Koppiini tuli jostain vähän turhan paljon valoa. Tämän seurauksena olin menossa jo yhdeksältä aamulla. Vatsa ei tykännyt illan ateriasta, sain siitä vähäisen ripulin.
Puhelimen latausportissa ei taidakaan olla vikaa. Luuri (tai mikään muukaan) ei eilen latautunut siksi, että sängyn vieressä ollut pistorasia oli rikki.
Sää oli tänään erinomainen, aurinkoa aamusta iltaan. Hyppäsin moponi selkään ja suuntasin Pa Sak Chonlasitin tekojärvelle paikkaan, junarata ylitti järven. Niitä paikkoja oli oikeastaan useampikin, mutta yksi niistä oli erityisen tunnettu.
Juna kulki siis järven päällä tikkujen nokassa olevalla radalla. Paikka oli niin valokuvauksellinen, että tänne järjestettiin jopa turistimatkoja erikoisjunilla, jotka pysähtyivät järven päällä kuvien ottamista varten. Olin yrittänyt saada lipun monta kertaa, mutta juna oli aina täynnä tai matkoja ei yksinkertaisesti järjestetty. Kun lipun saamisessa kerran onnistuin, niin äkillinen sairastuminen pakotti minut perumaan matkan.
Nyt olin kuitenkin paikan päällä ja valmiina näkemään tämän ihmejunan. Kyseessä ei ollut turistijuna, vaan aivan tavallinen junavuoro. Järven rannalla oli muutama muukin thaimaalainen turistiryhmä. Tuuli oli navakkaa ja järvellä näkyi vaahtopäitä.
Juna saapuisi paikalle aikataulun mukaan noin kello 9:38, jos siis olisi aikataulussa. Olin paikalla vähän turhan aikaisin ja siksi niin ruumiini kuin mieleni haahuilivat lähialueella ennen junan saapumista. Keskittymiseni herpaantui, enkä huomannut saapuvaa junaa kunnes se oli jo puolimatkassa järven yli. Sain sen kuitenkin kuvattua niin hyvin, kuin se oli mahdollista rannalta kuvata. Thaimaalaiset olivat tosin menneet aivan radan viereen junaa kuvaamaan, mutta minusta he olivat väärällä puolella junaa hyvien kuvien saamiseksi. Parhaat kuvat tulisivat mielestäni sisäkaarteen puolelta.
Katselin kuviani. Sillalla olevat sähköjohdot olivat vähän junan edessä. Harmillista. Epätyydyttävä kuvaustulos ei ollut lopulta yllätys, monimutkaiset kuvaukset eivät onnistu käytännössä koskaan ensimmäisellä yrittämällä.
Pohdin, miten parhaiten menetellä siinä teoreettisessa tapauksessa, että voisin yrittää uudelleen. Parhaan tuloksen saamiseksi olisi pitänyt seistä junaradan vieressä sisäkaarteen puolella. Se tuntui aika vaaralliselta. Toisaalta minulla oli kolmijalka. Kameran olisi voinut hyvin laittaa kolmijalan nokkaan radan viereen sanotaan puoli tuntia ennen junan tuloa ja räpsiä kuvia sarjakuvaustilassa etälaukaisimella. Myöhemmin pohdin, että sarjakuvaustila oli turhaa hifistelyä, olisin voinut yksinkertaisesti videoida junan. Ikävä kyllä seuraava juna tulisi vasta parin tunnin päästä.
Poistuin siis paikalta ja lähdin ajamaan kohti Khao Phrayaa, sitä vuorta, jolla olin eilen ollut. Halusin nähdä, miltä maisemat näyttivät hyvällä säällä.
Pysähdyin hetkeksi auringonkukkapellolle ja lähetin Nellille siitä kuvan. Hän oli kehunut auringonkukkapeltoja. Niitä tosin on Mordorissakin.
