Yöllä heräsin siihen, että minua närästi varsin ikävästi. Nykyään närästys on kuitenkin “onneksi” minulla niin tavallinen vaiva, että kuljetan mukanani närästyslääkettä. Otin sellaisen ja närästys lakkasi. Menin takaisin nukkumaan.
Heräsin uudestaan yhdeksän maissa. Huoneessa on hyvä pimennysverho, joka pimentää sen täydellisesti. Toisaalta sängyssä ei ole pussilakanaa vaan tavallinen lakana peiton ja sängyn välissä. Pidän pussilakanoista enemmän. Vessan ilmanvaihto humisee myös taukoamatta.
Kadonnut neulehanska löytyi repun pohjalta, mikä oli sangen positiivista. Aamiaista en syönyt, koska sitä oli tarjolla vain 8:30 asti. Niigatassa sitä sai kahteen asti iltapäivällä.
Olin suunnitellut päivälle runsaasti ohjelmaa. Lähdin ensin hotellista läheiseen tornitaloon, jonka 31. kerroksesta oli kuulemma hyvä ja ennen kaikkea ilmainen näköala.
Kävi ilmi, että tämä tornitalo on käytännössä hotellin vieressä. Menin sisään heti rakennuksen avauduttua kello 10. Hissi löytyi pienen etsinnän jälkeen ja nousin näköalatasanteelle. Sieltä oli näkymät itään, länteen ja pohjoiseen. Etelänpuoleiseen osioon oli rakennettu kuntosali niin, ettei siihen suuntaan nähnyt.
Sitten lähdin rautatieasemalle aikomuksenani ottaa juna vaaleansinisellä linjalla Matsushimaan. Matsushimanlahti ja sen 260 mäntyä kasvavaa saarta on nimittäin yksi Japanin kolmesta alkuperäisestä kansallismaisemasta. Listan näistä maisemista laati filosofi nimeltään Hayashi Gahō vuonna 1643. Toki jälkeenpäin on tehty uusia listoja joissa on lisää kansallismaisemia, mutta klassikko on aina klassikko.
Menin rautatieasemalle ja etsin oikeaa linjaa. Menin kolmet liukuportaat alas ja maksuporteista sisään. Sitten tajusin, että tämä on väärä asema. Google Mapsilla on erittäin ärsyttävä tapa arpoa Japanissa rautatielinjoille satunnaiset värit, ja oikea rautatielinja oli erivärinen ja asema oli toisaalla. Lippuportti ei tietenkään päästänyt minua enää ulos, joten vaikeroin vaivojani aseman virkailijalle, joka vapautti minut.
Menin siis takaisin päärautatieasemalle, josta oikea linja löytyi pari minuuttia ennen junan lähtöä. Asemalaituri oli jo täpötäynnä ihmisiä. Juna oli maineikas Mangattan Liner.
Sain onnekseni istumapaikan heti seuraavalla pysäkillä. Jäin pois junasta puolisen tuntia kestäneen matkan jälkeen asemalla, jonka nimi oli Matsushimakaigan. Niin teki suurin osa muistakin junamatkustajista. Ulkomaalaisia ei tosin näkynyt missään.
Kävelin parikymmentä minuuttia läheiselle kukkulalle, jossa piti olla jonkinlainen näköalapaikka parkkipaikkoineen ja ravintoloineen. Päästyäni lopulta perille jouduin kuitenkin toteamaan, että eihän täältä näe juuri mitään, ainakaan ilman droonia. Kenties kirsikankukkien aikaan näkymä oli parempi.
Päätin varata kiertoajelun turistiveneellä toivoen, että sieltä näkisi paremmin. Varauksen pystyi tekemään internetissä, jolloin se maksoi 900 jeniä. Aluksen yläkannelle pääsystä veloitettiin erikseen, 600 jeniä.
Lähdin kävelemään kukkulalta alas kohti satamaa. Päätin valita oikoreitin: melkein umpeen kasvaneen tien, jota pitkin toivottavasti pääsisi nopeasti merenpinnan tasolle.
