Lähdin hotellista kahdeksalta syötyäni sitä ennen noin kahdessa minuutissa aamupalan. Voisarvi maistui voilta, mikä on aina positiivista. Muuta en jaksanut syödä.
Lähdin rautateitse etelään kohti Namien kylää. Kylä on tunnettu siitä, että se sijaitsee lähellä Fukushima Daiichin ydinvoimalaitosta.
Maaliskuun yhdentenätoista 2011 Japanin itärannikolle iski voimakkain järistys Japanin mittaushistoriassa. Kolme Fukushima Daiichin ydinvoimalan kuudesta reaktorista oli tuolloin käytössä, lopuissa tehtiin huoltotoimenpiteitä. Jokaisen käytössä olevan reaktorin hätäpysäytysjärjestelmä eli SCRAM aktivoitui automaattisesti ja säätösauvat laskeutuivat reaktoriin.
Vaikka säätösauvat olivat nyt reaktoreissa ja estivät reaktion jatkumisen, tuottivat reaktorit edelleen huomattavasti jälkilämpöä ja vaativat jäähdytystä. Tässä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa, kunnes vajaa tunti myöhemmin viisitoista metriä korkea hyökyaalto iski kuusi metriä korkean aallonmurtajan yli voimalaan tuhoten jäähdytyspumppuja käyttävät varageneraattorit. Generaattorit ja muut varajärjestelmät kun oli jostain syystä sijoitettu voimalan kellariin, joka tietenkin jäi ensimmäisenä veden alle.
Jäähdytysjärjestelmän rikkoontumisen myötä reaktorien ydinpolttoaineen zirkoniumista valmistettujen polttoainenippujen lämpötila nousi hiljakseen yli 1200 asteeseen. Zirkoniumilla sattuu olemaan sellainen ominaisuus, että tuossa lämpötilassa se alkaa hapettua. Sattumoisin reaktorissa oli runsaasti happea sisältävää jäähdytysainetta kemialliselta kaavaltaan H₂O. Kyseinen aine hajosi muodostaen zirkoniumoksidia ja vetyä. Vetykaasu karkasi suojarakennuksiin, syttyi jostain kipinästä tuleen ja räjäytti rakennukset tuhannen päreiksi. Polttoainesauvat sulivat reaktoreissa zirkonium-uraanilaavaksi joka ei onneksi polttanut tietään koko matkaa reaktorien pohjien läpi. Paine reaktoreissa nousi niin paljon, että sieltä oli vapautettava höyryä paineastian räjähdyksen estämiseksi. Näin radioaktiivinen höyry saastutti lähialueen ja yli sata tuhatta ihmistä evakuoitiin.
Onnettomuuden seurauksena ydinvoima joutui vastatuuleen ympäri maailman. Saksalaiset, belgialaiset ja sveitsiläiset päättivät välittömästi luopua ydinvoimasta, vaikkakin Belgiassa ja Sveitsissä päätös myöhemmin pyörrettiin.
Japanissa onnettomuus oli tietysti hirveä skandaali ja selvitystä varten perustettiin riippumaton tutkintakomissio. Syyttävä sormi osoitti energiayhtiö TEPCO:a, joka ei ollut varautunut tällaisiin tsunameihin sijoittamalla generaattoreita ylemmäs vuorenrinteeseen tai rakentamalla korkeampaa aallonmurtajaa. Yhtiötä oli varoitettu useasti siitä, että tällainen onnettomuus oli teoriassa mahdollinen, mutta yhtiö ei ollut ryhtynyt tarpeellisiin varotoimenpiteisiin. TEPCO sai maksettavakseen tähtitieteelliset korvaukset, jota varten se joutui ottamaan valtiolta suuren lainan. Useita johtajia syytettiin oikeudessa, mutta ketään ei lopulta tuomittu.
Onnettomuudesta on jo neljätoista vuotta, ja nykyään alueella ei säteile juuri enempää kuin muuallakaan.
Sitten takaisin itse asian ääreen. Juna, Hitachi 12, oli limited express -tyyppinen eli sijoittui nopeudeltaan ja hinnaltaan paikallisjunan ja Shinkansenin väliin. Kaikki penkit osoittivat eteenpäin.
Tässä junassa oli kuulutusten mukaan joka vaunussa pelkästään varattuja paikkoja. Minullakin oli sellainen. Jotta junamatka ei kuitenkaan olisi ollut liian yksinkertainen, tähän junaan ei kuitenkaan ollut pakko varata paikkaa. Junassa sai nimittäin matkustaa vapaasti ilman paikkavarausta ja istua mille tahansa vapaalle jakkaralle. Jokaisen istuimen yläpuolella oli lamppu, joka oli vihreä varatuille istuimille, punainen varaamattomille ja keltainen sellaisille, joille joku paikan varannut aikoi istuutua seuraavalla pysäkillä. Tämä olisi ollut hyvä tietää jo aiemmin, koska paikkavaraus tähän junaan oli ollut melkoisen kallis ja vaunu oli melkein tyhjä.