Ajelin luotisuoraa tietä peltojen välissä länteen päin tukka takana ja elämä edessä. Väy! Väy! Haukkuva koiranpentu juoksi jumalatonta vauhtia tienreunan pusikosta ajoradalle, eikä minulla ollut aikaa reagoida yhtään mitenkään. Olin sadasosasekunnin varma, että nyt käy kalpaten, mutta koira ei onneksi osunut mopon renkaisiin. Taisi olla ihan senteistä kiinni. Juuri eilen meinasi käydä samalla tavalla, ja mitä siitä opin? En näköjään yhtään mitään. Nyt ihan oikeasti hiljennetään sitä vauhtia ja mielellään ajetaan keskemmällä ajorataa, että ehtii reagoida jos pusikosta ryntää taas tielle joku itsemurhaa hautova koiraeläin / gauri / norsu. Puolustuksekseni on sanottava se, että en ole ennen nähnyt koirien liikkuvan päiväsaikaan noin nopeasti. Useimmiten ne käyttävät päivän nukkumiseen (ja monesti nukkuvat keskellä tietä, koska asfaltti on mukavan lämmin) ja lähtevät liikkeelle vasta illan tullen, kun on viileämpää.
Nahkainen ajotakki alkoi yhtäkkiä tuntua hyvältä ajatukselta, samoin kuin titaanista, keraamista ja uraanista valmistetut panssarihanskat. Ja täyskasko mopolle ensi tilassa. Perkele.
Saavuin vuoren huipulle pahantuulisena. Dokumentoin alueen. Lähdin sitten takaisin alaspäin hautoen liittymistä ensimmäiseen prachuapkhirikhanilaiseen kulkukoiranhävityspartioon, joka netistä löytyisi.
Pohdin, pitäisikö mennä takaisin padolle yrittämään junan kuvaamista uudestaan. Päätin kuitenkin olla tekemättä niin. Siinä menisi ainakin tunti, ja minulla oli tänään muutakin tekemistä.
Ajoin siis järven etelärannalle. Patovalli oli siinä suunnassa.
Ennen patovallin saavuttamista huomasin olevani suuressa puistossa. Siellä oli katukojuja, koululaisryhmiä ja näkötorni. Näkötorni oli kuitenkin suljettu. Vesi oli erikoisen vihertävää.
Pienet koululaiset tervehtivät minua usein, isommat eivät niinkään. Hassua, miten thaimaalaiset muuttuvat iän myötä varautuneemmiksi.
Kävelin paikkaan, jossa patoluukut sijaitsivat. Täällä vesi näytti suorastaan vihreältä maalilta. Kiintoisaa.
Kävelin patoluukkujen yli kohti patovallia. Sen päällä oleva tie oli suljettu liikenteeltä, ja paikalla oli mies valvomassa kiellon noudattamista. Hän kuitenkin viittoi minut eteenpäin, koska minulla ei ollut kulkuneuvoa. Dokumentoin patovallin.
Kävelin takaisin mopolleni ja ajoin patoluukuille. Sitten käännyin joen vieressä kulkevalle tielle dokumentoidakseni padon alaviistosta. Havaitsin, että padon yli kulki sellainen traktorin vetämä turistijuna.
Nyt katsoin viettäneeni tällä alueella riittävästi aikaa. Ajoin seuraavaksi Chet Sao Noin kansallispuistoon (อุทยานแห่งชาติน้ำตกเจ็ดสาวน้อย, /utthajaan-hääng-chaat naam-tok chet saau nooi/). Kuten tästä nimestä voidaan helposti päätellä, päänähtävyys oli vesiputous. Se sijaitsi Saraburin ja Khoratin rajalla. Mitään muuta en paikasta tiennyt.
Ajorupeamassa meni hyvä tovi. Käytin sen kuunnellen kapteeni James Holdenin seikkailuja korvatulpat päässä. Minulla on nykyään aina vähänkin pidemmillä matkoilla korvatulpat.
Menin kansallispuiston portista sisään, tai ainakin luulin, että se oli portti. Parkkeerasin kojun eteen, ja puhuttelin metsänvartijaa. Hän sanoi, että täällä saa kävellä ilmaiseksi ja leimasi kansallispuistopassini. Sitten hän höpisi jotain ovista (/pratuu/). Mistä ovista? Porteista, kenties? Ilmeisesti maksu piti suorittaa toisella portilla.
