Asia, joka minut aamulla nykyisin herättää ei ole nykyään enää kukko, eli saattaa hyvin olla, että olen tottunut siipikarjan elämöintiin. Verhotkin näyttävät toimivan jossain määrin.
Sää oli hieno ja päätin, että tänään oli oikea aika lähteä kiertämään kansallispuistoja. Suuntasin kello yhdentoista aikoihin pohjoiseen Khao Sam Roi Yotin kansallispuistoon, joka oli kaikkien haastattelemieni ihmisten mielestä hieno. Matkassa menisi valtatietä pitkin 45 minuuttia. Laitoin jalkaani paksupohjaiset polkujuoksukenkäni, joissa oli parempi pito kuin sandaaleissa.
Päätin kuitenkin ajaa maisemareittiä. Ajoin siis Prachuapin rantatien pohjoispäähän (Jossa sijaitsee aiemmin käymäni metsäpuisto). Jatkoin lähellä junarataa kulkevia pikkuteitä pitkin pohjoiseen.
Liikenne oli jokseenkin olematonta ja tiet hyväkuntoisia. Havaitsin tien vasemmalla puolella olevan lintuja linjoilla. Tunnistin muutaman ulkonäöltä tavallisiksi thaimaalaisiksi lajeiksi ja dokumentoin ne.
Vastaan tuli jonkinmoinen maisema, ensin joutomaata ja niiden takana kukkula. Päätin dokumentoida sen. Koska sähkölinjat pilasivat maiseman, kävelin pari askelta pientareen puolelle rajatakseni ne pois kuvasta.
Astellessani takaisin mopolle tunsin kipua jalkapohjassani ja hypin mopolle yhdellä jalalla. Olin astunut piikikkään oksan päälle. Yksi sen lähes viisisenttisistä piikeistä oli tunkeutunut kengänpohjan läpi ja jalkapohjaani. Kengänpohjan vedenpitävyys taisi mennä siinä. Jalkapohjassa oli kuitenkin pikatarkastuksen mukaan vain vähäisiä vaurioita.
Jatkoin matkaa pikkutiellä, joka kulki rannan puolella junarataa. Se oli kulki käytännössä luotisuoraan pohjoiseen ja liikenne oli olematonta. Rannan puolella oli melkeinpä pelkkää joutomaata. Pysähdyin pari kertaa erilaisille näköalapaikoille, joita rannalle oli rakennettu. Siellä täällä oli huviloita tai hotelleja, mutta ne olivat pitkälti yksinäisiä rakennuksia keskellä ei-mitään.
Saavuin Kui Burin alueelle. Tien oikealla puolella oli nyt rantaan asti ulottuvia tontteja. Rantakatua ei ollut.
Päädyin pieneen kalastajakylään ja ajoin katsomaan sen aallonmurtajaa. Minua odotti paikalla erikoinen näky: Aallot löivät laiturin päälle ja se oli paikoittain pari senttiä veden alla. Dokumentoin allonmurtajan ja sen päässä seisovat haikarat. Tuuli roiskutti vettä päälleni aina silloin tällöin.
Jatkoin eteenpäin ja tulin vihdoin kansallispuiston toimistolle kello kahden aikaan. Olin dokumentoinut matkalla rannikkoa sen verran innokkaasti, että matkassa oli kulunut pari tuntia pidempään kuin olin odottanut. Virkailija oli varsin ystävällinen ja esitteli minulle kartan avulla kansallispuistoa. Palvelu oli thainkielistä, mutta virkailija puhui varsin selkeästi.
Kansallispuisto oli kartan perusteella valtavan iso. Alueen keskellä oli valtava kallio, sen länsipuolella järvi ja itäpuolella luolia.
Minulle myytiin pääsylippu 200 bahtilla. Moottoripyörän pääsylippu maksoi lisäksi 20 bahtia.
Menin toimiston takaovesta ulos. Siellä oli mangrovemetsä ja kävelysilta, jolta metsää pystyi tutkimaan. Lisäksi aivan toimiston vieressä oli puissa istumassa aivan samoja lehtiapinoita kuin sotilastukikohdassa taloni vieressä. Nyt kuitenkin voin sanoa nähneeni kyseisiä apinoita myös kansallispuistossa.
Kävelin metsän läpi, mutta en nähnyt mitään erikoista. Oli edelleen nousuveden aika, ja mangroveiden juurakot olivat veden peitossa.
Palasin takaisin toimistolle, jonne oli saapunut kaksi thaimaalaisrouvaa. Toinen heistä halusi jostain syystä ehdottomasti kanssani yhteiskuvaan.
Jatkoin kuvan oton jälkeen syvemmälle puistoon. Päätin käydä ensin eräässä karttaan merkityssä luolassa ja kiertää sitten kansallispuiston länsipuolelle järveä katsomaan.
Ajoin siis luolalle. Ajellessani matkamittariin tuli täyteen 666 kilometriä. Sen kunniaksi laitoin AC/DC:tä soimaan kypärä-ämyreistäni.
