Yöllä ei ollut lainkaan jalkakramppeja. Great success!
Jalkoja myös kolotti paljon vähemmän kuin olin arvellut.
Lähdin hotellista kymmenen aikaan. En nähnyt henkilökuntaa lähimaillakaan eikä kuurupiilo innostanut, joten lähdin vain menemään ilman uloskirjautumismenettelyä. Avainta minulle ei ollut missään vaiheessa edes annettu.
Tankkautin moponi (Rocinanten?) huoltoasemalla. Aine maksoi noin 32 bahtia litralta. Ajoin sitten etelään kansallispuistoon jonka olin edellispäivänä ohittanut tietämättä, että se oli kansallispuisto.
Lippu kustansi satkun. Sain leiman ja puumerkin jo portilta. Ajoin sisään puistoon.
Löysin pienen vesiputouksen, jonka dokumentoin. Putouksen luona oli paikallinen naisihminen, joka paljastui varsinaiseksi moottoriturvaksi ja pälätti taukoamatta thaiksi ja englanniksi välittämättä siitä, kuuntelinko vai en. Lähdin kiireesti pois.
Ajoin leirintäalueelle. Tie, jolle Google Maps minut neuvoi oli kuitenkin erotettu leirintäalueesta aidalla. Kiipesin muina guavina aidan ylitse ja dokuemntoin leirintäalueen. Sen vieressä oli hieno vuori. Lähdin sitten puistosta ulos. Siellä oli ollut jokin luolakin, mutta se vaati niin paljon kiipeämistä, että en ollut nykytilassani tästä kovin innostunut.
Jatkoin yhä etelään päin. Saavuin kylään, jossa lepakkoluola oli. Kävin siellä näköalapaikalla, joka oli tekojärven vieressä. Järvi oli kuitenkin sangen vähävetinen.
Sitten jatkoin arvatkaapa minne: seuraavaan kansallispuistoon. Se sijaitsi maljamaisen laakson rinteillä. Laaksoon oli vain yksi sisäänkäynti.
Puiston sisäänkäynnin edessä oli jostain syystä dinosauruspatsaita. Pysäköin moponi parkkipaikalle ja ajoin vierailukeskukseen.
Vierailukeskuksessa oli runsaasti dinosauriinluita. Sain leiman ja jokainen toimiston metsänvartija laittoi vihkoon puumerkkinsä. Minusta haluttiin myös kuva seisomassa vierailukeskuksen edessä.
Kyltit ohjasivat minut sitten luontopolulle. Päätin käydä tutkimassa, nyt kun tänne asti oli tultu.
Kävelin pari sataa metriä eteenpäin metsään ja pienen kukkulan yli. Nousu tuntui jaloissa.
Vastaan tuli jonkinlainen rakennustyömaa ja mökki, jossa mainostettiin olevan dinosauriinluita. Menin sisään mökkiin.
Mökissä oli maalattia ja lattiassa kiinni puolikas suuren dinosauruksen luuranko, jota yksinäinen Nalle Puh -tyynyllä istuva metsänvartijaunivormuinen mies oli muina miehinä erottamassa ympäröivästä kiviaineksesta pienellä hammasporan kaltaisella kapineella. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Sain ottaa kuvia luurangosta ja myös käpälöidä luita.
En ole aiemmin tarkemmin pohtinut, mistä museoissa olevat dinosaurusten luut tulevat. Nyt olemme kuitenkin saaneet vastauksen tähänkin: Ne tulevat Phu Wiangin kansallispuistosta Thaimaasta!
Jatkoin luontopolulla eteenpäin. Se oli varsin pitkä. Vastaan tuli hyvin puolivillainen näköalapaikka, jolta ei avautunut kummoistakaan näkymää.
Tapasin neljän Khon Kaenin yliopiston opiskelijan porukan. He kertoivat, että yliopisto on Iisaanin suurin. Puhuimme paljon muutakin. He sanoivat olevansa kotoisin Roi Etin provinssista, jossa en ole koskaan käynyt.
On erikoista, kuinka paljon helpompaa puhua thaimaalaisille kuin länsimaalaisille. Englanniksi en tunnu keksivän mitään järkevää sanottavaa. Thaimaalaisten kanssa voi vain jorista menemään.
Luontopolulta löytyi vielä muutama kivi, jonka pinnassa piti olla kotilofossiileja. Minä en tosin nähnyt kivissä mitään. Lisäksi vastaan tuli muutama luurankorakennus lisää, mutta niissä kaivaukset oli saatu jo valmiiksi. Lopulta luontopolku kiertyi takaisin parkkipaikalle.
Kuulin opiskelijoilta, että lähistöllä oli vesiputous. Päätin mennä katsomaan sitä ja hyvästelin opiskelijat.
Putoukselle oli jälleen yllättävän pitkä matka, koska sinne oli kierrettävä laakson kautta. Saavuin kansallispuiston tarkastuspisteelle ja esitin aiemmin ostamani lipun. Sain mennä sisään.
Vähän matkan päässä tien vieressä oli katos, jonka alla piti olla kuulemma dinosaurusten jalanjälkiä. Menin katsomaan, ja jalanjäljet löytyivät.
Viereisestä metsästä kuului jotain rapinaa. Siellä näytti olevan jokin eläin, tumma ja suunnilleen tavallisen thaimaalaisen kulkukoiran kokoinen. Menin katsomaan tarkemmin.
Käveltyäni polkua pitkin syvemmälle metsään totesin eläimen olevan koiraspuolinen siamintuliselkä (nimi itse keksitty), eräänlainen suurikokoinen kana tai fasaani joka rupsutteli metsänpohjaa ruokaa etsien. Se on Thaimaan kansallislintu. Näin kerran naaraan Khao Yaissa. Valitettavasti en saanut siitä silloin kunnollista kuvaa, enkä kyllä tästäkään. Kameran autofokus ei tykkää siitä, kun kohteen ja objektiivin välissä on risueste. Sukupuolet on helppo erottaa toisistaan: koiras on hiilenmusta ja naaras suurilta osin ruskea. Molemmilla on tulenpunaiset heltat.
Jatkoin vesiputoukselle. Se oli korkea, hiekkapohjainen ja vettä oli jonkin verran. Samankaltainen kuin aiemmat näkemäni putoukset siis.
Tällä alueella oli vielä näköalapaikka ja leirintäalue. Kävin lyhyesti molemmilla ennen kuin lähdin hotellilleni, jonka olin varannut alle kymmenellä eurolla. Linnuntietä se olisi ollut lähellä, mutta johtuen laakson yhden poistumistien politiikasta jouduin kiemurtelemaan pikkuteillä puolitoista tuntia.
Hotellihuone oli ihan jees, hyvin samanlainen kuin edellisessä ja sitä edellisessä paikassa. Kylpyhuone oli thaimaalainen (eli suihku ja WC olivat lähestulkoon samassa tilassa).
Aina silloin tällöin sitä miettii, että kansallispuistot alkavat toistaa itseään. Sitten vastaan tulee kuitenkin joku tutkakivi tai sata miljoonaa vuotta vanha luuranko. Kyllä niissä vielä on nähtävää.