Herätys kello 9. Hotellihuoneen sisälämpötila oli aamulla 13,5 astetta. Aamu oli aurinkoinen ja päätin kävellä Yudanakan rautatieasemalle. Maisemat matkalla olivat ajoittain melko hyviä. Jalat tuntuivat siltä, että jossain oli käyty.
Rautatieaseman lähellä oli pieni parkkipaikka, josta avautui näkymä kylään. Parkkipaikalla seisoessani havaitsin taivaalla olevan petolintuja. Dokumentoin ne uudella kamerallani.
Menin asemalle ja ostin lipun seuraavaan Naganoon lähtevään junaan. Kävin sitä ennen aseman vieressä olevassa Lawsonissa joka on melkein kuin 7-Eleven, mutta ei ihan.
Ajattelin kuvata asemalla olevan paikallisjunan, mutta edessä oli japanilainen. Kun hän huomasi minun yrittävän kuvata junaa, lähti hän kuitenkin kohteliaasti pois edestä. Poikkeuksellisen huomaavaisen käytöksen syy selvisi minulle pian: kun oma junani tuli paikalle, kaivoi hän jostakin varsin suurikokoisen kameravirityksen. Valokuvaajana hän tiesi, kuinka tuskallista on yrittää ottaa kuvaa silloin, kun kameran eteen haahuilee kaikenlaisia random-hiippareita.
Sitten lähdettiin liikkeelle ja ihailin maisemia, kunnes virallisen näköinen mies tuli tarkastamaan lippuja. Sain kuulla, että minulla oli tiketto ja ekusupuresu tiketto, mutta paikanvaraus-tiketto puuttui. Tässä vaunussa oli vain varattuja paikkoja. Minut häädettiin toiseen vaunuun, jossa oli onneksi muutama vapaa paikka.
Nousin junasta pysäkkiä ennen päärautatieasemaa. Määränpääni oli Ryozan-ji -niminen temppeli ja hautausmaa vuoren rinteellä. Pohdin, miten päästä sinne helpoiten. Päädyin lopulta tilaamaan Uberin, ensimmäistä kertaa Japanissa. Matkaa oli nimittäin kolme kilometriä ja siitä arviolta merkittävä osa suoraan ylös.
Vähän ajan päästä paikalle ajoi arvokkaan oloinen japanilaismies mustalla taksilla, jonka takaovi aukesi automaattisesti. Menin sisään ja minut ajettiin temppelille. Takaovi aukesi taas automaattisesti, jotta pääsin ulos. Mainiota palvelua. Matka maksoi vajaat 12€. Olin nyt niin korkealla kaupungin yllä, että sinne olisi todella ollut melkoinen kapuaminen.
Menin hautuumaalle ja navigoin hautojen seassa metsän reunaan. Paikalla ei ollut ristin sielua (lukuunottamarra kenties haudoissa olevia sieluja, enkä tiedä olivatko ne ristin sieluja vaiko muunlaisia). Metsän reunassa oli jonkin sortin luontopolku, jota lähdin seuraamaan. Puiden lehdet olivat keltaisia ja askeleeni rapisivat kuivan lehtimaton päällä.
Könysin luontopolkua pitkin itseni erään kallion päälle. Sieltä oli mainiot näkymät Naganoon, joskin näkyvyys ei ollut paras mahdollinen utuisen sään vuoksi. Sain kuvailla taivaalla liihottelevia haukkoja ylhäisessä yksinäisyydessäni. Jostain syystä paikalla oli myös sudenkorentoja, vaikka vettä ei näkynyt missään.
Aikani maisemia ihailtuani laskeuduin kalliolta alas. Kuljin toista reittiä metsän poikki ja päädyin vuoristotielle. Jatkoin apostolinkyydillä runsaat puoli tuntia läheiselle kuuluisalle temppelille nimeltään Zenkōji. Kävely ei ollut erityisen mukavaa, koska teillä ei ollut jalkakäytäviä ja lössi ajoi melkoisen kovaa.
Temppelialueella oli paljon ihmisiä, mukaan lukien eräs thaimaalaisryhmä. Minua itse rakennus ei juurikaan kiinnostanut, mutta se sijaitsi hienon puiston keskellä. Dokumentoin puistossa olevia syksyisiä lehtiä. Kerran näin taivaalla haukan, ja sain senkin dokumentoitua kiitos Kahden Kameran Politiikan.
