Tällä provinssilla on hauska nimi. Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään usein niemeä Loei, mutta se lausutaan Lööi.
Ajoin ensimmäiseksi aamulla Phu Kraduengin kansallispuistoon, jossa olin vähän ennen kymmentä. Se, kuten koko kylä, sijaitsee Lööin provinssissa. Lippu maksoi 200 bahtia. Moposta ei tarvinnut maksaa mitään.
Phu Kradueng on poikkeuksellinen Thaimaan kansallispuistojen joukossa. Se on pöytävuori, jonka jyrkkärinteisten viidakkoa kasvavien rinteiden keskellä levittäytyy suuri laakea alue. Huipulle ei pääse millään kulkuneuvolla, vaan sinne on käveltävä kuusi kilometriä, josta yksi suoraan ylös. En ole koskaan käynyt missään vastaavassa puistossa.
Valitettavasti totesin, että olen vähän huonosti varustautunut. Jos olisin ottanut tälle matkalle mukaan telttani tai vielä tärkeämpää, reppuni ja makuupussini, olisin voinut hyvin nukkua vuorella. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään niistä. Täällä pystyi vuokraamaan paljon varusteita teltat ja makuupussit mukaanlukien, mutta olen sen verran herkkä palelemaan ja vuorella oli yöllä 12 astetta, että en halunnut mennä ilman omia vehkeitä. Paremmat kengät olin onneksi ottanut mukaan.
Menin sitten vierailukeskuksen leiman hankkimiseksi. Sain leiman ja minut pakotettiin ostamaan vakuutus kiipeämisessä tapahtuvien onnettomuuksien varalta (40 bahtia).
Sitten piti katsoa suuren katoksen alla pyörivä esittelyvideo vuoresta, jossa ilmeisesti kerrottiin lukuisia asioita, joita vuorella ei saa tehdä. Video oli kuitenkin thaiksi, joten sain siitä vapautuksen. Sain lappusen tuntemattomaan tarkoitukseen.
Sain vihdoin kävellä portille, josta kävelyreitti vuorelle alkoi. Siellä tarkastettiin lippu, vakuutus ja äsken saamani lappu. Sain vihdoin lähteä kävelemään. Kello oli noin kymmenen aamulla.
Phu Kraduengin laelle käveleminen oli varsin helppoa siinä mielessä, että kävelytie oli varsin hyvässä kunnossa. Sinne oli rakennettu jopa runsaasti portaikkoja. Vaikeaa maastoa ei ollut matkalla yhtään. Lisäksi aina kilometrin välein oli kojuja, jotka myivät kaikenlaista ruuasta matkamuistoihin.
Ensimmäinen kilometri oli kohtalaista nousua. Toinen oli melkein tasamaata. Sitten tuli jälleen parin kilometrin kohtalainen nousu.
Vuorelle oli menossa ja sieltä tulossa paljon ihmisiä. Oman lukunsa tähän toivat kantajat, joita kiipesi vuoren laelle alituiseen. Omille tavaroille oli nimittäin mahdollista hankkia kantopalvelu. Osa kantajista oli nuoria miehiä, osa vanhoja naisia. Tavara oli sidottu pitkän ja paksun bambukepin molempiin päihin ja keskellä oli pehmuste. Pehmustetta kantajat pitivät niskansa tai olkapäänsä kohdalla riippuen bambukepin kulloisestakin asemasta.
Osalla kantajista oli bambukepissä kiinni bluetooth-kaiutin josta he soittivat humppaa kuin vanhan ajan ghetto blastereista ikään. Crocsit olivat suosittuja jalkineita, kuten myös sellaiset sandaalit, jotka minullakin oli moponi istuimen alla. Meteliä polulla oli siis runsaasti. Ehkä tarkoituksena oli säikyttää lähistön norsut pakosalle tai jotain.
Huvittavin kantajien varuste oli kuitenkin kännykkäpidikkeet, jotka oli kiinnitetty bambukeppiin ikään kuin he olisivat katselleet siitä reittiohjeita navigaattorin tapaan. Kantajat katselivat puhelimistaan YouTubea kävellessään. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Matkalla ostin vesipullon 30 bahtilla. Kallista, mutta toisaalta pullo ei varmaan ollut kulkeutunut ylös ilmaiseksi ja itsestään.
Jossakin vaiheessa jokin sihahti pusikkoon edestäni. Käärme. Myrkynvihreä kuoppakyy, joka katosi, ennen kuin sain siitä kuvaa.
Jalkalihakseni toimivat hyvin, eivätkä kipeytyneet. Pumppu oli heikommassa hapessa ja määräsi kävelytahdin. Onneksi olin saanut jo vähän harjoitusta kävelyissä parina edellisenä päivänä, ettei tarvinnut aivan kylmiltään lähteä.
Ollessani eräällä pysähdyspaikalla vakuutusyhtiöni soitti minulle, ja sanoi kaiken olevan kunnossa moponi vakuutusta koskien.
Aloin jutella matkalla kolmen hengen opiskelijaporukalle, joita thain kielen taitoni suuresti kummastutti. Se, jota pääasiassa puhuttelin oli varmaankin koulutusta arvostavasta perheestä, koska puhui englantia erittäin hyvin. Hän sanoi olevansa kotoisin Udon Thanista, mutta opiskelevansa lääkkeenvalmistustiedettä Khon Kaenin yliopistossa. Kaksi muuta olivat hänen opiskelutovereitaan.
Alkoi matkan viimeinen pari kilometriä. Tapponousu. Nyt alkoi jo vähän tuntua jaloissakin. Kiipesin lopulta viimeiset portaat Phu Kraduengin reunan yli kymmentä yli kello 13.
