Kirjasin itseni ulos hotellista vähän ennen puoltapäivää ja jätin laukkuni vastaanoton vartioitavaksi. Lähdin sitten erääseen mopoilutarvikekauppaan, joka sijaitsi vähän vanhasta asunnostani Ciela Sripatumista pohjoiseen.
Poistuin BTS:stä ja kävelin huoltoaseman pihaan. Huoltoasemaa reunustivat lukuisat myymälät. Kävelin sellaiseen, jonka kyltissä luki Rider89. Tämä oli ketju, jolla oli pääkaupungissa useita konttoreita. Vain tämä yksi oli kuitenkin BTS:n lähellä. Useimmat auto- ja mopovarustemyymälät sijaitsevat kaukana julkisen liikenteen pysäkeistä koska oletus on, että mopoiluvarusteita haluavalla ihmisellä on mopo, jolla matkustaa kauppaan. Lisäksi tonttimaa on halvempaa muualla kuin BTS:n vieressä. Outoa kyllä, kaikilla myymälöillä oli tuhansia arvioita Google Mapsissa ja kokonaisarvosana oli 5,0 tähteä. Hyvin epäilyttävää.
Myymälä oli pieni. Kukaan ei puhutellut minua, ehkä siksi, että henkilökunta oletti, ettei osaisi puhua mitään sellaista kieltä jota minä ymmärtäisin.
Katselin rauhassa ympärilleni. Valikoima vaikutti olevan suppea, mutta tarkasti mietitty. Luin myymälän kuvastoa. Se, mitä liike myi oli touring-paketti, joihin kuului takalaatikko, kaatumaraudat, lisävalot, puhelinpide, mukitelineet ja niin pois päin. Tarjolla olevat tuotteet siis muodostivat tarkasti harkitun kokonaisuuden, vaikka niitä saikin ostaa myös yksittäin.
Päätin pitää kaupan mielessä ja palasin sitten takaisinpäin. Menin Central Ladpraoon ja päätin kävellä takaisin hotellille kuin edellisenäkin päivänä. Vastaan tuli poliisi, jonka liivin selkämyksen humoristisen tekstin dokumentoin.
Hotellissa tapoin hetkisen aikaa ja tilasin sitten mopotaksin seuraavalle hotellille. Olin päättänyt viivyttää kaupungista lähtöäni vielä pari päivää, koska täällä tuntui olevan vielä monenlaista tekemistä.
Uusi hotelli oli Rama IX:llä lähellä Fortune Townia. Sinne olisi päässyt MRT:lläkin, mutta oli halvempaa mennä koko matka mopotaksilla kuin matkustaa ensin mopotaksilla MRT:lle ja MRT:llä perille.
Perillä mietin, että mitähän sitä tuli varattua. Oikea rakennus löytyi, mutta paikalla ei ollut ketään. Ensimmäinen asia, mitä hotellista oli pyydetty tekemään oli Line-yhteystietojen lähettäminen. Lähetin hotellin Line-osoitteeseen tiedustelun ja jäin sitten odottamaan.
Joitakin minuutteja myöhemmin minut tultiin päästämään sisään ja esiteltiin huone. Olin näemmä varannut huoneen hämärästä (kirjaimellisesti) guest housesta. Kaippa tämäkin ajoi asiansa pari päivää.
Lähdin lähes saman tien Thon Buriin tapaaman Tonia, jolla oli jokin suunnitelma. Tapasimme Itsaraphapin asemalla.
Ton johdatti minut sivukujien läpi komealle temppelille, joka oli koostaan huolimatta lähes autio. Tämä johtui ehkä siitä, että melkein vieressä ollut Wat Arun imi kaikki lähialueen turistit.
Menimme joen rantaan. Sinne oli rakennettu kelluva kävelykatu. Siitä jatkoimme sillalle ja kävelimme joen yli. Tästä matka jatkui kukkamarkkinoille ja yhä eteenpäin kunnes löysimme sopivan ravintolan. Ton kertoi viimekesäisestä kahden kuukauden matkastaan Eurooppaan ja suunnitteli jo seuraavaa.
Lähdimme takaisin metrolle. Sitä ennen katselimme kuitenkin Wat Arunia iltavalaistuksessa. Dokumentoimme temppelin ja yritimme opetella sen oikeaa thainkielistä nimeä: Wat Kanlayanamit Woramahawihan (/wat kan-la-jaa-na-mit wora-mahaa-wihaan/). Myöhemmin tosin selvisi, että tämä nimi kuului sille isolle temppelille, jossa olimme vierailleet. Wat Arunin koko nimi kuuluu Wat Arun Ratchawararam Ratchawaramahawihan. Sitä en osaa lausua.
Odottelimme puoli tuntia siltä varalta, että temppelin väri muuttuisi joksikin muuksi. Niin ei käynyt, paitsi heti sen jälkeen kun olimme lähteneet. Huomasimme kuitenkin asiantilan koska temppeli ei ollut vielä kadonnut näkyvistämme ja käännyimme takaisin.
Illalla hotellissani pohdin, että onko huoneessa tupakoitu. Ilmastointilaite tuntui levittelevän jotain ummehtunutta hajua ympäriinsä. Kovin voimakas se ei ollut, mutta havaittavissa kuitenkin. Tähän paikkaan ei ehkä tarvitse tulla toiste.