Kävelin metsänvartijan osoittamaan suuntaan ja dokumentoin siellä olevan pienen vesiputouksen. Värityksensä ja muodonsa perusteella se oli ns. tahmeaa mallia, eli sen päällä olisi mahdollista kävellä vaaratta. Ei se kovin erikoinen ollut, mutta tulipahan nähtyä.
Mopolla katsoin karttaa. Olin näemmä tullut alueelle pohjoisesta, vaikka luulin tulleeni etelästä. Hämmentävää. Päätin jatkaa etelään.
Sielläkin oli vesiputous. Tämä oli hieman isompi, myös tahmea ja sen päällä oli kolme thaimaalaista uima-asuissa. Se ei kuulunut kansallispuistoon. Rannalla oli laitureita, joilla istui muutamia thaimaalaisia. Laiturit kuuluivat kai yhdelle tai useammalle ravintolalle.
Käännyin sitten takaisin pohjoiseen. Olin ajanut useammankin kansallispuiston portin ohi, ja nyt ajoin ensimmäisestä sisään. Näin olin viimein kansallispuiston pääsisäänkäynnillä.
Minulta laskutettiin 20 bahtia parkkipaikalle ajamisesta. Sitten yritin sisään itse puistoon. Kolme rempseää metsänvartijatarta laskutti siitä hyvästä 100 bahtia lisää ja kysyi, mistä tulen. Mordorista, oletko käynyt? Terve, sanoi lippuluukun metsänvartija. Kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää.
Ensimmäinen metsänvartija oli leimannut passini, mutta ei ollut signeerannut sitä. Nyt sain myös metsänvartijoiden allekirjoitukset. Sääli, että rautatiepassi meni niin huonoon kuntoon. Tekojärven lähellä oli muutamia legendaarisia asemia, joilta olisi ehkä ollut mahdollista saada leimoja.
Selvisi, että kansallispuiston vesiputouksessa oli seitsemän tasoa. Puiston ulkopuolella oli ainakin yksi taso lisää, se jossa jo vierailinkin. Paikalla oli yksi länkkäriperhe, muut lukuisat vierailija olivat thaimaalaisia. Osa ui vesiputouksissa.
Näin siinä tarpoessani muutaman linnun, joilla oli pitkät, lähes näkymättömät pyrstösulat ja niiden päässä tummat läikät. Sellaisen olin nähnyt joskus ennenkin, mutta en ollut saanut kuvaa. Nyt sekin puute tuli korjattua.
Ihan jees puisto ottaen huomioon sadan bahtin hinnan. Doi Intahnon ja Khao Yai kustantavat nykyään neljäsataa bahtia ja Khao Sam Roi Yot kaksisataa.
Sitten oli aika matkustaa pohjoiseen. Päätin ajaa läheisen tekojärven kautta.
Parkkipaikalla kiristin taas vaihteeksi mopon tarakan pultit. Olin tilannut jo uuden häntäluun tilalle, tämä nykyinen ei selvästi ole luotettava. Katselin myös lähelle pysäköityä Honda X-ADV:tä, oman pyöräni fyyisesti samankokoista mutta koneeltaan 750-kuutiosta serkkua. Jos se oli aiemmin tuntunut hauskalta mutta turhalta vehkeeltä, nyt se tuntui yksinomaan turhalta. Nykyiselläkin pääsee hengestään turhan helposti.
Matkalla tekojärvelle ajoin pienen kylän läpi. Keskenkasvuinen koira makasi keskellä tietä pää verilammikossa. Tämä toi luonnollisesti mieleeni oman läheltä piti -tilanteeni. Pitää ihan aikuisten oikeasti ja lasten leikisti ajella rauhallisemmin.
Ajoin siis rauhallista vauhtia eteenpäin ja totesin reitin erittäin valokuvaukselliseksi. Pysähdyin usein tien sivuun dokumentoimaan maisemia.