Havaitsin, että japanilaisissa metsissä kasvaa ikäviä piikkipuskia. Yksi raapi käteni verille ja toinen onnistui jotenkin raapaisemaan jalkaani aika ikävästi housujeni paksun farkkukankaan läpi. Erikoista kyllä, itse farkut vaikuttivat vahingoittumattomilta.
Pääsin kuitenkin tätä tietä meren rantaan. Katselin maisemaa yrittäen päättää, miten sen parhaiten dokumentoisin. En keksinyt oikein mitään. Satamakadun edessä oli nimittäin venelaitureita, jotka estivät näkyvyyden lahdelle osittain eikä laitureille saanut mennä.
Jatkoin kävelyä rannan suuntaisesti turistivenelaituria kohden. Päädyttyäni lipunmyyntipisteiden lähettyville minua lähestyi mies, joka arvaten asiani ohjasi minut lippuluukulle. Minulla oli nimittäin vain lippuvaraus, ei oikeaa lippua. Ostin nyt lipun kello 13 lähtevään turistiveneeseen.
Lähtöön oli vielä jonkin verran aikaa, joten päätin tutkia ympäristöä. Sataman läheisyydessä oli muutama pienillä punaisilla silloilla toisiinsa yhdistetty saari. Kävin dokumentoimassa saaret, vaikka siellä olikin paljon ihmisiä. Kunnollista näkymää Matsushimanlahteen ei kuitenkaan ollut täältäkään. Kyseessä tuntui olevan hyvin vaikeasti dokumentoitava nähtävyys.
Sitten kävelin takaisin veneille. Olin ilmeisesti ostanut lipun lukuisista kiertoajeluveneistä kaikkein suurimpaan. Laiturilla oli jonossa ainakin sata ihmistä. Vaihdoin odotellessani R7:aan savupiipun.
Nousin laivaan, kävelin sen etuosaan ja ostin saman tien lipun yläkannelle. Huomasin pian toimineeni oikein: laivan ahterissa oli sekä ylä- että alakannella ulkotila, josta pystyi kuvaamaan ilman, että ikkunalasit haittasivat toimintaa. Alakannella oli kuitenkin niin paljon ihmisiä, ettei sekaan mahtunut. Yläkannella oli sen sijaan hyvinkin rauhallista.
Laiva lähti liikkeelle, ja näkymät ylhäältä olivat erinomaiset. Viimeinkin paikka, josta saarista sai kunnollisia kuvia. Kuvasin myös merimetsoja ja japanilaisten mereen kylvämiä kalastusvekottimia. Yläkannelle tuli hiljakseen lisää ihmisiä. Alus eteni sellaista vauhtia, että sain kävellä jatkuvasti puolelta toiselle saadakseni kaiken olennaisen dokumentoitua.
Matkan loppupuolella näin horisontissa korkean mustan pystysuoran savupilven. Pian sen aiheuttaja syöksyi alaspäin aiheuttaen toisen vastaavan vanan. Mistäs tässä oli kysymys? Päättelin, että kyseessä oli jokin taitolentotapahtuma.
Sitten horisontissa näkyi lisää liikettä. Useita hävittäjäkoneita lenteli muodostelmassa sinne tänne tehden taivaalle savunheittimillään silmukoita ja gaussin kellokäyriä. Onneksi minulla oli savupiippu valmiina.
Kuvissa näkyi jonkinlainen hävittäjäkonemalli, jota en tuntenut. Ne oli maalattu siniseksi ja valkoiseksi. Kysyin ChatGPT:ltä kuka lentää sinivalkoisilla koneilla muodostelmalentoa Matsushimassa ja sain heti oikean vastauksen: Japanin itsepuolustusjoukkojen ilmavoimien Blue Impulse -taitolentoryhmä. Kone oli kotimainen Kawasaki T-4 -harjoitushävittäjä.
Pitäisi ehkä nimetä savupiippu joksikin muuksi. Palantír olisi kenties teemaan sopiva ilmaus.
Saavuimme satamaan. Päätin kävellä rantaa pitkin eteenpäin ja katsoa, mitä sieltä löytyisi.
