Tänään olisi pitkä päivä ja paljon asioita hoidettavana. Sää oli harmaa. Lähdin jo ennen yhdeksää liikenteeseen. Määränpääni oli Shinjukussa sijaitseva Arc’teryx-myymälä, jossa housuni voitaisiin kuulemma korjata.
Shinjukun asemalla oli valitettavasti yhtä paljon uloskäyntejä kuin aina ennenkin, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä oli lähinnä etsimääni kauppaa. Halusin kuitenkin läntisen uloskäynnin ja seurasin kylttejä läntisille uloskäynneille. Sitten kyltit loppuivat ja eksyin. Päädyin lopulta eräälle pohjoiselle uloskäynnille, joka oli onneksi melko lähellä myymälää.
Menin vaikeroimaan vaivojani myyjille. He sanoivat että eheiii tällaisia voi täällä korjata. Täällä korjataan vain sellaisia Arcteryxejä, jotka on ostettu Japanista. Ilmeisesti korjausta ei haluttu suorittaa edes rahaa vastaan. Taisi tulla niin sanotusti hukkareissu.
Päätin kokeilla vielä suhteellisen lähellä olevaa Arc’teryxin puotia Harajukussa kahden pysäkinvälin päässä. Lähdin etsimään vaaleanvihreää linjaa Shinjukun asemalta.
Löysin vaaleanvihreän linjan ja menin laiturille odottamaan. Opasteita hetken tarkasteltuani kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on kuitenkin väärä vaaleanvihreä linja. Jouduin resetoimaan IC-korttini ihmisellä, jotta pääsin lippuportista takaisin aseman yleisiin tiloihin etsimään toista vaaleanvihreää linjaa.
Toinenkin vaaleanvihreä linja löytyi. Se oli opasteissa niputettu yhteen useiden muiden linjojen kanssa ja löytyi tummanvihreitä opasteita seuraamalla.
Pääsin Harajukuun. Kello oli nyt noin kymmenen. Kauppa aukeaisi vasta yhdeltätoista. Olin kuitenkin maineikkaan Meiji Jingu -temppelin vieressä. Siellä en ollut koskaan ennen käynyt, joten päätin tutkia aikani kuluksi paikkoja.
Kävelin tuuhean metsän läpi temppelille. Metsätiellä oli jumalattomasti turisteja. Temppeli oli iso ja puinen ja siellä oli meneillään jokin seremonia, mutta niin ikään niin täynnä turisteja, että paikka oli äkkiä nähty. Käännyin nopeasti takaisin.
Tässä metsässä oli myös kuulemma Meijin keisarillinen puutarha, jonne pääsi maksettuaan 500 jeniä suojelurahaa. Päätin tutkia sitä.
Sielläkin oli aika paljon turisteja. Sää oli sen verran harmaa, että vakavasti otettavaa valokuvaamista ei kannattanut edes yrittää.
Kävelin kuitenkin puutarhassa hyvän aikaa. Löysin lammen ja pienen joen. Joen varressa oli paljon turisteja valokuvaamassa suurta valkoista lintua. Lajin nimi tuli mieleeni pyytämättä ja yllättäen: Ardea alba, jalohaikara. Tai ehkä joku samannäköinen. Joka tapauksessa, viimein jotain kiinnostavaa kuvattavaa.
Sitten tajusin, että turistit eivät kuvanneetkaan jalohaikaraa, vaan pientä sähkönsinistä höyhenpalloa, joka kökötti tukin päällä haikaran vieressä. Kuningaskalastaja. Dokumentoin kuningaskalastajan palantírillani.
Matka jatkui kohti puiston kauimmaista nurkkaa. Siellä oli jono, mutta maaston muodot olivat sellaiset, että en tiennyt, mitä ihmiset jonottivat. Jonotin sitten mukana puhtaasta uteliaisuudesta.
Kävi ilmi, että siellä oli jokin keisarillinen vesilähde, jota japanilaiset halusivat koskettaa. En tiedä tarkemmin, mistä syystä. Dokumentoin lähteen, vaikka eipä se kovin erikoinen ollut.
Poistuin puistosta ja lähdin kävelemään kohti Arc’teryxin liikettä. Hukkareissu tämäkin, kuningaskalastajaa lukuunottamatta.
Kauppa löytyi. Siellä oli samanlainen ovivahti kuin edellisessä käymässäni Arc’teryxin kaupassa. Ihme luksusliikelarppausta taas. Pääsin kuitenkin sisään.
Kauppa oli lippulaivastatuksestaan huolimatta melko pieni. Menin toiseen kerrokseen ja esitin asiani. Minua kehotettiin palaamaan ensimmäiseen kerrokseen.