Pääsin viimein patomuurille, mutta se oli suljettu, kuten kaksi tien vieressä istuskelevaa hyvin epävirallisen näköistä paikallista minulle kertoi. Avautuu neljältä iltapäivällä. Thaimaalaisilla on outo tapa määrittää padoilleen aukioloajat. 16-18 oli valittu arvatenkin, jotta porukka pääsee padolle katselemaan auringonlaskua.
Päätin ovelana kettuna kokeilla kiertotietä padolle pääsemiseksi. Yksi näistä äskeisistä hemuleista oli kuitenkin lähtenyt sattumalta ajamaan mopolla samaan suuntaan ja huusi moponsa selästä เปิดสี่โมงเย็น! Joo joo, avautuu neljältä. Ei mennä sitten.
Ajoin suoraan pohjoiseen kohti Pa Sak Chonlasitin tekojärveä. Tällä kertaa ohittaisin sen idän puolelta.
Pitkällisen ajorupeaman jälkeen saavuin hyvin uneliaan näköiseen puistoon. Muutamia kojuja oli siellä täällä, niiden omistajat makoilivat puutarhatuoleissaan varjoissa.
Löysin lipunmyyntipisteen. Kyltissä luki Wang Kan Lueang Arboretum. Se ei ollut kansallispuisto, mutta hauskat naisvirkailijat leimasivat silti kansallispuistopassini tyhjän sivun ja sain allekirjoituksen kansallispuistojen tapaan. Sisäänpääsy maksoi 100 bahtia.
Paikassa oli riippusilta ja tahmea vesiputous. Paikalla oli vian muutamia ihmisiä, useat joessa uimassa. Dokumentoin sillan ja putouksen.
Etsin parkkipaikalle palattuani reitiltä jotakin sopivaa hotellia. Vain yhden pystyi varamaan internetistä ja se oli kallis ja huono. Valitsin siis kartalta summanmutikassa hyvät arviot saaneen hotellin, johon lähetin Line-viestin tiedustellakseni hinnoista ja saatavuudesta.
Ajoin sitten itään päin ja kävin pikkukylän bensa-asemalla. Mies täytti mopon tankkia tynnyristä sadan bahtin edestä. En ostanut tankkia täyteen, koska bensa on usein näillä pienillä kyläasemilla kallista. Niin oli tälläkin kertaa, varmaan 50 bahtia / litra tavanomaiseen 32 bahtin sijaan. Olin kuitenkin kärvistellyt riittävän monta kertaa keskellä korpea peläten bensan loppumista, eikä matkalla olisi virallista jonkin megakorporaation ylläpitämää halpahuoltoasemaa vielä pitkään aikaan.
Ostin myös vesipullon viidellä bahtilla. Se oli ainakin halpa, useimmiten pieni vesipullo maksaa sekatavarakaupoissa kymmenen bahtia.
Olin ottanut väärin asioista, kun väitin bensankulutuksen lisääntyneen merkittävästi takaboksin lisäämisen myötä. Kulutus ei ole juurikaan lisääntynyt. Aiemmin menovettä kului ajotietokoneen mukaan 3.1 litraa sadalla, nyt laatikon ja muiden tavaroiden kanssa 3.2 litraa.
Saavuin Lop Burin rajalle. Siellä oli äkkijyrkkä karstivuorijono ja kun pääsin tästä näköesteestä ohi, tuulimyllyjä. Sadoittain tuulimyllyjä.
Ajelin tuulimyllyjä kohti ja käännyin sitten tielle, jonka molemmilla puolilla oli vielä lisää tuulimyllyjä. Maisema oli ilta-auringossa hyvin valokuvauksellinen. Varsinaisia valokuvauspaikkoja oli vähän, mutta sain silti runsaasti mainioita tuulimyllykuvia.
Pitäsiköhän antaa mopolle jokin nimi? Miltä Rocinante kuulostaisi?
Ajoin perunapeltotietä pitkin erään temppelin pihaan, jossa minua tervehti räksyttävä koiralauma. Siellä piti olla jokin näköalapaikka, mutta minusta näkymä ei ollut kovin ihmeellinen.
