Kello soi 7:30. Nousin ylös ja laitoin vaivalloisesti tavarani kasaan hotellin ahtaassa tavarakaappihuoneessa. En ollut taaskaan saanut nukuttua tarpeeksi, epäilemättä menneistä univeloista johtuen. Kirjasin itseni ulos kahdeksan aikoihin ja kävelin Akihabaran asemalle, josta matkustin ääriään myöten täynnä japanilaisia toimistodrooneja olevalla junalla kaksi pysäkkiä Tokion päärautatieasemalle. Sää oli pilvinen.
Rautatieasemalla yritin ostaa Hokuriku Shinkansen -lipun Karuizawaan automaatista. Se käski minua kuitenkin syöttämään IC-korttini automaattiin, enkä tiennyt, kuinka se tehtiin puhelimessa olevalle kortille. Automaatissa oli nimittäin noin neljätoista eti aukkoa ja skanneria erilaisille korteille, paperilipuille, seteleille, kolikoille ja vieläpä QR-koodinlukija. Ehkä asianmukainen skanneri oli jossakin, mutta oli kiire. Nöyrryin ja menin lipputiskille.
Tiskillä ostin lipun ilman paikkavarausta. Hintaa tuli 5490¥ eli 30,76€. Kiirehdin asemalaiturille.
Siellä Hakutaka 555 määränpäänään Kanzawa jo odottelikin. Menin ensin junan etupäähän, mutta siellä olevissa vaunuissa oli vain varattuja paikkoja. Varaamattomat löytyivät takapäästä. Niihin jonotti jo tässä vaiheessa pahoja aavistuksia herättävän kokoinen ihmisjoukko.
Pari minuuttia ennen lähtöä ovet avautuivat. Kävi juuri niin kuin pelkäsin: juna tuli täpötäyteen ja jouduin käytävälle seisomaan.
Viimeisen istuinrivin ja seinän välissä oli pieni tila. Tungin sinne reppuni. Katselin sitten tarkemmin ja näytti siltä, että sinne voisi ehkä mahtua istumaan. Tänään oli luvassa sen verran paljon aktiviteetteja, että olisi parasta välttää tunnin seisominen heti aamutuimaan. Istuin siis lattialle ja ahtauduin reppuineni tähän koloon.
Juna lähti liikkeelle. Normaalisti Mies Lännessä hehkuttaisi Shinkansenia tässä vaiheessa monenlaisin ylisanoin, mutta kolosta ei nähnyt ulos joten valon nopeuteen siirtyminen jäi tällä kertaa näkemättä. En ollut muutenkaan juhlatuulella.
Vietin kolossa seuraavat 50 minuuttia. Juna pysähtyi Uenon asemalla, jossa se tuli vielä täydemmäksi ja sitten vielä Omiyassa. Nyt shinkansen oli yhtä täynnä kuin aamulla käyttämäni metrojuna. Onneksi oli istuinpaikka.
Kymmenen minuuttia ennen Karuizawan asemaa nousin ylös ympärillä olevien japanilaisten vienon tirskunnan saattelemana. Asemalla junasta poistuttuani näin pienen vuoristokylän, joka muistutti minua Fujikawaguchikosta. Tokio oli melkein yhtä vihreä kuin keväällä, mutta täällä puut olivat punaisia ja keltaisia. Ympäröivillä vuorilla ne olivat täysin paljaita.
Määränpääni oli eräs vesiputous. Sinne pääsemiseksi piti vielä löytää sopiva bussi. Kävelin ulos rautatieasemalta linja-autoasemalle. Siellä oli paljon ihmisiä jonottamassa erääseen bussiin. Etsin oikeaa laituri.
Kesti hetken, ennen kuin tajusin bussin lähteneen näiden jonottajien nenän edestä. He eivät olleetkaan jonottaneet siihen, vaan seuraavaan bussiin. Nimenomaan tietysti siihen samaan, johon minä halusin.
Bussi tuli paikalle pian. Kuski sanoi, että IC-korttia ei voi käyttää tässä bussissa, maksa lähtiessä lähtiessä kortilla tai käteisellä.
Sain viimeisen vapaan istuinpaikan bussin takaosassa. Lähdimme matkaan ja kiemurtelimme vuoristotietä ylös. Matkassa kesti puolisen tuntia.