Palvelu oli englanninkielistä. Minulta kysyttiin, että asunko Japanissa. Housut pitäisi nimittäin lähettää johonkin korjattavaksi, ja siinä saattaisi mennä kuusi (6) kuukautta. Hinta-arvioita ei edes osattu antaa. Näyttäessäni vikaa todettiin, että no ei siinä varmaan ihan niin kauaa kestä, koska housujen kangas ei ole vahingoittunut vaan ainoastaan taskuja kasassa pitävä liima on irronnut. En tiedä, miksi taskut pysyivät kasassa liiman avulla, mutta niin ne kuitenkin on valmistettu. Silti, viikkokin on tässä kohtaa liian pitkä aika.
Ajatella, että tällä vaellusvarustefirman irvikuvalla on varaa palkata ovivahdiksi joku tyhjäntoimittaja, mutta ompelukone ja yksi ukko käyttämään sitä olivat ilmeisesti liikaa. Joku ompelija korjaisi taskut vartissa.
Vaihtoehtoni olivat siis korjauttaa housut Euroopassa ilmaiseksi (tarvittaessa hakkaamalla myyjää lakikirjalla päähän) tai korjauttaa ne Thaimaassa jollain ompelijalla. Jälkimmäinen ratkaisu on parempi, koska tarvitsen housuja mopoillessani. Koska housut ovat niin mukavat jalassa, niin olisin ehkä voinut myös ostaa toiset samanlaiset ja säästää nykyiset korjautettavaksi myöhemmin. Tätä mallia ei kuitenkaan ollut myytävänä kummassakaan liikkeessä.
Joka tapauksessa, hukkareissu taas. Sitten kuitenkin seuraavan ongelman kimppuun: mopoilukypärän hankinta. Sitä olin jo pitkään valmistellut. Minulle oli varattuna kypärä kaukana keskustasta olevasta liikkeestä. Vaikka varatun tavaran noutamatta jättäminen olisikin japanilaisessa kulttuurissa niin sanottu dick move, niin koska edestakaisessa matkassa kestäisi kolmesta neljään tuntia enkä tullut kysyneeksi myykö se nimenomainen liike tavaraa tax-freenä, päätin ensin käydä Uenossa kaupoissa kiertelemässä.
Matkustin siis Ginza-linjan metrolla Uenoon. Kaupat löytyivät suhteellisen helposti. Menin ensin kauimmaiseen.
Kaupassa oli runsaasti Arain kypäriä ja kylteissä kehotus käsitellä niitä kaksin käsin. Miksi näin?Epäilen, että myyjät halusivat vähentää kypärän putoamisen riskiä. Moottoripyöräkypärä muuttuu nimittäin periaatteessa käyttökelvottomaksi, jos sen pudottaa lattialle. Joku irvileuka voisi tässä kohtaa irvistellä, että mikä se sellainen kypärä on joka ei kolauksia kestä, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Kypärän ei ole tarkoitus kestää iskuja, vaan suojella sisällä olevaa päätä. Vähän kuten uudenaikainen auto, joka menee kolaritilanteessa ruttuun kuin haitari matkustajia suojellakseen on kypärässäkin tarkoituksella tuhoutuvaksi suunniteltuja kertakäyttöisiä osia. Ne imevät törmäyksen energian itseensä ja tuhoutuvat, mutta käyttäjän aivot toivottavasti säästyvät.
Palvelu oli englanninkielistä. Sain jälleen kuulla luennon japanilaiselta kallonmittaajalta siitä, kuinka nämä aasialaiset kypärät on suunniteltu pyöreämmille päille kuin esimerkiksi Euroopan versiot. Siitä en tiedä, mutta ihan mukavia ja istuvia nämä Arait ainakin minusta olivat. Ajatella, että jotkut koohot vain tilaavat kypärän jostain netistä kokeilematta sitä kertaakaan.
Tiedustelin, mikä ero on DX:llä ja RX-7X:llä. Tätä ei osattu oikein sanoa. Turvallisuus samanlainen, visiiri samanlainen, äänentaso samanlainen. Yritä siinä sitten valita. Tulin sitten kysyneeksi ilmastoinnista. Tähän myyjä sanoi, että RX-7X:ssä on kyllä parempi ilmankierto. No sehän on jo hyvin olennaista tietoa. Oikean väristä ja kokoista kypärää ei kuitenkaan ollut valikoimissa.
Menin sitten toiseen lähialueen liikkeeseen. Siellä ei ollut edes oikeaa mallia. Kokeilin Shoein Z-8:aa, mutta minusta se ei ollut yhtä mukava.
