Aamulla herättyäni päätin ensi töikseni ajaa mopon Honda-kauppaan. Sieltä oli tavoiteltu minua jo viikko sitten ja sanottu, että meillä olisi tällainen valkoinen pellinpala, jossa on mustia symboleita ja jonka mielellämme kiinnittäisimme pyörään.
Pyörä oli aivan pölyinen. Pyyhin sen ennen lähtöä.
Kaupassa vastaanotto ei ollut ehkä aivan totutun aurinkoinen. En ollut sattuneesta syystä pitänyt hirveästi kiirettä rekisterikilven noutamisen suhteen. Sisällä rakennuksessa allekirjoitin kasan papereita, vastaanotin vihreän kirjasen nimeltään ทะเบียนรถ. Se todistaa, että omistan tämän moottoripyörän ja on varmaan tärkeä. Lisäksi sain verolipun (ajoneuvovero oli maksettu kaupan päälliseksi puolestani) ja vakuutustodistuksen (lakisääteinen minimivakuutus oli sekin katettu puolestani).
Pihamaalla mekaanikko ruuvasi irti punaisen väliaikaiskilven ja laittoi tilalle varsinaisen kilven. Jouduin pulittamaan kilven kehyksestä 100 bahtia.
Kun tämä projekti oli valmis, osoitin myyjättärelle erästä toista pyörää ja kysyin, että mistä tuollaisen hienon sylinterin saa. Thaimaalaisilla on tapana laittaa verolippu läpinäkyvään vedenpitävään sylinteriin, joka sitten kiinnitetään johonkin pyörän ulkopuolelle. Osa puolestaan kiinnittää sen johonkin näkyvään paikkaan esimerkiksi läpinäkyvällä teipillä.
Minulle myytiin siltä seisomalta sylinteri 320 bahtilla, ja se ruuvattiin rekisterikilven sivuun. Se oli hieno sylinteri, ja teki heti pyörästä paljon thaimaalaisemman.
Ajoin takaisin kotiin ja järjestin huoneistoa vähän piilottaen melkein kaikki tavarat kaappeihin. Olin sopinut, että siivooja tulee kello 13.
Siivooja, eli sama nainen joka oli päästänyt minut ensimmäisenä päivänä huoneeseeni sisään tuli kello 13. Olin miettinyt pitkään, miten parhaiten hoitaa siivouksen valvominen. Lopulta totesin olevani liian laiska valvomaan mitään ja toivotin siivoojalle että ol niingon gotonas.
Otin kuitenkin mukaan molemmat kamerani ja MacBookini. Jätin asuntoon AirPodsini ja halvemman koneeni syöteiksi. Vakuutus korvaisi niiden katoamisen.
Menin aulan sohvalle istumaan ja aloin näpertää kypärääni, jonka olin myös ottanut mukaan. Tavoitteenani oli asentaa kypärään Japanista ostamani Cardo Spirit HD -ämyrit. Prosessi pehmusteiden irrottamiseksi ei ollut varsinaisesti intuitiivinen, mutta onnistui lopulta Youtuben avustuksella ilman suurempia vahinkoja.
Poistin oikeasta poskipehmusteista pienen pyöreän kiekon joka oli selvästi tarkoitettu poistettavaksi. Korvasin sen kaiuttimella. Toistin saman vasemmalle pehmusteelle. Sitten laitoin Bluetooth-vastaanottimen kiinni kypärän vasemmalle puolelle klipsillä. Lopuksi yhdistin nämä laitteet johdolla, jossa oli standardi 3.5-millin audioliitin.
Siivooja tuli ovesta ulos vähän ennen kahta eikä hän kantanut mukanaan koko omaisuuttani, mikä oli hyvä merkki. Tarkastin asunnon, ja kaapeissa ei ollut käyty. Päätin lähteä pienelle koeajolle testaamaan kypärää.
Soitin kaiuttimista humppaa. Yhteys toimi hyvin ja ääni oli varsin selkeä, joskin diskanttivoittoinen. Olin silti positiivisesti yllättynyt.
Pääsin päätielle ja annoin hanaa. Humina voimistui sen verran, että kaiuttimien äänenlaadulla ei ollut enää sitäkään vähää merkitystä kuin aiemmin.
Totesin siinä oikealla kaistalla de-facto 110km/h rajoituksen mukaan kruisaillessani, että japanilaiset insinöörit ovat näemmä keksineet ilmanvastuksettoman kypärän. Päätäni piiskasi puhuri, jonka olisi pitänyt saada niskalihakseni huutamaan hoosiannaa, mutta en tuntenut mitään. Olisin voinut melkein yhtä hyvin olla paikoillani. Kaikkea sitä näkee kuin vanhaksi elää. Arain RX-sarja on viettänyt valmistajan virallisena MotoGP-sarjan kypäränä varmaan tovin jos toisenkin tuulitunnellissa, ja se kyllä tuntui. Olipa harvinaisen miellyttävää ajoa. Ilmanvastus vaikuttaa olevan kypärän valinnassa paljon tärkeämpi asia kuin paino. Alaspäin kohdistuvan voiman niska kyllä kestää, siihen sen on evoluutio suunnitellut. Huonoon kypärään kohdistuva ilmanvastus voi kuitenkin vetää päätä taaksepäin voimalla, joka voi vastata puolentoista kypärän painoa.
Tein U-käännöksen ja ajoin takaisin kaupunkiin. Paluumatkalla ilmanvastusta oli hieman enemmän. Ehkä se johtui tuulesta.
Kypärä vaikutti hyvin ilmastoidulta. Suoraan naamaani ei osunut minkään tuuletusreiän ilmavirta, mutta pääni pysyi silti oudon viileänä.
Minulla oli toisaalta myös valittamisen aihetta. Käytin visiiriä, jonka piti tummua automaattisesti auringossa. Se kuitenkin tummui niin vähän, että olisin ehdottomasti tarvinnut aurinkolasit.
Jätin mopon Lotuksen parkkipaikalle ja lähdin etsimään henkareita. Kävelin elokuvateatterin ohi. Siellä oli tulossa ensi-iltaan Sisu - Road to Revenge.
Henkarit löytyivät, mutta niitä oli useaa mallia, enkä muistanut mitä mallia olin viimeksi ostanut. Päätin tarkistaa asian ja ostin sen sijaan mangomehua ja japanilaisen jäätelön, jonka löysin pakastearkusta.
Sitten ajoin Mini Big C:hen vettä ostamaan. Erikoista kyllä, sitä hyvää Big C:n vettä ei vaikuttanut olevan myytävänä. Ostin toisen jäätelön ja menin pihamaalle syömään sitä.
Havaitsin, että ulkona parkkipaikalla oli runsaasti täysiä vesipulloja. Ilmeisesti tällä kaupalla oli tapana säilyttää suurinta osaa vesivarastostaan ulkosalla.
Tarkastelin pulloja siinä jäätelöä syödessäni ja huomasin eräissä sinisissä pulloissa olevan merkinnän “Big C”. Aiemmin Big C:n vettä oli myyty vihreillä etiketeillä varustetuissa pulloissa.
Menin tiedustelemaan, että oliko pulloa muutettu. Pulloa oli muutettu. Ostin sixpackin puolentoista litran pulloja.
Kotona maistoin vettä, ja se oli hyvää. Mukavaa, etteivät olleet muuttaneet reseptiä.