Herätys oli kello 9. Norjalainen erikoisalusasu oli pitänyt minut hyvin lämpimänä ja olin saanut nukuttua melkein riittävästi. Lähdin hotellin tarjoamalla kyydillä läheiseen kansallispuistoon, joka tunnetaan nimellä Jigokudani Yaen-Koen.
Sää oli kovin harmaa ja pilvinen. Pilvet roikkuivat matalalle peittäen ympäröivien vuorten huiput näkyvistä.
Auto jätti minut parkkipaikalle, josta kävelin läheiseen metsikköön. Se oli hieno metsä, perinteistä japanilaista sorttia. Turisteja tosin oli varsin paljon ja heistä kaikki olivat ulkomaalaisia.
Tässä kansallispuistossa on kuulemma tavattavissa eläin, jota kutsutaan tässä kylässä useimmiten nimellä sunoo monkii. Jopa tänne vievä juna oli nimeltään sunoo monkii ekusupuresu (スノーモンキーエクスプレス). Jo parkkipaikalla oli kuitenkin kyltti, jossa luki, että sunoo monkiita ei ole vielä näkynyt vaan ne ovat jossain vuorilla ja tulevat kansallispuistoon vasta kylmällä säällä.
Metsässä kävelyä seurasi yli kilometrin verran. Sää oli viileä ja seurauksena korvani alkoivat särkeä. Tällainen kylmässä säässä aktivoituva korvasärky on ollut minulla lapsesta asti. Normaalisti suojadudun siltä kuulokkeilla, mutta huomasin unohtaneeni ne hotellille. Käytin putkihuiviani korvia suojaamaan, ja se korjasi ongelman.
Pitkällisen kävelyn jälkeen saavuin siis jonkinmoiseen jokilaaksoon, joka haisi keitetyiltä kananmunilta. Paikalle oli rakennettu erä rumia rakennuksia ja joen päässä oli höyryä syöksevä geysiri. Joen ylittävällä sillalla oli paljon turisteja, jotka kuvasivat puhelimillaan innokkaasti jotakin. Kävi ilmi, että sillalta näki kolme villisian porsasta, jotka yrittivät parhaillaan joen poikki. Dokumentoin nasut uudella kamerallani.
Jatkoin matkaa eteenpäin. Vastaan tuli paljon portaita. Nousein portaat ylös. Sieltä oli näkymä ympäröiville vuorille, jopa sellainen näkymä, missä ei ollut esteenä yhtään sähköjohtoa. Dokumentoin näkymän.
Saavuin portille, jossa oli lippupiste. Lippupisteen edessä oli kalenteri, joka kertoi, minä päivinä elukoita oli näkynyt. Ilmeisesti vain harvoin, enkä tuntenut oloani kovin optimistiseksi. Ostin lipun 800 jenillä ja jatkoin eteenpäin.
Kävelin vielä vähän matkaa, ja edessä näkyi turistirevohka kuvaamassa innokkaasti jotakin. Sunoo monkiihan se siellä, tai oikeammin japaninmakaki kuuman altaan reunalla istumassa. Tämä on ainoa paikka koko maailmassa, jossa japaninmakakit kylpevät kuumissa lähteissä. Joku oppi taidon 60-luvulla, ja sen jälkeen muut lauman jäsenet tekivät perässä. Ilmeisesti ne kuitenkin kylpevät ainoastaan talvisaikaan, eivät käytännössä koskaan muulloin.
Luovin turistijoukon läpi ja dokumentoin molemmat paikalla olevat apinat. Ne vaikuttivat syövän jotain. Kauranjyviä? Apinoiden syöttäminen oli ankarasti kielletty, joten epäilin puiston henkilökunnan antaneen apinoille ruokaa. Ne vaikuttivat syövän jyvä kerrallaan, joka varmisti sen, että eläin pysyi paikallaan varsin pitkiä aikoja. Jos elukalle antaisi vaikka mangon, niin sehän ottaisi sen mukaansa ja juoksisi lähimpään puuhun sitä nauttimaan. Tämä ei olisi ollenkaan yhtä hyvä turistinähtävyys kuin hiljakseen kauroja nassuttava apina.
Pysyin paikalla varsin pitkään siltä varalta, että jotakin erikoista tapahtuisi. Välillä apinat vaihtoivat paikkaa ja yksi kiipesi kerran puuhun.
Menin lippuportin yhteydessä olevaan matkamuistomyymälään lämmittelemään. Siellä pyöri opetusvideo makakeista, joka selitti, että syksyisin apinoille on tarjolla parempaa ruokaa metsässä kuin puistossa eikä niitä siksi tule useinkaan paikalle. Olin kai onnekas. Tämä selitti myös, miksi japanilaisia turisteja oli paikalla niin vähän: arvatenkin he tiesivät, että apinoita kannatti tulla katsomaan vain talvisin.
Menin tarkastelemaan makakeja vielä kertaalleen. Jossakin vaiheessa vuorelta kuului kuin tykinlaukaus ja makakit lähtivät karkuun. Siinä samassa muutama kivenmurikka putosi vuorelta alas ja kieri alhaalla virtaavaan jokeen. Pienimuotoinen maanvyörymä.
Nyt olin mielestäni nähnyt tarpeeksi ja päätin poistua puistosta. Aurinko alkoi hiljakseen tulla esille pilvien takaa. Kävelin samaa tietä takaisin, kunnes näin kävelypolun vieressä portaat, jotka vaikuttivat johtavan vuoren laelle. Päätin katsoa, mitä portaiden päästä löytyisi.
Päädyin niitylle, jossa kasvoi kolmimetrisiä järviruokoa muistuttavia heiniä. Siellä oli myös tie. Kävelin tietä pitkin jonkinlaiselle kukkulan rinteeseen rakennetulle betonibunkkerille, josta kuului huminaa. Ehkä jokin pumppuasema.
