Lähdin hotellihuoneesta vähän ennen kello kymmentä. Ajoin moponi 11. jalkaväkirykementin BTS-aseman vieressä olevan huoltoaseman parkkipaikalle. Tässä paikassa toimi myös se mopoiluvarustekauppa, jossa olin viime pääkaupunginreissulla vieraillut.
Lähdin sitten BTS:llä kaupungin läpi. Petteri Puolasta oli houkutellut minut vierailemaan erääseen temppeliin nimeltään Wat Paknam Phasi Charoen. Olisi ehkä pitänyt kieltäytyä, koska kyseinen pyhä paikka oli aivan toisella puolella kaupunkia ja matkassa menisi Googlen mukaan puolitoista tuntia suuntaansa. En kuitenkaan ollut nähnyt Petteriä pitkään aikaan.
Google Maps valehteli vähän. Matkassa ei mennyt puoltatoista tuntia, vaan noin yksi tunti. Olin kyllä lähtenyt vähän aiemmin, mutta olin MRT:n pääteasemalla Tha Phrassa neljäkymmentä minuuttia etuajassa.
Petteri oli yrittänyt matkustaa Wat Saketille jokiveneellä ja saapua sieltä Wat Paknam Phasi Charoeniin. Hänen tavoittelemansa jokivene meni kuitenkin väärään paikkaan, ja hänkin saapui lopulta paikalle MRT:llä.
Tha Phran asema oli sinänsä kiintoisa, että se oli kaksikerroksinen ja ristin muotoinen. Ylempi kerros oli sinisen MRT-linjan pääteasema. Alempi puolestaan oli saman linjan läpikulkuasema. Erikoinen järjestely, mutta sillä mentiin.
Jatkoin matkaa vielä yhden aseman mitan tällä toisella MRT:llä. Petteri oli sattumoisin samassa junassa.
Kävelimme asemalta temppelille. Petteri ehdotti kanaalin rannassa kävelyä, mutta siellä ei ollut kävelytietä. Talot oli rakennettu kiinni rantaan tai tikkujen nokkaan veden päälle. Jouduimme siis kävelemään pikkukujia pitkin. Niitä kansoittivat turistit, joista suurin osa oli kiinalaisia.
Temppeli löytyi. Kävelimme vähän ympäriinsä ja dokumentoimme siellä olevan suuren Buddha-patsaan. Kävimme myös valkoisessa chedissä, jonka ylimpään kerrokseen oli rakennettu kiintoisa lasiviritys. Petteriä harmitti se, että temppeli oli hänen mielestään turhan uusi.
Menimme sitten lyhyelle puolen tunnin jokiveneajelulle, joka maksoi 500 bahtia kahdelta. Veneestä sai paremman kuvan Buddhasta.
Jokiajelun jälkeen kello oli noin 13:30. Sanoin Petterille hyvästit ja lähdin mopotaksilla Tha Phran asemalle. Sieltä kuljin takaisin mopon luo. Ainoa pysäkki oli Bang O:n asemalla, jossa poistuin junasta, dokumentoin parlamenttitalon ja jatkoin matkaa seuraavalla junalla. Parlamentista puheen ollen, Thaimaan pääministeri on pyytänyt hallituksen eroa kuninkaalta ja kuningas on siihen suostunut. Uudet vaalit järjestetään kahden kuukauden kuluessa. Sotiminen itärajalla jatkuu kuulemma tästä huolimatta normaalisti.
Olin mopollani noin kello 14:40. Tankkautin mopon ja lähdin sitten ajelemaan Phahon Yothinilla pohjoiseen.
Google Maps esitti useita vaihtoehtoisia reittejä ja väitti päätietä hitaaksi. Ajoin sillä silti, koska Mapsin arvio johtui päätien ruuhkista, joista pääsisi mopolla helposti läpi. On lisäksi vain yksi asia, joka on enemmän perseestä kuin pääkaupungin valtatiellä ajaminen: pääkaupungin sivukujilla ajaminen.
Mitä kauemmas keskustasta etenin, sitä mukavampaa oli ajaminen. Rangsitissa tuli vastaan erikoinen kanaali, jonka dokumentoin jotenkuten. Se oli erikoinen siksi, että sen ranta oli yllättävän siisti eikä sinne saanut pysäköidä.
Jossain Phra Nakhon Si Ayutthayan provinssin tienoilla katselin taivaanrantaa, joka näytti aika synkältä. Ei tänään pitänyt sataa. Oikeastaan koko tässä kuussa ei pitänyt sataa, olihan kuiva kausi.
Sitten pari pisaraa tulikin jo alas. Pysähdyin erään ylikulkusillan alle osittaiseen sateensuojaan. Laitoin molemmat kamerani mopon vesitiiviisen perälaatikkoon ja asemoin puehlimeni keskemmälle kojelautaa niin, että tuulilasi suojaisi sitä sateelta hieman. Sitten jatkoin matkaa. Turha jäädä tuleen (tai sateeseen) makaamaan. Oli kiire pohjoiseen ennen pimeää, ja kuka tietää kauanko tämä kuuro kestäisi.
Satoi varsin rankasti. Ilma viileni ja kovat, terävät vesipisarat pommittivat käsiäni ja vartaloani. Näkyvyys heikkeni ajoittain ja tiellä oli vettä. Kastuin läpimäräksi, mutta minulla ei ollut kuitenkaan kylmä.