Nousussa oli kesänyt kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. Phue Kradueng (1288 metriä merenpinnasta) oli viimein valloitettu.
Katselin ympärilleni ruohokentällä. Tavoitin katseellani virkailijan. Minulle oli nimittäin sanottu alhaalla, että täältä ylhäältä saisi toisen leiman. Virkailija käski mennä vuoren laella olevaan vierailukeskukseen.
Sitten huonot uutiset: vierailukeskukseen oli matkaa kolme ja puoli kilometriä. Vähän liikuntaa tässä vielä kaivattiinkin. Onneksi maasto oli nyt tasamaata, jolla pystyin kävelemään vajaat viisi kilometriä tunnissa.
Vierailukeskukselle johti hiekkatie. Kasvillisuus oli erikoista. Oikealla puolella oli pitkäneulasisia mäntyjä. Vasemmalla maisema muistutti hakkuuaukeaa. Osa puista oli tosin hiiltynyt. Metsäpalon jälkiä? Ohitin myös suon.
Näin kylttejä, joissa varoitettiin norsuista. Mieleeni tuli, että varoitus ei ollut kovin infromatiivinen. Sanotaan, että näen jossain norsun. Mitä se varominen on? Levitän takkini auki ja rupean huutamaan? Leikin kuollutta? Juoksen pakoon? Muistaakseni pakoon lähteminen oli Watin neuvo. Ja mieluummin ei kannata juosta suoraan jos norsu lähtee perään, se nimittäin kyllä voittaa ihmisen suorassa juoksukilpailussa.
Saavuin vierailukeskukselle hämmästyttävänkin nopeasti ja sain leiman. Siellä oli myös lerintäalue.
Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa alueen tutkimiseksi, vaan minun oli palattava takaisinpäin, jotta pääsisin puistosta ulos ennen pimeää. Aika torso reissu, täytyy sanoa. On selvästi käytännössä välttämätöntä nukkua vuoren laella, jos haluaa saada puistossa jotain aikaan. Ensi kerralla sitten.
Kävelin siis toiset kolme ja puoli kilometriä lähtöpaikkaan. Vastaan tuli se kolmen henkilön opiskelijaporukka, jonka kanssa olin aiemminkin puhunut. He sanoivat, että vuorelta laskeutumista ei suositeltu yhden jälkeen iltapäivällä. Kello oli nyt 14:45. Jos minä olin kuitenkin noussut vuorenseinämän ylös kolmessa tunnissa, niin laskeutumisessa ei taatusti kestäisi sen kauemmin. Päätin kokeilla onneani.
Löysin nurmikentän ja portaat alas. Lähdin laskeutumaan, eikä minua kukaan estänyt. Minua harmitti kuitenkin, että en ollut jäämässä vuoren laelle yöksi. Olisin voinut tutustua tapaamaani opiskelijaporukkaan paremmin. Yksi heistä oli jopa nainen.
Laskeutuminen sujui ensin hyvin, mutta vaikeutui ajan myötä. Jalkaterät alkoivat särkeä. Sitten sääret. Sitten polvet. Lihakset alkoivat vihoitella. Lopulta pari kilometriä ennen loppua pääni alkoi särkeä, joka on minulla hyvin epätavallinen vaiva. Suolatasapaino taisi olla ns. päin persettä, kun olin veden kittaamisesta johtuen hikoillut itseni suolattomaksi, enkä ollut taaskaan syönyt mitään koko päivänä.
Vauhtini hidastui. Kantajia käveli silloin tällöin ohi kantamuksettomat bambukepit olallaan. Yksi heistä oli ulkonäöstä päätellen 90-vuotias mummo, ja hänkin liikkui minua nopeammin.
Lähetin Nellille kuvan polulla näkemästäni norsunkasasta. Hän sanoi, että kasa ei ole ollenkaan vaarallinen, näkeehän siitä heti että se on pari päivää vanha. Tuoreet norsunkasat ne vaarallisia ovat. Vuosi sitten norsu talloi Phu Kraduengin laella turistin kuoliaaksi.
Olin lopuksi polulla varsin yksin. Tämä ei haitannut, pikemminkin päinvastoin. Polulla alkoi näkyä lintuja. Naurettavan pitkät pyrstösulat omaava siivekäs istui puunoksalle poseeraamaan ja dokumentoin sen.
Ryömin viidakosta ulos viimeisillä voimillani kellon ollessa 17:15. Laskeutumisessa oli kulunut siis kaksi ja puoli tuntia.
Ajoin ensin läheiseen ravintolaan, jossa tilasin ison annoksen paistettua riisiä sadalla bahtilla. Se oli selvästi share size -annos, enkä saanut siitä syötyä kuin kolmanneksen. Sitten menin 7-Eleveniin, josta ostin jälkiruokaa ja perunalastuja. Ajoin sitten hotelliini.
Tämä hotelli oli eri kuin eilen. Ajoin pihaan ja näin neljä mökkiä. Mitään vastaanottopisteen tapaista en kuitenkaan nähnyt. Käveltyäni vähän aikaa ympäriinsä totesin, että oli pakko soittaa hotelliin, jos mielin nukkua tänä yönä sisällä. Soitin siis kyltissä olevaan numeroon.
Puhelimeen vastasi kärttyisän oloinen vanha nainen. Keskustelu oli sikäli ainutlaatuinen, että minä ymmärsin uskoakseni häntä paljon paremmin kuin hän minua. Selitin olevani hotellin edessä, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän tätä ollenkaan. Onneksi hän tuli jossain vaiheessa ulos läheisestä asuinrakennuksesta. Tämä helpotti kommunikointia sen verran, että pääsin koppiini.
Huone oli uudempi ja siistimpi kuin edellinen oli ollut. Palvelu jättää vähän toivomisen varaa.