Jäin pois kymmenen aikaan Namien asemalle. Olin varannut oikein turistikiertoajelun, joka alkoi kello 11:20. Tämä juna oli ollut tarkoituksenmukaisin kulkuväline, vaikka se tarkoittikin yli tunnin odotusta.
Vähän yhdentoista jälkeen opas tuli paikalle. Hän oli ystävällinen japanilainen nainen, joka puhui englantia hyvin. Kiertoajelulla oli määrä olla myös kaksi australialaista naishenkilöä, joita jäimme odottelemaan. Allekirjoitin siinä odotellessa vastuuvapauslomakkeen ja opas näytti kartasta, mihin suuntaan ydinlaskeuma oli muinoin tuulen mukana edennyt. Kartan keltaisilla ja vihreillä alueilla koko pintamaa oli kuulemma vaihdettu ja esimerkiksi jokaisen talon kattotiilet yksitellen puhdistettu. Keskellä karttaa oli punainen alue, jota ei kuulemma ollut vielä saatu puhdistettua, joskin monia alueen läpi kulkevia teitä oli jo avattu. Ei punaisillakaan alueilla mitenkään erityisen vaarallista ollut, kunhan ei asumaan jäänyt.
Australialaiset löytyivät. Ellen aivan väärin muista, toinen oli kuvataiteilija ja toinen säveltäjä ja he asuivat tilapäisesti Japanissa.
Meidät opastettiin kävelemään läheisille markkinoille. Täällä oli kuulemma meneillään sadonkorjuufestivaali ja se järjestettiin nyt alkuperäisellä paikallaan ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Festivaalin järjestämistä ei ollut missään vaiheessa lopetettu, mutta siirretty toisaalle kyllä.
Opas kehotti tarkastelemaan maastoa, jossa maan pintakerros oli korvattu jonkinlaisella soralla. Lisäksi paikalla oli paljon tyhjiä tontteja, koska monet evakkoon lähteneistä kylän asukkaista olivat mieluummin purkaneet talonsa kuin muuttaneet takaisin. Osa oli ehtinyt juurtua muualle, osalla oli muuten vain traumaperäinen stressihäiriö eikä meren läheisyyteen palaaminen tuntunut hyvältä ajatukselta. Moni pelkäsi säteilyä, vaikkei sitä mittausten mukaan alueella enää ollutkaan.
Markkinat vaikuttivat kojuineen suuresti thaimaalaisilta markkinoilta. Kun opas jätti meidät hetkeksi oman onnemme nojaan päätin etsiä ruokaa. Eräässä kulmauksessa oli väkijoukko, ja menin selvittämään syytä. Siellä oli meneillään show, jossa paitaan ja puvunhousuihin puettu japaninmakaki käveli puujaloilla, käsillään, hyppäsi viisi metriä ja lopuksi nousi käsilläseisontaan kouluttajansa käsivarsille. Harmitonta viihdettä vai julmaa eläinten hyväksikäyttöä? Päättäkää itse, mutta Mies Lännestä raportoi siitä, mitä näkee.
Jatkoin kiertelyä. Vastaan tuli koju, joka myi lihavartaita. Päätin ostaa sellaisen. Kojulla oli myös pieni japanilainen mummo, jolla tuntui olevan minulle kovasti jotain asiaa, vaikka parhaani mukaan yritin selittää japaniksi, että en osaa japania.
Sain lopulta lihavartaan, ja kävi ilmi, että mummo halusi tarjota sen minulle vieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Kiitin luonnollisesti kumartaen syvään.
Lihavarras oli varsin maukas. Palaset olivat isompia ja kantikkaampia kuin Thaimaassa ja yksinkertaisnen suola/pippurimauste sopi siihen varsin hyvin. Kävin vielä toisella kojulla ja ostin kermalla täytettyjä pannukakkuja.
Kohtasin oppaan ja australialaiset. Jatkoimme matkaa oppaan autolle. Hän ajoi meidät erään paikallisen talon pihaan. Talo oli varsin komea ja siinä oli ainakin kaksi kerrosta ja puutarha. Sitä asutti mies, josta käytettäköön nimeä Simo. Simo oli kuusissakymmenissä oleva mies, joka oli työskennellyt Fukushiman ydinvoimalaitoksessa sähköinsinöörinä ja yrittänyt onnettomuuden tapahduttua parhaansa mukaan estää koko kompleksia räjähtämästä taivaan tuuliin. Näistä työntekijöistä käytettiin nimitystä Fukushima-fifty vaikka heitä oli oppaan mukaan oikeasti 69.
