Nyt lienee hyvä hetki muistuttaa lukijaa siitä, että jos ei ole aivan kartalla Miehen tämänhetkisestä sijainnista, niin kartan saa avattua painamalla jakson ensimmäisen kuvan oikeassa alakulmassa olevaa nasta- tai nuppineulaikonia.
Nukuin kymmeneen asti. Hommasin sitten täyskaskon mopolle hyvämaineiselta vakuutusyhtiöltä. Sen pystyy onneksi tekemään kätevästi internetissä. Moposta piti lähettää vakuutusyhtiöön kuvat tarkastusta varten ennen kuin vakuutus tuli voimaan. Otin ne pihalla uloskirjautumisen jälkeen.
Hintaa vakuutukselle tuli vuodessa 142€, omavastuu on noin 300€. Korvaa liikennevahinkojen lisäksi tulvavahingot, varkaudet, tulipalot ja ennen kaikkea törmäykset eläimiin. Ainoa mutta on, että tämä vakuutus on voimassa vain silloin, kun minä itse ajan mopolla. Jos muu ajaa, on hänen otettava oma vakuutus.
Suuntasin lähimpään kansallispuistoon, jonne oli puolen tunnin matka. Matkalla pysähdyin ottamaan kuvan eräästä hyvin erikoisen näköisestä hindutemppelistä.
Portti, jonka kohdalla kansallispuiston lippu maksettiin oli rakennettu jyrkkään ylämäkeen, eli Japanista ostamani käsijarruklipsi pääsi taas hyötykäyttöön. Lukitsin takajarruvivun paikoilleen, jotta sain räplätä lompakkoani rauhassa. Portin metsänvartija katseli mopoani hyväksyvästi ajellessani sisään.
Menin vierailukeskukseen hakemaan leiman. Kansallispuistopassissa oli tämän puiston kohdalla kuva T:n muotoisesta kivestä. Kansallispuiston leimassa oli myös kuva T:n muotoisesta kivestä. Myös metsänvartijan puumerkissä oli niin ikään kuva T:n muotoisesta kivestä.
Lähdin etsimään T:n muotoista kiveä nähdäkseni, mistä kaikki hehkutus on saanut alkunsa. Ajoin mopolla väheän syvemmälle puistoon ja löysin parkkipaikan ja jonkin kävelysillan vuoren päälle. Aloin kiipeämään. Maa oli joko hiekkakiveä tai valkoista hiekkaa. Siellä täällä oli riittävästi multaa matalille kitukasvuisille puille ja pensaille. Olin suunnilleen kahdeksansadan metrin korkeudella merenpinnasta.
Kävelysilta loppui ja moneen suuntaan risteilevät polut alkoivat. Seurasin kylttejä kivelle, jonka nimi oli “FIFA-pokaalikivi”. Se todella oli jossain määrin pokaalin muotoinen.
Jatkoin eteenpäin ja näin lisää tuulen muovaamia hiekkakiviä. Polkuja ei ollut merkitty kovin hyvin, mutta päädyin viimein kivelle nimeltään “Tutkakivi” (/hin ree-daa/). Se oli se kuuluisa T:n muotoinen tapaus. Sangen valokuvauksellista. Dokumentoin kiven. En ole koskaan ennen käynyt kansallispuistossa, jonka nähtävyydet ovat kiviä.
Vakuutusyhtiöstä soitti minulle joku iloisesti sirkuttava leidi, joka puhui englantia oikein hyvin. Olin jättänyt soittopyynnön tiettyjä dokumentteja koskien. En voinut lähettää yhtiöön tietoa rekisterikilvestäni, koska kenttä, johon rekisterinumero piti syöttää toi kännykkäni näytöllä esiin pelkän numeronäppäimistön. Thaimaalaisissa rekisterikilvissä on numeroiden lisäksi aina thaimaalaisia kirjaimia. Lähetin kuvan rekisteriotteestani sähköpostilla ja homma oli sillä hoidettu. Toivottavasti vain valokuvien tarkastus saadaan pian valmiiksi, jotta vakuutus saadaan täysin voimaan.
Löysin polun, joka lähestyi kartan mukaan vuorenrinnettä. Menin katsomaan, olisiko vuorenrinteeltä jokin näkymä.
Samoilin kuivassa metsässä eteenpäin hyvän aikaa. Edessä puiden lomassa näkyi koko ajan sinistä taivasta, ja uskoin olevani lähellä rinnettä. Mitään rinnettä ei kuitenkaan tullut vastaan pitkäaikaisesta samoilusta huolimatta, joten päätin palata takaisin tutkakivelle.
Jossakin vaiheessa käännyin väärään suuntaan tulkittuani tyhjän puronuoman ihmisen tekemäksi poluksi. Seurasi umpimetsässä kävelyä. Pääsin lopulta takaisin tutkakivelle.
Vaelsin tutkakiven ympäristössä hyvän aikaa. Löysin Buddha-patsaan, kanakiven, leijonakiven ja norsukiven.
Palasin sitten mopolle. Täällä oli vierähtänytkin näköjään hyvän aikaa.
Aikaa vierähti vielä huomattavasti lisää, kun ajoin puistossa sijaitsevalle näköalapaikalle. Laakson pohjalle oli jyrkänteeltä matkaa vajaa kilometri. Suoraan alas.
Alueen vuoristoniityllä oli vielä lisäksi kuulemma jotain kukkia, jotka loistivat hienon värisinä johonkin vuodenaikaan. Haastattelin erästä metsänvartijaa, joka sanoi niiden kukkivan lähinnä sadekaudella.
Nyt olin nähnyt riittävästi. Ajoin vuorelta alas ja seuraavaan kansallispuistoon.