Päädyin lyhyellä rantakadulle, jonka meren pärskeet olivat kastelleet. Sen päässä oli parkkipaikka ja muutamia kojuja, joissa myytiin kaikenlaista. Esitin lipun kojussa pönöttävälle metsänvartijalle ja sain kiivetä ylös metsäistä kallionrinnettä pitkin. En ollut odottanut aivan tällaista savottaa. Nousu oli varsin jyrkkä. Vuorenseinämään oli hakattu portaita kävelyä helpottamaan.
Lopulta luola löytyi. Se oli varsin pieni, mutta sen sisällä kasvoi puita, mikä oli aina valokuvauksellisen näköistä. Harmi sinänsä, että unohdin ottaa otsalampun mukaan. Luolan seinissä saattoi olla elukoiden pesäkoloja. Olin aiemmin nähnyt samankaltaisissa paikoissa esimerkiksi käärmeitä ja lepakoita.
Palasin takaisin mopolle näkemättä matkalla yhtään ihmistä. Kello oli nyt 15:40 ja luola oli suljettu vierailijoilta. Katsoin kartasta, kuinka kauan kestäisi päästä sille järvelle toisella puolella vuorta.
Siinä menisi 45 minuuttia olettaen, että en pysähtyisi matkalla ja siinä vaiheessa siellä oltaisiin jo laittamassa lappua luukulle ja puistoa kiinni. Ei mennä sitten. Lähellä oli myös toinen, hienompi luola, mutta sekin sisälsi ilmeisesti jonkinmoisen vaelluksen ja sinne oli parempi mennä aamulla kymmenen aikoihin. Valaistus olisi silloin parempi.
Päätin ajaa pohjoiseen Pran Burin rannlla ja tutkia kansallispuistoa enemmän joskus toiste. En saanut pääsylippurahoilleni paljoakaan vastinetta, mutta se on ihan oma syy.
Ajoin siis vuorten välistä ensin lyhyelle rannannysälle jolla ei ollut paljon mitään ja sitten sen vieressä olevalle Sam Roi Yotin rannalle. Sam Roi Yotin ranta olikin varsinainen ilmestys. Se oli melkein kymmenen kilometriä pitkä, melko vähäväkinen ja siellä oli pitkä rantatie. Rantatien varrella oli paljon hotelleja. Joku kauppasi rannalla mönkijäajeluita. Lisäksi havaitsin rannalla kasvavan jouhikasuariinojen lisäksi useita palmuja. Tämä vaikutti sekä suositulta lomakohteelta että seniorikansalaisten asuinpaikalta. Alueella ei kuitenkaan vaikuttanut olevan oikein mitään muuta kuin palmuviljemiä, hotelleja ja pari ravintolaa. Edes toria tai 7-Eleveniä ei ollut kävelymatkan päässä. Aivan pohjoisimmassa osassa ei ollut hiekkaa, vaan rannalla oli kivinen aallonmurtaja.
Ajoin vielä vähän eteenpäin kunnes tulin pienen joen kohdalle. Täällä olin ollut aiemminkin. Voin nyt siis iloksenne todeta, että Siaminlahden länsirannikko Petchaburin Pak Thaleesta kaksisataa kilometriä etelään on nyt nuohottu mopoillen. Tällä alueella ovat pohjoisesta etelään Cha-Am, Hua Hin, Pran Burin rannikko, Kui Burin rannikko, Prachuap Khiri Khan ja alueet neljäkymmentä kilometriä siitä etelään aina Thap Sakaen kylään asti. Olen edelleen sitä mieltä, että Prachuap Khiri Khanin kaupunki on paras paikka asua tällä alueella.
Lähdin kotimatkalle. Sam Roi Yotin rannalla kiinnitin huomiota siihen, että voimakas aallokko oli rikkonut paikoittain rantavallin ja tyrskyt olivat heittäneet runsaasti vettä rannan keskellä kiemurtelevalle betoniselle tientapaiselle.
Ajoin tällä tiellä vähän matkaa ja pysäytin sitten mopon paikkaan, jossa se oli tällaisen ison lammikon keskellä. Kenkäni kastuivat kameran kanssa huseeratessa, mutta sain uskoakseni varsin mainion kuvan moposta.
Jatkoin sitten takaisin kotiin ihaillen auringonlaskua. Metsänvartija oli sanonut, että vuorilla saattaa näkyä erilaisia eläimiä ilta-aikaan, mutta en nähnyt mitään erikoista.
Kotona tilasin Line Manilla eräästä ravintolasta paistettua riisiä suolakalalla sekä jonkin sortin nauhanuudeleita. Paistettu riisi oli tulisuuden vuoksi syömäkelvotonta. Normaalisti paistetussa riisissä ei ole chiliä, mutta olen nyt saanut nimenomaan kalaa sisältävän riisin tulisena pari kertaa. Se ei ehkä ole sattumaa.
Mopolla tuli ajettua tänään sen verran paljon merivedessä, että pitää varmaan viedä se pestäväksi jonnekin.
Kuvia tuli otettua puolen tuhatta.