Temppelin edessä oli kävelykatu, ja menin sinne seuraavaksi. Ostin kioskista japanilaisen jäätelön ja menin sitten lähimmälle paikallisjuna-asemalle. Kuljin junalla pari pysäkkiä Naganon päärautatieasemalle.
Kävin katsomassa läheistä kauppakeskusta. Siellä oli ulkoiluvarusteliike jonka tutkin, mutta en ostanut sieltä mitään. Päätin sitten syödä jotakin, mutta kaikki lähistöllä olivat ravintolat olivat jostain syystä kiinni ja avautuisivat vasta kuuden aikoihin.
Päätin mennä 7-Eleveniin. Nostin automaatista käyttövaroiksi kymmenen tuhatta tonnin seteleinä varmuuden vuoksi. Lisäksi ostin muutamia ruokatavaroita.
Kävelin sitten takaisin rautatieasemalle odottelemaan seuraavaa hotellikylään menevää junaa. Matkalla näin joululauluja joillain lehmänkelloilla soittavan orkesterin.
Muistin ostaa sekä junalipun että express-lipun. Tämä junalla suhaaminen tuntuu tulevan varsin kalliiksi. Edestakainen matka Naganoon maksoi 15€. Juna saapui 16:46, jota ennen kirjoittelin muistelmiani puhelimellani.
Tämä juna oli erilainen kuin edellinen. Siinä oli jopa suoraan eteenpäin osoittavat ikkunat, joista oli mahdollista katsella maisemia… jos olisi ollut paikkavaraus vaunuun yksi. Minulla ei ollut, ja nyt oli jo niin hämärääkin, ettei sieltä olisi mitään nähnyt.
Yudanakan asemalle tultaessa oli jo täysin pimeää. Olin valikoinut Google Mapsista auki olevan ravintolan, ja kävelin sinne kymmenisen minuuttia.
Paikka oli varsin rustiikkinen ja vähän luutakaappia isompi, mutta siellä oli hyvä palvelu. Henkilökuntaan kuului useita vanhoja naisia. Sain ilmaisen kuuman teekupposen ja tilasin yakisoban. Ruokalistassa luki, että annoksen valmistuksessa kestäisi pitkään ja siinä todella vierähti tovi, muttei mitenkään sietämättömän kauan. En ole koskaan syönyt pahaa yakisobaa, joten se on turvallinen valinta ja hyvää myös kylmänä.
Ravintolan seinät oli tapetoitu kuuluisten siellä vierailleiden ihmisten kuvilla. Lähes kaikki olivat japanilaisia, mutta olipa mukana yksi amerikkalainen filmitähtikin: Christopher Lloyd eli Doc Brown.
Yakisoba oli oikein hyvää ja lisäksi halpaa, vain 900 jeniä. Syötyäni menin hotellille kävellen. Kun olin sinne asti päässyt niin päätin kävellä vielä hieman hotellin ohi. Näin ilta-aikaan onsen-katu oli varsin valokuvauksellinen.
Hotellissa vaihdoin vaatteet yukataan ja menin lähimpään onseniin. Siellä oli taas erittäin kuumaa vettä. Paikalle tuli kuitenkin japanilainen, joka ohjeisti laskemaan altaaseen kylmää vettä seinässä olevasta hanasta Aika ilmeistä, nyt kun miettii. En vain ollut aiemmin tehnyt niin, koska random-hanojen availu tuntui veden tuhlaukselta. Lisäksi veden viilenemisessä kestäisi epäkäytännölisen pitkään. Altaan tilavuus oli karkeasti arvioiden 750 litraa ja siihen valui jatkuvasti kuumaa vettä seinässä olevasta aukosta, jota ei voinut tukkia. Tein sitten, kuten olin nähnyt japanilaisten joskus tekevän: istuin lattialla lootusasennossa ja kippailin vettä pesuvadilla päälleni. Näin kuumuus ei haitannut aivan yhtä paljon. Altaaseen menin vasta paljon myöhemmin, kun se tuntui viilentyneen asteen tai pari.
Japanissa tuntuu olevan hyvin vähän roskakoreja ja roskaa saa kuskata mukanaan tuntitolkulla. Roskakorit kuulemma poistettiin Tokion sariini-iskujen jälkeen, kun terroristien pelättiin piilottavan niihin joukkotuhoaseita.