Kuulimme, että tämänkin rakennuksen omistaja oli ollut aikeissa hävittää sen maan tasalle. Simo oli kuitenkin hyödyntänyt kiinteistökaupoissa ostajan markkinoita ja hankkinut talon itselleen, epäilemättä varsin edullisesti. Nyt hän asui siellä kaikessa rauhassa viljellen ruusuja ja kuunnellen musiikkia hifilaitteistaan, jotka olivat niin vanhoja että niissä oli radioputket.
Simo kutsui meidät keittiöönsä ja tarjosi kahvia ja teetä. Vieraanvarainen mies. Saimme myös esittää hänelle kysymyksiä ja opas selitti karttojen avulla vielä uudelleen, mitkä alueet olivat saastuneet ja mitkä puhdistettu. Saimme kuulla, että reaktoreissa oli 880 tonnia sulanutta uraani-zirkoniumseosta, jonka hallitus oli päättänyt siirtää muualle. Tämä suunnitelma oli kuitenkin puhtaasti teoreettinen: kukaan ei ollut vielä keksinyt, miten sulanut polttoaine saataisiin reaktoreista pois. Simo kertoi, että itse reaktoreissa säteilee niin jumalattomasti ettei edes elektroniikka toimi ja jopa kameran linssit hajoavat. Käytännössä yhtään uraania ei ollut siis saatu vielä poistettua reaktoreista. Simo kertoi myös asiasta kysyttyäni, että tilavuudeltaan tämä 880 tonnin kasa ei kuitenkaan ollut hänen keittiötään suurempi. Uraani on erittäin tiheää: tavallinen 20 litran selkäreppu painaisi uraanilla täytettynä lähes 400 kiloa. Simo kertoi myös saaneensa melkoisen säteilyannoksen reaktorin kanssa huseeratessaan, mutta olevansa kuitenkin onneksi täysin terve.
Opas selitti myöhemmin, että Simo ei ollut ennen tavannut vieraita mutta ilmeisesti piti meistä, koska halusi esitellä meille puutarhaansa ja ottaa meistä kuvan talonsa edessä. Useat paikalliset kunnioittavat häntä, mutta oli myös sellaisia, jotka syyttävät onnettomuudesta kaikkia, joilla oli ollut mitään tekemistä TEPCO-voimalayhtiön kanssa. Simo ei ollut siksi ollut varma siitä, miten reagoisimme. Käsittääkseni kuitenkin onnettomuuden jälkeen kukaan voimalatyöntekijä ei tehnyt mitään virhettä, vaan he pelastivat parhaansa mukaan mitä pelastettavissa oli. Onnettomuuteen johtaneet virheet tehtiin jo suunnitteluvaiheessa ja silloin, kun johtajat jättivät huomiotta puutteita esiin tuoneet insinöörit. Itse asiassa tämän voimalan henkilökunta toimi vieläpä hyvin esimerkillisesti hätäjäähdyttämällä reaktoria merivedellä siinä vaiheessa, kun Tokiossa johtokunta vielä murehti, että merivesi saattaisi ruostuttaa paineastian korjauskelvottomaksi.
Nousimme autoon ja jatkoimme matkaa. Ajoimme suljetun alueen läpi ja näimme siellä lukuisia hylättyjä rakennuksia. Osa oli sortunut maanjäristyksessä ja tontti kasvoi pelkkää köynnöstä, osa puolestaan vaikutti olevan varsin hyvässä kunnossa.
Näimme myös valtavan määrän suuria muovisäkkejä. Niissä oli kuulemma alueelta poistettua maata, joka oli matkalla säilytykseen. Maata oli määrä säilyttää säkeissä kolmekymmentä vuotta jonka jälkeen sen säteily olisi hävinnyt käytännössä olemattomiin ja sitä voitaisiin taas käyttää rakentamisessa.
Joku kysyi, miten alueen eläimet ovat pärjänneet. Harvinaisenkin hyvin, kuulemma. Eläinten määrä alueella on itse asiassa huomattavasti lisääntynyt nyt, kun ihmisiä on paikalla vähemmän. Vastoin huhuja kaloillekaan ei ole kasvanut kuutta jalkaa, eivätkä ne myöskään kävele syksyisin metsissä syömässä puolukoita.