Tulin pitkälle punaiselle puusillalle, jota pitkin pääsi läheiseen saareen, joka oli kuulemma luonnonsuojelualuetta. Sillan ylittäminen maksoi 200 jeniä. Ylitin sillan ja menin tutkimaan saarta.
Saarella oli metsää, pyhäkköjä ja paljon kävelyreittejä. Varsinaisia maisemankatselupaikkoja siellä ei ollut, ainakaan ennen kuin löysin erään pikkupolun varrelta hiekkarannan. Näin metsässä tikan, jonka dokumentoin.
Saarelta näki hyvin rannalla olevaan satamaan, jossa oli kymmeniä pieniä kalastusveneitä parkissa. Tämä tarkoitti kiinnostavaa tilaisuutta tutustua japanilaisten suosimiin perämoottorimerkkeihin. Silloin tällöin kuulee nimittäin väitettävän, että japanilaiset kalastajat suosivat Tohatsun perämottoreita. Olin vakuuttunut siitä, että tämä ei pidä paikkaansa. Kuinka ollakaan, katseltuani veneitä palantírin läpi kävi ilmi, että vain yhdessä oli Tohatsun moottori. Kaikki muut olivat joko Yamahan tai Suzukin moottoreita. Väittämät Tohatsun ylemmyydestä ovat siis tältä osin selkeän paikkansapitämättömiä ja ne tulee jättää omaan arvoonsa. Japanilaiset käyttävät Yamahaa ja Suzukia ja olen vahvasti sitä mieltä, että niin pitäisi kaikkien muidenkin.
Kävellessäni takaisin sillan suuntaan edessäni käveli pariskunta, jolla oli mukanaan pieni sylilapsi. Isä kuljetti taaperoa sylissään niin, että se katseli taaksepäin. Heilutin kättäni. Taapero heilutti takaisin. Sitten lapsi otti aloitteen itselleen ja alkoi heilutella minulle. Kun heilutin takaisin, teki se muksun sanomattoman iloiseksi.
Saarelta kävelin rautatieasemalle, mutta eri asemalle kuin mistä olin tullut. Ilta alkoi hämärtyä, vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä.
Saavuin asemalle ja menin lippuportista sisään. Asemalla ei vaikuttanut olevan juuri mitään infonäyttöjä. Raiteita oli kolme, joista yhdellä oli juna odottamassa.
Odottelin Sendaihin menevää junaa. Sitten havaitsin, että toisella raiteella olevassa junassa olevien merkintöjen mukaan se oli matkalla Sendaihin. Päätin mennä sinne istumaan. Sisällä oli jonkin verran ihmisiä ja siellä toistui niin ikään parin minuutin välein kuulutus junan määränpäästä.
Kello 15:53 juna tuli aseman toiselle raiteelle ja lähti kohti Sendaita. Jaahas. Mihinkähän tämä juna sitten menee ja milloin? Kuulutusten mukaan juna oli edelleen lähdössä Sendaihin.
16:09 juna lähti viimein liikkeelle ja onneksi Sendain suuntaan. Matkaan tuli kuitenkin pieni viivästys, kun joku tai jokin aktivoi hätäjarrun kun juna oli jo melkein Sendain asemalla. Tästä seurasi usean minuutin pysähdys ja japaninkielinen kuulutus, jossa ilmeisesti selitettiin asiantila.
Saavuimme kuitenkin lopulta Sendain päärautatieasemalle. Päätin mennä syömään jotain, mutta ravintoloilla oli taas hyvin eriskummalliset aukioloajat. Päädyin lopulta intialaiseen SPICE KING -nimiseen ravintolaan. Sisustus oli varsin rustiikkinen ja palvelu umpi-intialaisesta henkilökunnasta huolimatta täysin japaninkielistä, silloin kuin sitä sai.
Ostin juusto-naanleipää butter chicken curryllä ja tandoorikanan. Palvelusta viis, tässä lafkassa oli tarjolla parasta intialaista jota olen koskaan syönyt. Naan-leivässä oli enemmän juustoa kuin leipää ja curry oli silkinpehmeää.
Palasin 7-Elevenin kautta hotellihuoneeseeni.