Uusi päivä, uusi kansallispuistokierros. Ajoin Chaiyaphumin kaupungista pohjoiseen Phu Lankhan kansallispuistoon (ภูแลนคา eli /phuu läänkhaa/). En taaskaan tiennyt yhtään, mitä siellä olisi, mutta kansallispuistopassini vaati lisää leimoja.
Lipunmyyntikoppi oli vähän tavallisuudesta poikkeava. Useimmiten kopin ohi voi teoriassa ajaa pysähtymättä, koska mitään fyysistä estettä ei ole. Tässä tapauksessa tien tukkivat kuitenkin massiiviset teräsportit. Arvelin siksi, että puisto saattaisi olla kiinni, mutta menin kuitenkin kokeilemaan onneani.
Kopissa oli mieshenkilö, joka myi minulle lipun ja kävi sitten avaamassa portin. Auttoipa vielä työntämään moponkin takaisin tielle, koska parkkeerasin sen ennen lipun ostoa kohtaan, jossa oli pieni rinne väärään suuntaan.
Ajoin siis sisään puistoon ja karhusin vierailijakeskuksesta leiman sekä puumerkin. Ajoin sitten syvemmälle puistoon nähdäkseni, mitä sieltä löytyisi.
Tie haarautui. Valitsin vasemmanpuoleisen. Se muuttui yhä huonokuntoisemmaksi ja loppui sitten kokonaan. Kylttien mukaan edessä oli kivi, jota pääsisi katsomaan jalkapatikalla.
Kivi löytyi, mutta ei ollut kovin ihmeellinen. Eilen näkemäni kivet olivat olleet hienompia.
Tuli muuten mieleeni, että Mordorissa kasvaneet ovat tottuneet pitämään metsässä olevia kaikenkokoisia kiviä itsestäänselvyytenä. Ne ovat kuitenkin näillä leveysasteilla paljon harvinaisempia, koska täällä ei ollut jääkauden mannerjäätikkö rapauttamassa peruskalliota ja luomassa kiviä metsiin.
Jokin kasvi pisteli ikävästi jalkojani sukkien läpi. Kyltit osoittivat alueella olevan muitakin kiviä, mutta päätin kävellä mopolle. Ajoin takaisin tienhaaraan ja tutkin toisen tien.
Tie huononi jälleen nopeasti kunnes lopulta jäljellä oli vain sepelillä päällystetty jyrkästi ylöspäin viettävä hiekkatie, johon sadevesi oli kovertanut syviä uomia. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja tulin näköalapaikalle.
Katselin ympärilleni. Näköala oli varsin hyvä. Olin vajaan kilometrin verran laakson yläpuolella. Sää ei ollut täysin kirkas, mutta sitä se harvoin on.
Parkkipaikalta lähti luontopolku, jonka päässä piti olla kylttien mukaan kallio. Samosin sinne, mutta eipä siellä oikein mitään ollut. Ei näköalapaikkaa ainakaan. Kävelin takaisin parkkipaikalle.
Juttelin erään paikalle tulleen mopokuskin kanssa. Hän sanoi ajaneensa tänne 400 kilometriä Chon Burista (Pattayalta) tapaamaan isoäitiään. Honda PCX:llä, vieläpä. Rohkea mies, kuten minäkin olin silloin kun ajoin Mae Hong Sonin silmukan Clickillä.
Laskeutuessani vuodelta mopon rengas luiskahti yhteen tien sadevesiuomaan ja meinasi mennä katon kautta ympäri. Mitään vahinkoa mopolle ei kuitenkaan aiheutunut, ellei sitten pohja naarmuuntunut.
Ajoin seuraavaan puistoon. Se oli nimeltään ตาดโตน (/taat toon/) ja päänähtävyys oli vesiputous. Ostin portilta piletin ja etsin vierailukeskuksen.
Puistossa oli valtavan iso parkkipaikka ja paljon ruuanmyyntikojuja. Se oli kai suosittu turistien keskuudessa. Tänään oli kuitenkin työpäivä ja alue oli suurilta osin autio.
Menin vierailukeskukseen. Sain leiman ja puumerkin, joissa molemmissa oli oravan kuva.
Kävelin sitten hyvän matkaa syvemmälle puistoon vesiputousta etsien. Putous löytyi. Se oli keskikokoinen ja pystysuora. Veikkaisin ihmisten kuitenkin tulevan lähinnä joen tuomien uintimahdollisuuksien takia. Paikalla oli jopa muutama ulkomaalainen.
Kiertelin alueella hiljakseen odottaen auringon pilkistävän pilvien lomasta parempien kuvien saamiseksi. Väliajalla pohdin, miten menetellä hotellin suhteen. Pitäisikö mennä itään, länteen vai pohjoiseen? En ollut koskaan käynyt missään lähialueilla ja olin kansallispuistojen piirittämä.
Päätin lopulta mennä suoraan pohjoiseen. Siellä oli yksi Thaimaan legendaarisimmista kansallispuistoista, Phu Kradueng (ภูกระดึง, (/phuu kradyng/)). Sinne pääseminen oli ollut vähän niin kuin tämän koko matkan pointti, ja menisin tutkimaan sitä mieluiten arkipäivänä. Viikonloppuisin siellä on nimittäin väkeä kuin pipoa. Varasin hotellin kansallispuiston läheltä.
Dokumentoituani puistosta löytyneen riippusillan lähdin hotellia kohti. Valitsin kuitenkin kiertotien. Halusin käydä eräällä näköalapaikalla, joka oli löytynyt Google Mapsista ja jota myös PCX-kuski oli suositellut.