Kaikki bussissa olijat olivat näemmä matkalla samaan paikkaan. Rahastamisen hitauden vuoksi hyvinkin kymmenen minuuttia, ennen kuin kaikki olivat päässeet bussista ulos. Osa yritti maksaa käteisellä, eli ei ihme, että kesti.
Kun vuoroni vihdoin ja viimein tuli, yritin maksaa kortilla. Maksu ei kuitenkaan toiminut ja mietin, että mitäs tuo kuski tuossa viuhtoo. Tajusin, ettei Mastercardini ollut tuettujen korttien listalla toisin kuin Visa, Amex ja puoli tusinaa muuta korttia. On tämäkin. Nöyrryin ja maksoin käteisellä kuten ne muutkin vitkastelijat, joita olin äsken mielessäni sadatellut.
Paikassa oli melko runsaasti turisteja, mutta heistä kaikki olivat japanilaisia. Kävelin kylttien osoittamaan suuntaan Shiroiton vesiputoukselle. Siellä oli meneillään melkoinen kansainvaellus. Taivas oli pilvessä ja puut lehdettömiä, eli maailmanluokan valokuvia oli turha odottaa.
Kuvasin pyydettynä erään amerikkalaisperheen ja tutkin sitten putousta. Se ei ollut kovin iso, mutta sikäli erikoinen, että putouksen vesi tuli kuulemma suoraan kivestä. Vulkaaninen kiviaines oli niin huokoista, että vesi tunkeutui sen läpi.
Vaihdoin pitkästä aikaa takaisin 14-35-milliseen linssiin saadakseni koko putouksen parempiin kuviin. Yritin ottaa kuvia pitkällä valotuksella, mutta ne epäonnistuivat, kunnes laitoin kameran kiven päälle ja otin kuvan siinä. Sitten tajusin, että linssin kuvanvakaaja on pois päältä. No ei ihme, ettei pitkä valotus onnistunut. Kun vain laitoin sen päälle, sain käsivaralta kuvia, jotka olivat mielestäni täysin teräviä 1/4 sekunnin valotusajasta huolimatta.
Putous oli kuitenkin nopeasti nähty. Palasin takaisin bussipysäkille. Lähistöllä oli toinenkin putous, mutta siellä en jaksanut käydä. Sää ei suosinut valokuvausnäkökulmasta. Suuntasin siis takaisin kaupunkiin. Siellä oli kuulemma jokin maineikas lampi jonka ajattelin käydä tutkimassa, nyt kun tänne asti oli tultu.
Jäin bussista yhden pysäkin ennen rautatieasemaa ja kävelin lammelle ehkä 20 minuuttia. Jalkakäytäviä ei ollut, mutta samaan suuntaan oli kävelemässä paljon ihmisiä.
Tämä kaupunki oli sen verran paljon matalammalla kuin Shiroiton putous, että ruska oli vielä voimissaan. Kävelin lammen ympäri dokumentoisen japanianvaahteroita. Lampi ei ollut hullumpi ja siellä oli myös jonkin verran vesilintuja. Uusi kamerani teki niiden kuvaamisesta hyvin vaivatonta. Kerran eräs nuoripari alkoi kuiskutella jotain isommasta kamerastani ja annoin kameraa pitelevän miehen lainata sitä hetkiseksi sorsien kuvaamista varten.
Lammikon jälkeen kävelin rautatieasemalle, joka oli siitä vähän yli kilometrin päässä. Päätin ostaa junalipun länteen menevään paikallisjunaan. Olisin voinut mennä myös Shinkansenilla, mutta se oli kaksi kertaa kalliimpi.
Paikallisjunalippua ei voinut maksaa IC-kortilla. Ostin paperipiletin automaatilta ja työntekijä portilla leimasi sen.
Tämä oli selvästi junan pääteasema, koska se seisoi jo pysäkillä odottamassa matkustajia.
Juna kulki metsien ja kylien läpi, kunnes puolitoista tuntia myöhemmin saavuin Naganoon, vuoden 1998 talviolympialaiskaupunkiin. Sitä ei pidä sekoittaa Tokiossa olevaan Nakanon alueeseen. Kaupunki toi välittömästi mieleeni Matsumoton. Oikeastaan myös junamatka oli tuonut mieleeni Matsumotoon johtavat alueet. Pilvinen taivas rakoili sen verran, että näin auringon ensimmäistä kertaa tänään.