Koska kypärävaihtoehtojen kartoittaminen Uenossa oli osoittautunut hukkareissuksi, piti lähteä kiertoajelulle. No, ehkäpä se on reiluinta niin. Nousin Uenossa junaan ja vaihdoin Kandassa täpötäydelle Chuo-linjalle. Special Rapid -juna lähti kello 13:40. Se kulki keskustasta päästyään käytännössä luotisuoraan länteen päin.
Nousin junasta Tachikawa-nimisellä asemalla. Siellä nousin täpötäyteen bussiin, joka kulki melkein mopoiluvarustekaupan eteen.
Minulle oli ollut hieman epäselvää, missä Tokion kaupassa varaamani tavara oikein oli. Niigatan myyjä oli puhunut myymälästä nimeltään Tama, mutta Google Mapsissa tämä paikka oli eri nimellä. Tämä minulle oli kuitenkin kartasta osoitettu ja kuinka ollakaan, kyltissä luki “Tama”. Google Maps ei ollut pysynyt mukana nimenmuutoksissa.
Pihalla oli monenlaisia mopoja omistajineen. Menin sisään ja esitin Niigatasta saamani kortin myyjälle. Hän katsoi sitä ensin kummastuneena, mutta antoi sen sitten myyjättärelle joka haki varastosta laatikon. Edessäni oli nyt vihdoin oikean kokoinen ja värinen Arai RX-7X. Sitä varten ei ollut tarvinnutkaan kiertää kuin puoli Japani. Palvelu kaupassa oli japaninkielistä, mutta selvisimme Google Translaten avulla. Myymälässä oli tarjolla myös erilaisia visiirejä, mutta sellaista en ainakaan vielä hankkinut. Haluaisin auringossa tummentuvan mallin, mutta niitä ei ollut. Tiedustelin myös kypärän äänijärjestelmistä, sillä pitäähän sellainen nyt olla. Päätin kuitenkin pohtia sitä asiaa vielä yön yli.
Poistuin myymälästä maksettuani tästä tuikitärkeästä turvallisuusvarusteesta 380 euroa (verovapaasti). Minusta varsin edullinen hinta aidosta käsintehdystä japanilaistuotteesta. Mordorissa myytävä RX-7X:ää vastaava Euroopan malli Arai RX-7V Evo kustantaa rapsakat 949€. Se huono puoli potassa tosin on, että sitä ei oikein viitsi jättää rennosti satulan päälle lojumaan, kun käy asioilla 7-Elevenissä. Ongelman kuitenkin ratkaisee helposti kahden kypärän politiikka, josta kuulin jo Kultainen Kolmio -reissulla: huono ja halpa kypärä jonka katoamisella ei ole väliä nopeisiin kauppareissuihin, hyvä ja kallis kypärä pidemmille ja riskialttiimmille ajeluille.
Ulkona yritin tunkea kypärää reppuuni. Se ei kuitenkaan oikein onnistunut: kypärä oli yksinkertaisesti liian iso. Päätin kuljettaa sitä mukana tulleessa kauppakassissa. Yritin parhaani mukaan välttää kypärän kolauttelua esineisiin.
Matkustin takaisin Tokioon samaa tietä kuin olin tullutkin. Jäin junasta vähän ennen Akihabaraa, ja päätin kävellä lopun matkaa junan vaihtamisen sijaan. Ulkona oli jo pimeää.
Löysin pienen kanavan ylittävän sillan. Alapuolella oli vesireitin lisäksi useita junaratoja. Paikalla oli japanilaisia harrastamassa junien kuvausta, ja otin itsekin muutaman junavideon.
Olin ajatellut kuskata kypäräni heti hotellille, mutta hotellia tästä suunnasta lähestyttäessä tuntui nyt paremmalta ajatukselta mennä Tsujitaan syömään. Se kun oli matkan varrella.
Menin Tsujitaan ja ostin perinteiseen tapaani lihakastiketsukemenin. Siitä siirryin hotellille.
Tarkastelin kypärää kapselissani. Visiiri oli lukittava, ja sen käytön opettelussa meni hetki. Leukanauhaa en ollut aiemmin tutkinut, ja se oli sangen erikoinen. Mitään pikalukkoa ei ollut. Sen sijaan nauhassa oli kaksi D-rengasta, joiden läpi ja välistä nauha kuului pujottaa. Ei ehkä kätevin mahdollinen ratkaisu, mutta sen kanssa pitää kai vain elää.
Olen lukuisista hukkareissuista huolimatta varsin tyytyväinen päivään. Sain kypäräasian hoidettua, housujenkorjausasiaan jatkosuunnitelman ja näin kuningaskalastajan.