Muistin jossain vaiheessa, että kansallispuistopassini on kameravaljaideni hihnassa Mont-bell-pussukassa. Kyseinen pussukka ei ollut vesitiivis, hädintuskin vettähylkivä. Pysähdyin uudestaan eräällä huoltoasemalla ja heitin nyssäkänkin mopon perälaatikkoon.
Nyt minulla ei ollut ylläni enää mitään, mikä voisi kärsiä kosteudesta. Puhelin ja kypärästereot olivat ainakin virallisesti vesitiiviitä. Jatkoin matkaa kaatosateessa. Kerran eräs rekka loiskautti päälleni ämpärillisen tien pinnan lämmittämää kuravettä.
Lopulta taivaalla alkoi näkyä pientä pilvien rakoilua. Sade lakkasi. Aurinko alkoi paistaa ja vaatteeni kuivua.
Saavuin Ang Thongin provinssiin, joka on 41. jossa Thaimaassa vierailen. Se on pieni provinssi Ayutthayan pohjoispuolella. Ajelin mielenkiintoisen näköisen temppeli- ja järvialueen läpi päätyen kolmelle suurelle patsaalle. Ne kaikki esittivät kuningas Naresuania (circa 1555 - 1605). Naresuan oli Phitsanulokin kuninkaan poika, joka lähetettiin panttivangiksi Burmaan takaamaan kuninkaan uskollisuus sen jälkeen kun Burma oli valloittanut Phitsanulokin ja pakottanut sen alusmaakseen. Häntä kohdeltaisiin hyvin niin kauan, kun isäukko ei yrittäisi kapinaa.
Naresuan sai burmalaisten hovissa hyvän koulutuksen. Omaksi vahingokseen burmalaiset opettivat hänelle myös sotataitoa. Naresuan käytti tietoja hyväkseen julistaessaan maansa itsenäiseksi Burman vallasta ja sotiessaan Ayutthayan kuninkaana varsin menestyksekkäästi niin Burmaa kuin Khmerien imperiumia vastaan. Siksi häntä pidetään Thaimaassa suurena vapauttajana ja itsenäisyyden tuojana.
Vasemmanpuolimmaisessa patsaassa Naresuanilla oli käsissään musketti, oikeanpuolimmaisessa keihäs. Keskimmäisessä hän kaatoi maahan vettä maljasta. Buddhalaisuuteen kuuluvat olennaisesti erilaiset vedenvalutusseremoniat. Ilmeisesti Naresuan teki näin itsenäisyysjulistusta antaessaan.
Katselin alueella ympärilleni hyvän aikaa. Siellä oli kosteikkoalue, jolla oli lintuja. Dokumentoin linnut. Vaatteeni kuivuivat patsailla vierailun aikana lähes täysin. Sillä perusteella ne oli alkujaan ostettukin.
Kello alkoi lähestyä kuutta. Etsin hotellia Google Mapsista. Olin ajatellut ajaa Sing Buriin asti, mutta tälläkin alueella oli vielä tutkittavaa.
Ang Thongin kaupungissa oli kymmenittäin hotelleja. Niistä ehkä kahdessa oli nettiajanvaraus, muihin piti soittaa. Päätin mennä paikan päälle kyselemään.
Kahdenkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen olin erään 4.5 Google-tähden hotellin pihassa. Se koostui useista mökeistä, joista jokaisella oli oma parkkikatos. Haahuilin hetken ympäriinsä ja kysyin sitten tietä lähinnä olevan talon pihalla olevalta tädiltä, että olisiko vapaita huoneita. Mietin mielessäni, että olen taatusti ainoa ei-thaimaalainen, joka on ikinä käynyt täällä. Vapaa huone oli. Sain katsoa ennen rahastusta, ja se näytti varsin siistiltä. Omistajatäti sanoi, että jotain ei ole, enkä ymmäränyt, että mitä. Hän sanoi, ettei vanhoilla silmillään näe kirjoittaa sitä Google Translateen thaiksi puhelimen näppäimistöllä. Myöhemmin arvelin hänen ilmaisseen, ettei petivaatteita ole. Eräs toinen naisihminen tosin järjesti ne valmiiksi sillä välin, kun kävin 7-Elevenissä. Maksoi kopista 500 bahtia. Sekä halvempi, siistimpi että hiljaisempi kuin edellinen hotellini.
Tutkin kansallispuistopassia huoneessani. Se oli kastunut reunoilta ja pari leimaa oli vähän kärsinyt, mutta muutoin se oli aivan käyttökelpoinen. Samassa pussissa ollut rautatiepassini sen sijaan oli huonossa kunnossa, puoliksi vettynyt ja osa leimoista oli kokonaan hävinnyt. Pitikin sitten ostaa sieltä Japanissa sellainen olkapussukka, joka ei ollut vesitiivis. Parinkympin pihistys ja sitten tulos on tämä.
Täytyy sanoa, että on hyvä fiilis nyt, kun olen päässyt viimein lähtemään pienelle matkalle. Pääkaupungissa ajellessa oli jatkuvasti sydän kurkussa, pelko perseessä, kylmä hiki otsalla ja muutenkin mälsää.