Uusi päivä, uusi ajelu. Kirjattuani itseni ulos ajoin lähellä olevalle tekojärvelle maisemia katsomaan. Hieno oli, mutta olen nähnyt hienompiakin.
Havaitsin siinä padolla seisoskellessani, että tarvitsisin akuutisti räkäroitin. Se oli vakava puute. Bensaakin tarvittiin. Jatkoin matkaa pohjoiseen ja päätin pysähtyä ensimmäisellä huoltoasemalla.
Ohitin lukuisia kyliä, mutta missään ei ollut virallista huoltoasemaa. Kun sellainen lopulta tuli vastaan, olin jo provinssin pääkaupungissa Nong Bua Lam Phussa. Tankkautin Rocinanten ja kävin 7-Elevenissä ostamassa mansikkamehun ja rullallisen vessapaperia. Niistäminen teki eetvarttia.
Kaupungissa kävin katsomassa keskuspuistoa tai oikeammin keskusjärveä ja järven rannalla olevaa temppeliä. Etsin myös oman pankkini pankkiautomaatin, josta nostin hieman käteistä.
Ajoin sitten Udon Thanin suuntaan. Nong Bua Lam Phun provinssin erotti Udon Thanista pieni vuorijono, jolle seuraavaksi suuntasin. Vuorten päällä oli metsäpuisto, eli vähän niin kuin kansallispuisto ilman pääsymaksua.
Metsäpuistossa piti olla jonkinlainen vesiputous, mutta sitä en jaksanut mennä katsomaan. Ajoin sen sijaan suorinta tietä näköalapaikalle.
Näköalapaikalla oli paljon ihmisiä ja tyhjä esiintymislava. Näkymä ei ollut kovin ihmeellinen, koska puut peittivät suoran näkölinjan maastoon. Päätin kävellä vähän ja katsoa, josko maisemat parantuisivat.
Kävelin vuoren laella olevaa kävelytietä pitkin jonkin matkaa. Jalkalihakseni olivat vielä kipeämmät kuin eilen. Kävelytien päässä oli onneksi hyvä näköalapaikka, josta näki koko Nong Bua Lam Phun kaupungin.
Palasin takaisinpäin. Olin jo melkein parkkipaikalla, kun huomioni kiinnitti tuttu sulosointuinen paritteluhuuto:
Ä-ÖÖ!!!!
Ä-ÖÖ!!
Ä-ÖÖÖ!
Ä-ÖÖ…
Lisko oli selvästi sekaisin kuin seinäkello kun tähän aikaan kukkui. Menin katsomaan, ja paikallinen, joka oli myös kuullut kukunnan osoitti rinteessä jyrkänteen alapuolella kasvavaa puuta. Matelija istui puussa pää alaspäin täysin liikahtamatta. Dokumentoin gekkoa hyvän tovin. En ole muistaakseni koskaan ennen nähnyt tokeeta kirkkaassa päivänvalossa enkä ole myöskään kuvannut sellaista koskaan kamerallani.
Jatkoin matkaani tyytyväisenä. Suuntasin Udon Thanin suuntaan erääseen kansallispuistoon nimeltään Phu Foi Lom. Puisto sijaitsi vuoren laella.
Opettaja Kynänen on kotoisin Udon Thanin provinssista. Lähetin hänelle tiedustelun siitä, mitä ovat monien rakennusten edessä olevat rantapallon kokoiset mustat padat, jotka on valmistettu näemmä vanhoista autonrenkaista tai vastaavasta materiaalista. Kynänen sanoi, että ne ovat roskiksia ja koki kysymyksen ilmeisesti varsin huvittavaksi. Onneksi en sentään kysynyt, ovatko ne uskonnollisia artefakteja tai jotain.
Thaimaan kansallispuistoluokitukset ovat joskus hieman hämäriä. Täällä on esimerkiksi seuraavanlaisia alueita:
- Forest park: metsä ilman pääsymaksua löysillä säännöillä
- National park: metsä pääsymaksulla, sisältää usein vuoren, vesiputouksen tai luolan, vain nämä ovat virallisesti edustettuina leimavihkosessa
- Wildlife sanctuary: kansallispuisto pirun kovalla pääsymaksulla, ankarilla liikkumisrajoituksilla ja virkaintoisilla metsänvartijoilla
- Non-hunting area: en ole tästä aivan varma
- Arboretum: olen nähnyt yhdessä kukkia ja toisessa vesiputouksen
Saavuin puistoon ja toisin kuin Google Maps oli väittänyt, se ei ollut kansallispuisto-luokkaa vaan arboretum-luokkaa. Portilla oli monen auton jono. Mikäs kansainvaellus täällä on? Ai niin, tänään on lauantai. Sisäänpääsy maksoi 100 bahtia, sain leiman ja puumerkin kansallispuistopassini lisäsivuille.
