agoda oli pari päivää sitten lähettänyt minulle uuden viestin, jossa sanottiin, että varaukseni oli päivitetty ja minulla oli uusi varaustunnus. Siinä oleva huone oli naisten makuusalista.
Minulle lainattiin avuliaasti puhelin, jolla pystyi soittamaan Agodalle ilman kuluja. Lopulta löytyi vielä kolmas varaustunnus. Vaikutti pahasti siltä, että olin varannut huoneen, peruuttanut sen Agodan huonojen valuuttamuunnosehtojen vuoksi ja varannut sitten uudestaan - väärin. Sitten Agoda oli vielä päivittänyt tämän varauksen jostain syystä ja vaihtanut sen varausnumeron.
Kysyin, olisiko miesten makuusalissa vapaita kapseleita. Oli kyllä, mutta televisio ei toiminut (minulle samantekevää). Eipä siinä auttanut muu kuin varata uusi huone oikeasta makuusalista ja pulittaa siitä hyvästä huntti. Alkuperäisestä varauksesta ei tietenkään saanut rahoja takaisin, ja hinnat olivat muutoinkin tuplaantuneet kiitos dynaamisen hinnoittelun.
Tämä oli aika ikävää, mutta elämässä tulee tehtyä pieniä töhöilyjä aina silloin tällöin. Kolmannessa osassa soittelin vahingossa Mordoriin tavallisia puheluita 60 euron edestä ja varasin junalipun väärälle kuukaudelle. Neljännessä osassa varasin vahingossa hotellihuoneen jossa ei ollut yksityistä kylpyhuonetta, mopon epähuomiossa liian pitkäksi ajaksi ja Chumphonin matkalle tarvittiin viisi junalippua. Eikä asioita voi toisaalta loputtomiin tarkistellakaan: olin kyllä epäilemättä tarkistanut tekemäni varauksen useiden muuttujien osalta, mutta rajansa on huomiokyvylläkin. Jos ihminen ei tarkista mitään tekemiään päätöksiä, on se huolimattomuutta, mutta jos hän tarkistaa kaiken tekemänsä kymmenen kertaa, on silläkin oma nimensä ja se on pakko-oireinen häiriö. Sattuuhan sitä kaikenlaista tekevälle ihmiselle.
Sain avaimen ja lähdin viemään tavaroitani makuusalin viereisessä tilassa olevaan kaappiin. Se ei auennut avainkorttivekottimellani, ja uskoin käyttäväni sitä väärin. Kokeilin viereisen kaapin oveen, joka yllättäen aukesi. Avain oli eri kaappiin kuin mitä siihen merkitty numero antoi ymmärtää.
Menin vastaanottoon ja menimme tarkistamaan tilannetta. Oli hotellin vuoro olla pahoillaan ja kapselin vaihdettiin toiseen, jonka televisio ei myöskään toiminut. Nyt kaappi aukesi oikealla avaimella.
Olin ollut samoissa vaatteissa nyt kaksi päivää. Uupumuksestani huolimatta päätin siksi mennä kylpyläosastolle pohjakerrokseen. Japanilaiset kennohotelli-liikematkailijat eivät olleet vielä saapuneet, joten sain olla rauhassa. Kävin suihkussa ja sitten menin kuumaan altaaseen istumaan. Se teki eetvarttia.
Nukkumaan menin lopulta kello 19.