Näköalapaikalle johti päätieltä silmukan muotoinen tie. Tie siis lähti päätieltä ja palasi sitten päätielle toisessa kohtaa. Päätin mennä etelänpuoleista tietä ja tulla takaisin pohjoisenpuoleista tietä.
Havaitsin pian ajelevani varsin miellyttävän näköisellä maaseudulla. Tietä reunustivat ananasfarmit ja kumipuuplantaasit. Maaperä oli punaista.
Tien pinta jätti ajoittain toivomisen varaa, mutta asiat menivät todella metsään vasta, kun näköalapaikalle oli matkaa enää pari kilometriä. Silloin tiestä tuli perunapeltokärrypolku, jolla pysty ajamaan korkeintaan 20 kilometriä tunnissa. Kaiken huipuksi vastaan tuli lopulta koko tien levyinen maakasa, josta en yksinkertaisesti päässyt mopolla yli. Se jäi pohjastaan kiinni kasan päälle. Jos pohjassa ei ollut aiemmin naarmuja, niin nyt on. Voi olla, että maakasa oli asetettu tielle tarkoituksella, mutta mitään portteja tai kieltokylttejä ei näkynyt.
Kun olin saanut mopon irrotettua, siirryin varasuunnitelmaan. Kiersin esteen ajamalla tien vieressä olevaan kumipuumetsään. Minuahan eivät santakasat pidättele.
Tie jatkui tästä eteenpäin edelleen erittäin huonokuntoisena, mutta suoranaisia esteitä ei tullut vastaan. Lopulta näin edessäni rinteen, jonka päällä oli rakennuksia. Varsinaista tietä ei näkynyt. Ajoin nurmikkoa pitkin rakennuksen viereen ja siitä parkkipaikalle.
Olin nyt vihdoin ja viimein tavoittelemallani näköalapaikalla. Maisemat olivat erinomaiset. Ihan kuin olisi ollut kansallispuistossa. Lintuja oli paljon, ja viidakon äänistä päätellen muitakin eläimiä.
Näköalapaikalta alkoi 12 kilometriä pitkä luontopolku. Kävelin sitä eteenpäin muutaman sata metriä maisemia dokumentoiden. Olin paikalla lähes yksin.
Lähdin sitten päätietä kohti. Vastaan tuli kansallispuiston vierailukeskus. Olin siis olinkin kansallispuistossa, ja onnistunut vielä pääsemään sinne maksamatta.
Menin tietenkin hakemaan leiman. Sain virkailijalta puumerkin, mutta kävi ilmi, että tämä oli osa Phu Lankhan kansallispuistoa, jossa olin ollut tänään ensimmäisenä aamulla. Hyvän metsäajelu meni hukkaan.
Jatkoin matkaani. Vastaan tuli kivimuodostelmia, jotka dokumentoin. Paikalla oli tyhjiä markkinakojuja ja varsin paljon ihmisiä.
Nyt olin siis vihdoin valmis suuntaamaan pohjoiseen. Laitoin kohteeksi hotellin lähellä olevan lepakkoluolan. Saapumisaika oli Google Mapsin mukaan 18:05. Hondan hämmästyttävän tehokkaan moottorin ja hieman kärsimättömän ajotavan ansiosta olin paikalla kuitenkin jo 17:47. Paikan nimi oli todella vain “lepakkoluola” eli ถ้ำค้างคาว.
Google Mapsin mukaan määränpäässäni piti olla siis kallio, jonka luolista miljoonat lepakot lähtevät illan tullen lentoon. Erikoista kyllä, alueella oli myös parkkipaikka, kojuja, lepakkopatsaita ja lukuisia ihmisiä katselemassa taivaalle. Onneksi mopolle löytyi helposti parkkipaikka.
Lepakoita ei näkynyt. Kävelin läheiseen kahvilaan ja ostin jäätelön. Sain kaupanpäällisiksi thainkielisen ilmoituksen, että lepakoita alkaisi näkyä noin kymmenen minuutin päästä. Kävelin takaisin parkkipaikalle, josta kallion näki hyvin.
Lepakkonauha ilmestyi taivaalle ilmoitettuna ajankohtana. Se ei kuitenkaan noussut suuresta kalliossa olevasta luolasta, vaan lepakot tulivat jostain kallion takaa. Aikani odoteltua lepakoita alkoi nousta luolastakin. Sain niistä kuvan ja videoitakin, joskin jostain syystä palantírin optinen kuvanvakaaja oli mennyt itsekseen pois päältä. Kiintoisaa joka tapauksessa.
Nyt oli sitten vihdoin aika suunnata oikeasti hotellille. Se oli kuitenkin kauempana kuin olin silmämääräisesti arviointu, matkassa meni 50 minuuttia.
Ilma muuttui viileäksi. Havaitsin jossakin vaiheessa, että ajoin luotisuoraa tietä pimeän metsän läpi. Olin näköjään taas kansallispuistossa, jonka olemassaolosta opin vasta nyt. Leimoja ei tietenkään olisi tarjolla näin yöaikaan.
Hotellia vartioi koiralauma. Koppi oli samankaltainen kuin edellisetkin tällä matkalla. Jääkaappi oli. Vessa ja suihku olivat samassa tilassa. Palvelu ystävällistä. Hinta taas vajaat 600 bahtia.
Phu Kradueng avataan kuudelta aamulla ja suljetaan kello 12. Erikoinen paikka sekin.