Olin hotellissa kahteen asti päivällä. Katsoin Severancea ja käsittelin vähän valokuvia.
Kello kahteen mennessä totesin, että pitäisi ehkä mennä jonnekin. Ton oli kertonut minulle hiljattain, että kaupungissa olisi jälleen tietokonemessut, jotka kestäisivät peräti neljä päivää. Olin sopinut käyväni messuilla myös Hampurilaisen kanssa, mutta oli hyvä käydä paikan päällä kahdesti. Jos vastaan tulisi jokin hyvä messutarjous, voisin miettiä hankintaa yön yli.
Kävelin siis lähimmälle BTS-asemalle, Phahon Yothin 24:lle. En kuitenkaan mennyt BTS:ään.
Kun olin asunut aseman vieressä Supalai Park -kompleksissa vuosia sitten, olin kävellyt monesti kadulla olevan pienen kojun ohi. Kojussa oli muistaakseni ollut ompelukone ja joskus ihminen sitä käyttämässä. Päätin katsoa, olisiko koju edelleen paikallaan.
Koju oli paikallaan, ja omistaja ilmeisesti myös. Lisäksi kojussa oli englannin- ja thainkieliset kyltit: vaatteiden korjausompelua. Tämähän oli juuri, mitä lääkäri määräsi. Vaikeroin vaivojani ja esittelin housuissa olevat ongelmat kojun naiselle. Taskujen kangas oli jostain syystä liimattu eikä ommeltu, ja tämän liimauksen pettäminen oli aiheuttanut taskupussien rikkoontumisen. Ylempi taskupari, joissa pussi oli ommeltu olivat sen sijaan täysin kunnossa. Nainen sanoi, että liimata hän ei voi, mutta ommella kyllä. Tämä sopi mainiosti, neuloahan ne olisi pitänyt alunperinkin. Hän sanoi, että tule huomenna puolenpäivän jälkeen, korjaus maksaa 40 bahtia. No tämähän oli juuri sellaista palvelua, mitä halusinkin. Mikä ihmeen pökkelöpäisyys länsimaisiin vaatefirmoihin on mennyt, kun korjauksissa kestää kuukausitolkulla ja hintaa ei osata suunnilleenkaan sanoa etukäteen? Aivan naurettavaa, että jostain thaimaalaiselta katukioskilta saa parempaa palvelua kuin viiden miljardin taalan liikevaihtoa tekevältä megakorporaatiolta.
Nyt olin valmis nousemaan BTS:ään. Matkustin Bang Nan asemalle ja kävelin Commartin läpi. Paikalla oli jälleen paljon ihmisiä, mutta vain yksi heistä oli Lännestä.
Etsin action-kameroita, mutta sellaisia ei löytynyt. Löysin kuitenkin kiinnostavan tekoälypohjaisen sanelulaitteen, jolla voi myös nauhoittaa puheluita. Sellainen saattaisi olla teoriassa hyödyllinen muistelmien laatimiseen. En kuitenkaan ostanut mitään.
Palasin takaisinpäin ja jäin pois pysäkin päässä hotellistani Ha Yaek Lat Phraolla. Menin thaimaalaiseen ravintolaan, jonka muistin kohtuullisen edulliseksi. Tilasin valkosipuli-liha-annoksen (ข้าวเนื้อกระเทียม), joka oli taivaallisen hyvä. Jouduin kuitenkin toteamaan, että tässä kaupungissa ollaan nykyään melkein Tokion hinnoissa mitä ruokaan tulee. Viimeinen Japanissa syömäni ramen-annos oli ollut jopa karvan verran tätä halvempi.
Ostin ostoskeskuksen kellarista vielä eteläthaimaalaista erikoispullaa 90 bahtilla ja sitten palasin takaisin hotellilleni. Päätin kävellä, koska matkaa oli niin vähän.
Vastaan tuli markkinat. Olin kulkenut niiden ohi lukemattomia kertoja aiemmin BTS:llä, mutta en ollut ikinä käynyt siellä. Paikka oli helppo tunnistaa alueella sijaitsevasta linnasta, joka näytti siltä kuin se olisi tehty Disney-prinsessoille. Ilmeisesti linna oli kuulunut Thaimaan ensimmäiseen huvipuistoon joka tunnettiin nimellä แดนเนรมิต (/dään neeramit/) eli taikamaa. Puisto avattiin 1976 ja suljettiin vuosituhannen vaihteessa. Muut laitteet purettiin, mutta linna on edelleen paikoillaan. Paikalla on sen jälkeen pidetty markkinoita.
Paikalla oli useampikin taho soittamassa humppaa ja paljon kojuja jotka myivät ruuan lisäksi vaatteita ja muuta sälää. Perinteinen markkinatunnelma siis, joskin mielestäni paikka oli hieman tavallisia markkinoita avarampi. Suurin osa vierailijoista oli thaimaalaisia. Ilma oli viileä.
Dokumentoin satulinnan ja ostin 99 bahtilla kanawrapin juustolla. Jatkoin matkaa hotellilleni.
Varusteeni eivät ole parhaat mahdolliset lämpimään säähän. Shortsini ja sandaalini ovat edelleen Prachuapissa.