Joku oli avuliaasti niittänyt bunkkerin edustan niin, että siellä pystyi kävelemään. Kiipesin aseman katolle kukkulan reunaa pitkin. Sieltä avautui hieno näköala niitylle. Dokumentoin näkymän.
Palasin takaisin parkkipaikalle ja menin siellä olevaan ravintolaan. Tilasin paikallisen erikoisuuden, “omenapizzan”. Se oli oikeastaan makea omenapiirakka, ja varsin hyvä sellainen.
Pohdin, että tänään on ollut varsin tapahtumarikas päivä, vaikka kylpeviä apinoita ei näkynytkään ja maineikkaassa apinapuistossa oli vain yksi allas. Ensin näin villisikoja, sitten apinoita, sitten todistin maanvyöryä ja lopulta näin hienon niitynkin. Ei hullumpaa 800 jenillä.
Syötyäni päätin kävellä rautatieasemalle 7-Eleveniin. Siinä menisi Google Mapsin mukaan noin 47 minuuttia. Otin kuitenkin matkalla niin paljon kuvia kylästä, ympäröivistä vuorista ja kylän keskellä kulkevasta joesta että olin tuossa vaiheessa vasta puolivälissä matkaa. Tajusin, että olin aivan ryokanini vieressä. Päätin unohtaa 7-Elevenin toistaiseksi, ruokaa sai ryokanistakin.
Istahdin sitten vastaanottopisteen eteen, koska siellä oli sopiva pöytä muistelmien kirjoittamista varten. Esittelin myös vastaanottovirkailijalle ottamiani kuvia. Hän sanoi olevansa kotoisin Osakasta ja väitti, että täältä ottamani kuvat ovat niin hienoja, ettei niitä edes uskoisi tästä kylästä otetuiksi. Sanoisin, että kohteliaita nämä japanilaiset, mutta myös BBC:n thaimaalaisvahvistus oli ollut samaa mieltä Thaimaassa ottamistani kuvista.
Sitten paikalle pelmahti jostakin hyvin puhelias saksalainen, joka kirjautui sisään hotelliin ja hänet määrättiin kämppäkaverikseni. Saksalainen alkoi välittömästi haastatella minua. Hänkin oli ollut aamulla apinoita katsomassa ja kiinnittänyt huomiota kameroihini. Hän sanoi rakentaneensa itselleen Saksaan saunan aidolla mordorilaisella puukiukaalla joka oli periaatteessa laiton, koska se ylitti päästönormit. Lisäksi hän mainitsi seuraavansa paikallista jääkiekkoa ja pelaavansa itsekin jossain kaljaliigassa. Pälpätimme siinä sitten kaikenlaista kunnes hän meni huoneeseemme reppunsa kanssa.
Paikalle laukkasi myös nelihenkinen mordorilaisperhe. Yritin parhaani mukaan sulautua tapettiin.
Saksalaisen palattua päätimme käydä onsenissa ja sanoin, että minä olen sitten venäläinen jos joku kysyy. Sen luulisi pitävän mordorilaiset loitolla. Saksalainen oli juonessa mukana. Menimme huoneeseeme valmistautumaan. Esittelin saksalaiselle norjalaiset erikoisalusvaatteet (olin käyttänyt pitkiä verkkoalushousujani tänään vuorella). Hän piti niitä erittäin huvittavina.
Mordorilainen perhe oli tunkemassa eilen hyväksi havaittuun onseniin, joten johdatin iskuryhmämme toiseen, paikan suurimpaan kylpylään. Sen löytämisessä meni hetki. Vesi oli taas niin kuumaa, että en pystynyt yksinkertaisesti menemään altaaseen jalkoja lukuunottamatta. Olin kuitenkin ottanut mukaan elektronisen etäluettavan lämpömittarini, jolla pystyin mittaamaan veden lämpötilan. Se oli 43 astetta. Korkeampiinkin lukemiin olisi varmaan päästy, jos olisin pitänyt mittaria pidempään altaan pohjassa.
Menimme toiseen onseniin kokeilemaan vettä. Sielläkin se oli kuumaa. Sitten menimme eilen hyväksi havaittuun onseniin, josta mordorilaiset olivat onneksi lähteneet. Sielläkin vesi tuntui kuumentuneen, mutta pääsin sentään sisään altaaseen. Mittari näytti pois otettaessa 43.33 astetta ja olisi varmaankin kohonnut vielä jonkin verran, jos sitä olisi pidetty altaassa kauemmin.
Päätimme mennä hotellille syömään. Tilasin villisikahavaintojen kunniaksi villisikapizzan. Saksalainen tilasi olutta perustellen sitä bavarialaisuudellaan. Kysyin, että käyttääkö hän myös lederhosenia syödessään sauerkrauttia. Saksalainen kielsi ehdottomasti syövänsä sauerkrauttia, mutta myönsi satunnaisen lederhosenin käytön.
On sanottava, että olen uskoakseni tehnyt kameran suhteen erittäin hyvän hankinnan. 800-millinen putki on osoittautunut erittäin tehokkaaksi eläinten dokumentoinnissa ja kameran vaihtaminen on paljon vaivattomampaa kuin objektiivin ja asetusten vaihtaminen. Kahdeksaasataa pidemmästä polttovälistä tuskin olisi myöskään mainittavasti hyötyä, koska käsivaralta kuvattaessa epämääräisesti liikkuvaa kaukaista kohdetta on vaikea pitää kameran etsimessä. Uskoisin tosin, että R7:lla kuvia pitää valottaa vähän enemmän kuin R5:llä. Shadow recovery ei nimittäin toimi R7:lla aivan yhtä hyvin.