Arboretumin ensimmäisellä pysähdyspaikalla oli kukkapenkkejä ja jonkinmoinen koristetuulimylly. Järkytykseni oli suuri, kun eräs paikalla ollut länsimaalainen paljastui Mordorin örkiksi ja alkoi puhua minulle äkkiarvaamatta Mordorin mustaa kieltä. Hän sanoi asuvansa Pattayalla, höpisi jotain Pattayan örkkisiirtokunnasta ja vaikutti olevan pienessä laitamyötäisessä. Täsmälleen sellainen ihminen, joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.
Kohtaamisen aiheuttama voimakas dissosiatiivinen tila hävisi onneksi nopeasti, kun poistuin paikalta. Menin takaisin mopolle ja ajoin hieman syvemmälle puistoon. Löysin näköalapaikan, josta näki koko Udon Thanin kaupungin. Se oli ihan jees. Dokumentoin näkymän ja käännyin sitten paluumatkalle. Arboretumissa olisi ehkä ollut jotain muutakin, mutta minulla ei ollut aikaa hukattavaksi. Tahdoin nimittäin Udon Thanin provinssin maineikkaalle lootusjärvelle. Olen tiennyt järven olemassaolosta vuosia ja halunnut käydä siellä ennenkin, mutta siihen ei ollut aiemmin tarjoutunut tilaisuutta. Nyt oli sekä kulkuväline että otollinen vuodenaika.
Järvelle oli varsin pitkä matka, mutta totuttuun tapaan Rocinante vei minut määränpäähäni nopeasti, vartin verran Google Maps -aikataulusta edellä.
Saavuin patovallin kaltaiselle rakennelmalle, jonka päällä oli tie. Näin edessäni pienen venesataman, jolta pystyi ostamaan kiertoajelun. Kello oli nyt neljän tienoilla.
Ajoin vallin päällä olevaa tietä pitkin vähän matkaa. Pysähdyin nopeasti: järvellä näkyi tuhansittain punaisia lootuksenkukkia, jotka muodostivat laajoja mattoja järvelle. Lähempänä rantaa oli jonkinlaisia koreanvärisiä rantakanoja talsimassa ympäriinsä.
Dokumentoin rantakanat ja palasin takaisin venesatamaan. Minulta kysyttiin varsin selkeällä thailla kameraani viitaten, että lintujakos sitä ollaan menossa katsomaan. Lootuksenkukat kun eivät ole auki. Ostin venematkan hetken mielijohteesta. Seinässä luki hinnaksi 300 bahtia pienelle veneelle ja 500 isolle veneelle, mutta minä sain matkan 200 bahtilla, ehkä kukkien sulkeutuneisuuden vuoksi.
Kävelin vesirajaan ja astelin minulle osoitettuun pitkähäntäveneeseen. Kuskille huomautettiin, että menehän jotain kivaa lintureittiä. Matka alkoi nelitahtimoottorin tasaisen putputuksen saattelemana. Tuollaisen moottorin kun saisi.
En ole koskaan elämässäni ottanut niin paljon kuvia niin lyhyessä ajassa. Räiskin kuvia vasemmalta, oikealta ja keskeltä molemmat kamerat käsissäni. Välillä jouduin laskemaan toisen syliini, että sain käytettyä savupiippua kaksin käsin. Maisema oli ilmiömäinen, ja lintuja oli niin paljon kuin ehti kuvata. Aiemmin näkemiäni rantakanoja tepasteli vesikasvimatoilla, lisäksi näin petolintuja, haikaroita, sorsia ja ties mitä muuta. Myöhemmin rantakanojen viralliseksi nimeksi paljastui sulttaanikana.
Kuski ajelutti minua ympäri järveä ainakin tunnin ja palasi satamaan vasta auringon laskiessa. Tuosta matkasta olisin voinut maksaa vaikka 1000 bahtia ja olla silti sitä mieltä, että se oli rahan arvoista.
Mieleeni oli kuitenkin veneessä tullut, että koskahan ne supussa olleet lootuksenkukat mahtavat aueta. Vasta ensi kuussa? Vai oliko kyse kellonajasta? Päätin kysyä tästä joltakulta.
Haahuilin rannassa hetkisen. Kiinalaisen oloinen nainen tuli kysymään miunlta jotakin, mutta puhui niin huonoa englantia, ettei siitä oikein saanut selvää. Hänen miehensä tuli kuitenkin paikalle, ja onnistui selkiyttämään asiaintilaa. Nainen kysyi, että saisiko nähdä ottamiani valokuvia. Hän yritti päättää, olisiko veneajelu hinnan arvoinen. Jos olisi, hän tulisi paikalle huomenna uudestaan. Nyt lippukioski oli jo kiinni, eikä järvellä olisi pian mitään nähnytkään. Näytin muutamia kamerassani olevista paristatuhannesta kuvasta.