Temppelin pihalla totesin, että en ollut vieläkään saanut Line-viesteihini vastausta. Oli sitten pakko mennä vaikeimman kautta. Soitin hotelliin ja varasin huoneen thaiksi. 600 bahtia / yö.
Ajoin pois temppelin pihalta ja jatkoin perunapeltotietä pohjoiseen. Näin matkalla mangustin ylittämässä tietä, mutta en saanut siitä kuvaa.
Pernapeltotien loppupäästä löytyi valtatie, kylä, 7-Eleven ja megakorporaation huoltoasema. Ostin 7-Elevenistä intialaisen tikka masala -annoksen ja tankin täyteen 300 bahtilla.
Ajoin hotellille pimeässä vajaat kymmenen minuuttia.
Paikalla minua tervehti uskoakseni kodinhoitaja. Lisäksi paikalla oli kolme länsimaalaista miestä vetämässä kaljaa ja tupakkaa. Sain huoneen avaimen, ja maksoin siitä hyvästä 600 bahtia.
Huone oli täydellinen. Jääkaappi! Pehmeä sänky! Leveät yöpöydät! Paljon pistorasioita! Vessanpönttö, joka oli erotettu suihkusta seinän kanssa!
Järjestelin kaikki tavarani valmiiksi ja menin sitten hyvin ansaittuun suihkuun.
Suihku ei toiminut.
Syykin oli selvä: melkein kaikissa (80+%) thaimaalaisissa suihkuissa vesi kulkee seinästä letkua pitkin sähkölämmittimeen ja sitten lämmittimestä suihkupäähän toista letkua pitkin. Tässä suihkussa tuo ensimmäinen letku kuitenkin puuttui kokonaan. Vettä tuli kyllä seinästä olevasta hanasta, mutta siitä ei ollut ilman letkua paljon iloa. Mihinkähän se on hävinnyt? Sangen eriskummallista.
Menin valittamaan taloudenhoitajalle. Taloudenhoitaja ei ollut tavoitettavissa. Juopottelevat länkkärit onneksi tiesivät, missä hän oli, vaikkakin painottivat, että hän puhuu vain thaita. Ettekö thaimaalainen taloudenhoitaja puhuu vain thaita? Ohhoh, älä saatana, ihanko totta! Näin en siis sanonut. En sanonut sitäkään, että oikeastaan nyt ollaan Iisaanissa ja porukasta suuri osa puhuu äidinkielenään iisaania. Thaita vielä osaan, mutta iisaania vain hyvin vähän.
Joka tapauksessa taloudenhoitaja löytyi rakennuksen tapaa hieman kärttyisän oloisena. Hänen lapsensa kutsuivat hänet paikalle.
Olisin halunnut selittää, että suihkun lämmitinlaitteesta puuttui kylmävesiletku, mutta en tiedä, mikä on thaiksi lämmitinlaite tai kylmävesiletku. Tyydyin siis sanomaan, että huoneessa on ongelma. Menimme katsomaan.
Taloudenhoitaja soitti videopuhelun jollekulle (ilmeisesti omistajalle ja totesi ongelman). Kokeilimme korjata sen hakemalla toisesta tyhjästä huoneesta korvaavan letkun, mutta se vuosi aina hanan kohdalta. Kuusikulmion muotoinen mutteri olisi pitänyt kiristää hanaan kiinni, mutta sitä ei saanut riittävän kireälle ja vettä vuosi mutterin ja letkun välistä. Kokeilin letkua toisin päin koska toisessa päässä liitin oli hieman erilainen, mutta sama vika. Kiristämällä mutteri jakoavaimella homma olisi ehkä onnistunut. Pitääkin muuten ostaa jakoavain mopoa varten. Niistä voi olla selvästi hyötyä odottamattomissa tilanteissa.
Vajaan tunnin säätämisen jälkeen sain toisen huoneen, joka oli edellistä isompi. Siellä oli sohvakin. Kosteus oli kuitenkin vahingoittanut tapetteja tehden siitä hieman rähjäisen näköisen.
Pesin illalla muutaman vaatekappaleen roskakorissa.