En kuitenkaan vanhentunut asemalla kovin pitkään. Lähdin etsimään junaa, joka kulki Nakanoon. Sitä ei pidä sekoittaa Naganoon, joka on vuoden 1998 talviolympialaiskaupunki Japanin alpeilla eikä Nakanoon, joka on alue Tokiossa.
Asema löytyi pienin vaikeuksin. Se sijaitsi virallisen aseman ulkopuolella ja kuului ilmeisesti yksityiselle yhtiölle. Sielläkään ei voinut maksaa IC-kortilla, mutta jokseenkin sekava automaatti hyväksyi käteisen lisäksi kortin. Vieläpä Mastercardin.
Lippuluukulla minulle sanottiin, että lippu ei kelpaa. Olin ostanut pelkän junalipun, mutta en Limited Express-lippua joka maksoi vielä sata jeniä lisää. Menin takaisin automaatille, mutta en suunnillenkaan keksinyt, mitä minun piti tehdä. Portilla seissyt virallisen näköinen lipunmyyjä tuli kuitenkin pyytämättä auttamaan. Nyt minulla oli kaksi lippua, jotka leimattiin. Olin asemalaiturilla noin 15:18. Juna lähti 15:32.
Näin matkalla omenatarhoja. Täältä ne kuuluisat japanilaiset omenat siis tulevat.
Juna saapui asemalle 16:17. Siellä nousin majoituspaikkani minulle avuliaasti lähettämään autoon, jolla pääsin kolmen amerikkalaisturistin kanssa ryokaniini. Valitettavasti Nagano ja sen ympäryskunnat olivat hotellia varatessa jostain syystä erittäin kalliita, joten jouduin turvautumaan jaettuun kolmen hengen huoneeseen ja kuten ryokanissa ohjeistettiin, älä puhu liian kovaa, rakennus on satavuotias.
Hotellin hintaan sisältyi pääsy lähialueen onseneihin, joita on muuten yhdeksän. Sain avaimen, joka oli kiinnitetty laudanpalaseen. Laitoin melkein heti yukatan niskaan ja lähdin ulos etsimään onseneita.
Kokeilin ensimmäistä vastaan tullutta onsenia, joka ei ollut sen kummoisempi kuin suorakaiteen muotoinen vesiallas lattiassa. Olen nähnyt hienompia jopa Thaimaassa.
Onsenissa oli pari amerikkalaista, joiden mielestä se oli paras niistä kolmesta, joissa he olivat käyneet. Vesi oli kuulemma hieman viileämpää kuin muissa onseneissa.
Lojuin altaassa aikani. Vesi oli suunnilleen yhtä kuumaa kuin mihin olen tottunut.
Pääsin tarkastelemaan japanilaisia käytöstapoja, kun paikalle tuli japanilainen mies. Hän heitti kipolla jaloilleen vettä ennen altaaseen menoa. Poistuttuaan altaasta hän veti ihoaan pitkin pientä käsipyyhkeen kokoista kangaspalasta kuivatakseen itsensä. Ei vaikuttanut haittaavan, että kyseinen kangastilkku oli läpimärkä.
Nousin ylös, pukeuduin jälleen yukataan ja menin seuraavaan onseniin. Se oli samanlainen kuin ensimmäinen. Otin vaatteet pois ja astuin huoneeseen. Vesi oli kuitenkin niin kuumaa, että tein saman tien U-käännöksen, pukeuduin ja lähdin ovesta ulos. Tämä taisi olla yksi niistä, mistä amerikkalaiset olivat minua varoittaneet.
Päätin mennä takaisin hotelliini. Auki olevia ravintoloita tuntui olevan alueella varsin niukasti, joten päätin syödä hotellin ravintolassa. Tilasin vihanneksia ja lihanpaloja valurautavuuassa. Ruoka oli oikein hyvää ja maksoi alle 10€, jota pidän täällä kohtuuhintaisuuden rajana. Mordorista ei saisi nykyään siihen hintaan mitään.
Menin aikaisin nukkumaan, mutta naputin konettani vielä hyvän aikaa kirjoittaen muistelmiani. Huone oli kylmä, joten päätin nukkua erikoisalusasussani, joka on valmistettu aidoista norjalaisista rei’istä. Onneksi olin ottanut sen mukaan.
Puhelimen latausportti vaikuttaa korjaantuneen itsestään. Sangen erikoista.