Puhuttelin sitten paikallista miestä, joka nojaili sivuvaunullisen moponsa ohjaustankoon rannan lähettyvillä. Tiedustelin, tietääkö hän, milloin kukat aukenevat. Onneksi hän puhui thaita selkeästi ja sanoi, että johan tokkiinsa, kuudelta aamulla. Totesin tähän, että ehkäpä minun pitää varata täältä hotelli. Onhan täällä monenlaisia hotelleja, sanoi mies ja osoitti yhtä selkäni takana olevaa. Tuolla maksaa 800 bahtia, sitten tuolla kadun varressa on sellainen ja tällainen jossa huone on 1000 bahtia, sitten vähän kauempana… Ajatukseni oli kuitenkin jo tässä vaiheessa lähtenyt harhailemaan huomisaamuun ja lootusjärvelle. Kiitin miestä avusta. Kerroin myös edelleen paikalla oleville kiinankielisille, että järvelle kannattaisi tulla aamulla, ei illalla kuten he olivat suunnitelleet.
Kävelin miehen ensiksi osoittamaan hotelliin, jolla olin tarkastanut olevan 4.1 Google-tähteä. Siihen kuului ainakin kuusi rakennusta. Kysyin, olisiko heillä vapaita huoneita. Vastaanottovirkailija, joka myös puhui thaita selkeästi, sanoi että tuolla mäen päällä toisessa rakennuksessa olevat huoneet olivat täynnä, mutta olisi yksi mökki, 700 bahtia. Mökki oli toki kalliimpi kuin tällä matkalla aiemmin käyttämäni 500 bahtin hotellit, mutta silti halvempi kuin olin odottanut ottaen huomioon hotellin sijainnin aivan lootusjärven vieressä. Päätin olla lähtemättä merta edemmäs kalaan ja varata huoneen, etenkin koska sain katsella sitä ennen varausta. Hotelli oli niin lähellä rantaa, että pystyisin heräämään kuudelta, käymään järviristeilyllä ja palaamaan sitten takaisin huoneeseen koisaamaan. Sain huoneeseen myös pienen jääkaapin, kun ymmärsin pyytää. Aamupala sisältyi hintaan.
Söin hotellin ravintolassa ainoan säällisen hintaisen annoksen, valkosipulia ja uppopaistettua porsasta riisin kera. 3/5, hinta 75 bahtia. Ajoin sitten lähimpään 7-Eleveniin ostaakseni yöpalaa. Sinne oli vajaan kymmenen minuutin matka.
7-Elevenin pihalla oli vohvelimyyjä, joka hänkin puhui thaita hyvin selkeästi. Kaikki vohvelit 10 bahtia. Ostin neljä erilaista ja 7-Elevenistä lisäksi vesipullon ja pari lämmitettävää leipää. Ajoin sitten takaisin hotellille.
Laitoin huoneessani vaatteet roskakoriin pesua varten ja valmistauduin tyytyväisenä suihkuun menemiseen. Mietin mielessäni, että olisikin muuten aika perseestä jos suihku ei toimisi ja joutuisin nyt siirtämään kaikki tavarat johonkin muualle. Todennäköisyys tälle oli kuitenkin tietysti ihan minimaalinen.
Suihku ei toiminut.
Kiskoin vaatteet päälle ja menin valittamaan. Ilmaisin pesuhuoneen nesteytyksen toimimattomuutta thaiksi. Henkilökunnan reaktio oli kuin sellaisilla ihmisillä, jotka yhtäkkiä muistavat jotain tärkeää ja minua kehotettiin heti siirtymään toiseen huoneeseen. Olin toivonut, että he olivat vain unohtaneet avata jonkin päävesihanan tai jotain, mutta ilmeisesti ei. Henkilökuntaan kuuluva mieshenkilö lähti siivoamaan tätä uutta mökkiä.
Tilanne oli käytännössä edellisen suihkuepisodin toisinto. Uusi huone oli ensimmäistä isompi, mutta resuisempi. Lattia ei ollut aivan suorassa, vaan koko rakennus oli hieman vinossa järvelle päin. Nurkassa oli jotain liskonpaskoja ja kaikki pistorasiat olivat toisella puolella huonetta.
Siivooja luuti katosta suurimmat hämähäkinverkot ja sanoi anteeksipyytävällä äänensävyllä, että tätä huonetta ei yleensä käytetä. Eikä varmaan käytetty sitä edellistäkään päätellen siitä, että kukaan ei ollut huomannut veden katkeamista. Arvatenkin nykyisin käytetään lähinnä kukkulan päällä olevia uudempia rakennuksia, mutta niissä ei sattunut olemaan tilaa.
Raahasin siis tavarani tähän uuteen huoneeseen ja päätin, että vastedes tarkastan heti huoneen saatuani ennen tavaroiden purkamista, toimiiko suihku.
Havaitsin, että huoneessa ei ollut tyynyliinoja. Menin valittamaan, ja sain pahoittelun kera uudet tyynyt liinoineen. Mainitsemani puutteet on periaatteessa korjattu, mutta en ole ollenkaan varma, haluanko tulla tänne toiste.