Pysähdyimme tsunamissa pahoin kärsineen koulun eteen ja menimme sisään. Se oli muutettu museoksi ja sisäänpääsy maksoi muutaman sata jeniä. Sisällä vallitsi luonnollisesti hävityksen kauhistus, mutta ilmeisesti kaikki oppilaat selvisivät hengissä. Henkilökunta oli nimittäin päättänyt heti maanjäristyksen jälkeen evakuoida kaikki oppilaat läheiselle kukkulalle tsunamin varalta. Moni muu ei ollut yhtä onnekas. Kaikkiaan maanjäristyksessä ja tsunamissa kuoli yli 18 000 ihmistä hyökyaaltojen vyöryessä koko Japanin itärannikolle Chibasta Sendaihin. Opas näytti, kuinka rakennuksen toisen kerroksen ikkunoissa oli edelleen nähtävissä, kuinka korkealle vesi oli tsunamin aikana noussut. Rakennuksen kello oli pysähtynyt, kun sähköt olivat katkenneet. Tämä toi mieleeni Hiroshiman.
Poistuimme koulurakennuksesta ja suuntasimme sitten rannalle rakennetun tulvavallin päälle. Se oli samanlainen kuin Sendaissa. Ihailimme maisemaa hetken. Aurinko oli juuri laskemassa ja värjäsi pilvet vaaleanpunaisiksi. Rantahiekalla käveli muutamia lintuja.
Opas kuskasi meidät sitten vielä toiseen museoon. Museon tietojen perusteella vaikutti siltä, että alueelle koitunut vahinko on ennen muuta psykologista. Säteilyyn ei nimittäin virallisesti kuollut yhtään ainutta ihmistä: ainoastaan eräs voimalaitoksen työntekijä sai keuhkosyövän, mutta ei voitu olla varmoja siitä, olisiko hän saanut sen ilman säteilyäkin. Luulosairaita oli sitten senkin edestä. Evakuoituja ihmisiä siirreltiin jokseenkin kaaoottisesti hätämajoituksesta toiseen sitä mukaa, kun viranomaiset esittivät uusia arveluita ydinlaskeuman liikkeistä. Lapsien ei annettu enää leikkiä ulkona, mikä johti ylipainoon. Sairaalan evakuoinnissa kuoli kymmeniä heikkokuntoisia ihmisiä. Kuten jo aiemmin mainittua, moni päätti yksinkertaisesti luopua talostaan, koska ei kyennyt tai halunnut muuttaa takaisin kotiinsa. Jotkut asiantuntijat väittävät jopa, että olisi ollut vähemmän vahingollista olla tekemättä koko evakuointia.
Myös taloudelliset vaikutukset ovat olleet voimakkaita. Ydinvoimalan sulkeminen johti kylän suurimman työnantajan menetykseen. Myös koko prefektuurin alueella tuotettujen maataloustuotteiden menekki heikkeni, koska kukaan ei halunnut ostaa enää fukushimalaisia pihvejä tai persimoneja riippumatta siitä, mistä ne tarkalleen tulivat ja paljonko ne säteilivät. Sama kävi alueella pyydetylle kalalle, ja kalastuslaivasto tuhoutui tsunamissa.
Kaikkiaan museo korosti minusta elämän arvaamattomuutta. Samoin kuten oma maanjäristyskokemukseni, oli tämä luonnonkatastrofi myös hyvin vaikeasti ennakoitava tapahtuma. Se, kuka kuoli ja kuka selvisi vaikutti olevan pitkälti sattuman tuotosta.
Ilta oli jo pimentynyt, mutta meillä oli vielä yksi pysähdys. Ajoimme halliin, jossa oli miehiä säteilymittareiden kanssa. He mittasivat kengänpohjiemme säteilymäärän. Oikea kenkäni säteili enemmän kuin vasen: sain kuulla säteilylukemien olevan 129 ja 120, mutta en muista missä yksikössä. Kysyin, onko se paljon. Itse asiassa se oli kuulemma vähemmän kuin alueen taustasäteily. Jos lukema olisi ollut jossain kymmenissätuhansissa, kengät olisi takavarikoitu.
Nyt opas ajoi meidät rautatieasemalle. Siellä hän kehotti minua sangen äidillisesti käymään läheisessä supermarketissa, etten vallan nääntyisi nälkään ennen kuin lähti kuskaamaan australialaisia heidän omalle autolleen.
Kiertoajelu oli maksanut noin 55€, mutta se ei ollut minusta paha hinta näin kokonaisvaltaisesta alueen esittelystä. Opas osasi vastata kaikkiin esittämiimme kysymyksiin ja Simon tapaaminen oli ollut minusta suuri kunnia.
Lähdin Tokioon ensin paikallisjunalla ja sitten Hitachi 28 limited expressillä. Kirjoitin junassa muistelmiani. Matkassa kesti neljä tuntia ja olin perillä vasta kymmenen aikoihin.
Poistuin junasta Uenossa ja vaihdoin Akihabaraan kulkevaan paikallisjunaan. Yövyin samassa kapselihotellissa kuin aikaisemmin, mutta tällä kertaa olin varannut huoneen oikeasta makuusalista.