Lähdin liikkeelle yhdentoista aikaan. Matelin hirveässä ruuhkassa kaupungin poikki Nonthaburiin, jossa ajattelin käydä Chao Phrayan varrella sijaitsevassa puistossa.
Pääkaupungissa ajaminen ei ollut muuttunut juuri helpommaksi, vaan oli yhä hermoja raastavaa rutistamista.
Pääsin kuitenkin lopulta sillalle, joka vei minut joen yli ja sitten ajelin pienen puutaloalueen läpi puiston sisäänkäynnille.
Portti oli lukossa. Ystävällinen vartija tuli selittämään, että sisäänkäynti on tuolla etelämpänä. Ajoin eteläiselle sisäänkäynnille ja löysin sieltä myös parkkipaikan.
Kävelin puistossa jonkin aikaa dokumentoiden sen. Paikalla oli pari koululaisryhmää, mutta ei juuri ketään muuta. Dokumentoin vilkkaasti vipeltävän varaaninpoikasen, paviljongin ja suuren kanalintuparven. Joella seisoskeli rakonokkahaikaroita vesikasvien päällä ja vesi oli niin korkealla, että ranta oli eristetty muusta puistosta hiekkasäkeillä.
Palasin takaisin Rocinanten luo ja jatkoin matkaa. Päätin ajaa Prachuapiin Samut Sakhonin kautta. Hermoja raastava rutistaminen jatkui, kun Google Maps ei suvainnut taaskaan kertoa, mitkä kaistoja pitkin mentiin oikealle, vasemmalle tai suoraan. Ajoin harhaan, tein U-käännöksen ja sitten saman tien uudestaan harhaan. Sadattelin ankarasti, mutta tien melussa kukaan ei kuullut noitumistani.
Lopulta pääsin ulos kaupungista etelään kulkevalle päätielle. Ruuhka hellitti vähän.
Tulin Samut Sakhonin rannikolle. Sää oli ollut aurinkoinen, mutta nyt taivas oli kauttaaltaan valkoinen, mikä oli vähän omituista. Jätin Rocinanten parkkipaikalle ja tutkin ympäristöä. Löysin riemunkirjavan kävelysillan ja mangrovemetsän, jossa oli runsaasti rapuja. Pois lähtiessäni näin muutaman suuren liejuryömijän vedessä.
Mieleeni tuli, että olin varsin lähellä Samut Songkramia ja sen kuuluisaa rautatietoria. Olin ollut siellä aikaisemminkin, mutta juna-aikataulun mukaan saapuisin sinne 15 minuuttia ennen junan kulkemista torin läpi. Päätin käydä katsomassa.
Jätin mopon parin minuutin kävelymatkan päähän torista Cafe Amazonin eteen ja etsin jalkaisin väylän torikojujen keskelle. Aikaa oli kymmenisen minuuttia. Paikalla oli hirveä määrä turisteja, jotka epäilemättä pitelisivät junaa kuvatessaan puhelimiaan suorilla käsillä estäen näkyvyyden.
Juna tuli ja torikatokset laittettiin korjuun. Joku kooho piti sylilastaan ilmassa junan edessä niin, että sai siitä kuvan. Ohhoijaa.
Valo tuli väärästä suunnasta. Sain silti uskoakseni jonkinmoisia kuvia junasta. Pitäisi yrittää joskus uudestaan niin, että joko juna tai valo tulee eri suunnasta.
Palasin nopeasti takaisin Rocinanten luo. Se ei lähtenyt käyntiin. Yritin monta kertaa, mutta mitään ei tapahtunut. Valot kyllä syttyivät ja näyttö sekä ajotietokoneen valikot toimivat normaalisti. Havaitsin toisenkin erikoisen asian: näyttöön syttyi yleensä tietynlainen merkkivalo, kun jalka oli alhaalla. Nyt merkkivaloa ei näkynyt, oli jalka sitten alhaalla tai ylhäällä.
Arvelin, että kyseessä oli jonkinmoinen ohjelmistovika. Kävelin kauemmas moposta niin, että yhteys avaimeen katkesi ja menin sitten taas lähemmäs. Ei vieläkään mitään.
Kokeilin avata virtakytkimen vieressä olevan muovikannen, jonka alla piti olla jokin keino käynnistää mopo, jos avain ei toiminut. Toivoin näkeväni siellä jonkinlaisen reset-nappulan. Kun tämän luukun sain auki vetämällä sitä voimalla ylöspäin, lensi sen irtonainen kansi ensin ylös ja tippui sitten etuhaarukan ja rungon väliin. Ilmeisesti kansi jäi jonnekin rungon sisään, sillä parkkipaikalla sitä ei näkynyt. Ei tosin näkynyt rungon sisässäkään. Yritin etsiä sitä käsikopelolla vailla tulosta. Lisäksi mopon jäähdytin oli valitettavan lähellä sormiani.
En löytänyt huoltoluukun avattuani mitään reset-nappulan näköistä ja olin jo vähällä lähettää myyjälle viestiä. Kello kun ei ollut vielä neljääkään. Tajusin kuitenkin yhtäkkiä “vian” syyn: Rocinanten oikeassa ohjaustangossa oli suuri punainen keinukytkin joka toimi hätäpysäytysnappulana. Olin nimennyt sen mielessäni AZ-1 -kytkimeksi. Jostain syystä AZ-1 -kytkin oli aktivoitu. Resetoituani kytkimen Roci suostui jälleen käynnistymään. Ei ollut sitten lopulta kovin paha ongelma.
Lähdin ajamaan etelään. Hätäkäynnistysluukun kansi oli edelleen jossain Rocin sisuksissa, mutta en jaksanut juuri nyt etsiä sitä. Vaikka se putoaisi matkalla jonnekin, niin sellainen 5x5cm muovinpala tuskin olisi kovin kallis varaosa.
Petchaburin kohdalla tulin tietoiseksi siitä, että lähimaastossa olisi lepakkoluola, joka on ollut kartoissani pitkän aikaa. Päätin ajaa sinne. Oli jo melkein lepakkoaikakin.
Lepakonkatsomispisteessä oli kyltti ja rakennus, jonka katolta lepakoita sai katsella. Se maksoi 50 bahtia (thaimaalaisilta 30 bahtia). Maan tasolla myytiin myös virvokkeita. Menin katolle ja istahdin siellä olevalle muovituolille. Venailin siinä tunnin verran. Paikalle tuli varsin runsaasti ihmisiä, joista joka ainoa oli turisti. Jahas, päivän toinen turistirysä. Mistähän nämä ihmiset tänne oli kuskattu? Hua Hinistä tai Cha-amista kaiketi.
Lepakot ilmestyivät vähän kello kuuden jälkeen ja lensivät paksuna nauhana pohjoiseen päin. Varsin kiintoisa näky jälleen, etenkin kun näin muutaman petolinnun tulevan paikalle ja saalistavan lepakoita. Sain uskoakseni kuvan yhdestä linnusta lepakko kynsissään, mutta se oli varsin kaukana.
Voisin tulla toistekin, mutta kukkulalla olevan lepakkoluolan näki tienposkesta ihan hyvin. Siitä oli siis tarpeetonta maksaa mitään.
Sitten seurasi pimeät kaksi tuntia, kun ajoin Prachuapiin. Raskasta liikennettä oli taas maan tavan mukaan paljon, mutta onneksi varsinaista ruuhkaa ei ollut. Saavuin kotiovelle 20:10.
Mopoilukorvatulpat eivät tunnu enää oikein mukavilta korvissa. Tarvitsisin niihin varmaan jotkut XXXS-vaihtokärjet.