Kiersin erään näköalapaikan kautta. Otin pari kuvaa ja ostin vesipullon. Harmi, että sää on täällä aina niin utuinen.
Ajoin sitten tähän toiseen kansallispuistoon. Aikomuksenani oli lähestyä puistoa etelästä päin. Etelän puolella olevia sisäänkäyntejä löysin kartalta kaksi: itäisen ja läntisen. Ajattelin mennä itäisestä sisään ja tulla läntisestä ulos.
Ohitin matkalla muutaman thaimaalaisen pyöräilijän. Thaimaalainen kulkemassa pyörällä on varsin harvinainen näky, ja näillä kavereilla oli oikein komeat pyörät ja varusteet.
Itäisellä sisäänkäynnillä ei ollut miehitystä. Metsänvartijakopin edessä oleva puomi oli kuitenkin ylhäällä, joten ajoin muina miehinä eteenpäin.
Tien päällyste muuttui ensin huonoksi ja katosi sitten kokonaan. Tie vietti jyrkästi ylöspäin. Lopulta päädyin hiekkaiselle parkkipaikalle.
Kävi ilmi, että Google Mapsin väittämää tietä ei ollut olemassakaan. Paikalla oli ainoastaan kapea kävelytie vuoristoniityn läpi. Paikka oli kai rakennettu siksi, että täällä oli niitä samoja kukkia kuin edellisessä puistossa, mutta ne olivat sadekauden heiniä. Heh.
Täältä ei siis päässyt mopolla mihinkään. Manasin asiantilaa ja suuntasin lännen puoleiselle sisäänkäynnille. Matkassa meni kymmenen minuutin sijaan puoli tuntia, koska jouduin tekemään teiden puutteen vuoksi ihmeellisen koukkauksen päätien kautta.
Ajaessani takaisinpäin vastaan tuli aiemmani näkemäni pyöräilijäporukka. Yksi kysyi, onko siellä jyrkkää. Jyrkkää kuin Kummolan jyrähdys, sanoin. No en sentään, mutta sanoin että tie on jyrkkä ja huonossa kunnossa. Jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt pysähtyä juttelemaan ja kysyä, mitä he kuvittelivat huipulta löytävänsä. Ehkä hekin olivat tekemässä hukkareissua.
Lopulta oikea sisäänkäynti löytyi. Portilla minulta laskutettiin 220 bahtia ja sanottiin, että kilometrin päässä olisi vesiputous ja yhdeksän kilometrin päässä näköalapaikka.
Etsin vierailukeskuksen. Sain leiman ja puumerkin.
Päätin etsiä hotellin ennen puiston tutkimista. Löysin sopivan oloisen 4.9 Google-tähden majoituspaikan Agodasta, hinta ensi yöstä olisi 520 bahtia.
Vierailukeskuksen edessä oli jonkinlainen suo tai kosteikko. Siellä olisi varmasti lintuja. Sain muutaman dokumentoitua ennen kuin totesin, että valitettavasti suo toi mukanaan myös runsain määrin itikoita. Onneksi melkein jokainen neliösentti ihostani oli vaatteiden peitossa.
Toivoin, että Wat olisi ollut täällä. Hän olisi taatusti nähnyt paljon enemmän lintuja kuin minä.
Päätin ajaa vesiputoukselle. Sitä varten piti kävellä jonkin matkaa.
Vesiputous oli ennemminkin koski. Siellä oli hieman vettä ja runsaasti hiekkaa. Päivemmällä lössi olisi varmaan ollut siellä uimassa. Nyt lähestyttiin jo kello viittä.
Päätin sitten tavoitella minulle suosittua näköalapaikkaa. Sinne ajamiseksi piti ylittää kahlaamo, jossa betonitien päällä oli sentti vettä. Otin moposta kuvan vesiesteessä, mutta en tiedä, kuinka hyvin se onnistui.
Jatkoin tietä pitkin vuoren huipulle. Siellä oli leirintäalue. Näkymä laaksoon olisi ollut loistava ilman sangen paksua savua, sumua tai savusumua. Thaimaassa maaseudulla roihuavat joka ilta roviot, kun porukka polttaa takapihallaan roskia. Kun polttelijoita on muutama miljoona, aiheuttaa se melkoisesti ilmansaasteita. Näin vuoren laelta useita tällaisia roskakokkoja.
Dokumentoin maisemaa. Joskus voisi olla hauskaa nukkua tällaisella leirintäalueella. Aamulla laaksossa olisi taatusti sumupilvi, ja se olisi valokuvauksellista.
Illan jo hämärtyessä poistuin kansallispuistosta. Ajoin pienen järven ohi, jonka dokumentoin. Siellä vaikutti olevan muutamia vesilintuja.
Ajoin valtatielle ja suuntasin Chaiyaphumin provinssin samannimiseen pääkaupunkiin (pääkaupunki on aina kokonaan tai osittain samanniminen kuin provinssi). Se oli samanlainen kuin muutkin näkemäni thaimaalaiset taajamat.
Kesti hetken, ennen kuin löysin hotellin vastaanottotiskin. Esitin ajokorttini. En ole itse asiassa esittänyt passiani kertaakaan missään hotellissa tällä matkalla, ja useammassa paikassa papereita ei kysytty lainkaan.
Tilasin illallista line manilla. Porsaanpalat olivat keskinkertaisia, paistettu riisi erinomaista.
Erikoista kyllä, kaikesta tästä ajelemisesta huolimatta pääkaupunkiin on matkaa edelleen vain noin 300 kilometriä. Sen pystyisi ajamaan päivässä.
Jouduin taas kiristämään mopon tarakan ruuvit.