Pulttasin uuden kiinalaisen kansanmurhakamerani kiinni mopon perälaatikkoon ja laitoin lisävarusteena hankkimani kauko-ohjaimen kiinni sivupeiliin mukana toimitettavalla kuminauhalla. Kauko-ohjaimella kameran pystyi kytkemään päälle ja pois ja siinä oli monenlaisia antureita, joiden avulla jälkituotannossa videoon pystyi laittamaan esimerkiksi reaaliajassa toimivan nopeusmittarin ja vaihtuvat GPS-koordinaatit.
Hain Filippiinin rantahotellilta ja ajoimme sitten tunnin verran pohjoiseen Kui Burin kansallispuiston päämajaan. Kamera vaikutti kuluttavan akkua varsin nopeasti. Sitä pystyi tosin käyttämään myös ulkoisesta virtalähteestä USB-johdon avulla. Pitääpä kysyä Hampurilaiselta, onko hänellä vielä tallessa varavaravirtalähteeni.
Ohitimme hienon näköisen padon. Sen päältä kulki tie ja patoallas oli valtavan iso. Paikka vaikutti valokuvaukselliselta.
Jossakin vaiheessa eräs ikälopulla mopolla ohi kaahannut paikallinen lähes pysähtyi melkein keskelle ajokaistaa ja katsoi taaksepäin. Viidakon äänimaailman täytti hetkeksi Rocinanten ABS-jarrujen äänekäs kurnutus. Sitten tämä sankaritar lähti kääntymään oikealle ilman suuntavilkkua. Sanoisin, että pitäisi ottaa kortti pois, mutta vahvasti epäilen ettei kyseisellä henkilöllä sitä koskaan ollutkaan. Onneksi kamera oli dashcam-tilassa, joten se tallensi automaattisesti kaiken tapahtuneen.
Pian tämän jälkeen saavuimme kansallispuiston päämajaan. Sain sieltä leiman. Prachuapin kaupungin neljä lähintä kansallispuistoa oli viimein valloitettu.
Päämajan ympärillä oli leirintäalue, mutta ei mitään muuta mainitsemisen arvoista. Paikan päänähtävyys sijaitsi aivan muualla, vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä. Lähdimme siis ajelemaan.
Ajoin takaisin padolle ja dokumentoin sen. Ajoin patovallin päältä sen toiselle puolelle ja sitä kautta Kui Burin kansallispuiston elukkainkatselupisteelle.
Paikalla oli jonkin verran autoja ja turisteja. Jätin kansanmurhakameran takaboksiin latautumaan varavirtalähteestä, koska akku oli lähes tyhjä.
Olimme paikalla kahden aikaan, eli melkeinpä samalla kellonlyömällä kun paikka aukeni. Menimme ostamaan lipun. Kansallispuistolippu maksoi 200 bahtia / henkilö ja elukkainkatselulippu 850 bahtia / auto. Yhteen viralliseen elukkainkatseluautoon mahtui kuusi ihmistä ja hinta oli henkeä kohden sitä halvempi, mitä isommalla porukalla meni. Tästä syystä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt täällä: olin säästeliäänä miehenä odotellut, että saan jonkun toisen mukaan jakamaan kustannukset.
Parkkipaikan yhdessä kulmassa oli portti, josta elukkainkatseluautot ajelivat läpi. Niin ihmiset kuin autotkin joutuivat kävelemään jonkinlaisen vesiesteen läpi. Muistan nähneeni samanlaisia mordorilaisissa tuotantoeläinrakennuksissa ja niiden tarkoitus oli estää taudinaiheuttajien leviäminen ihmisten kengänpohjissa. En tosin tiedä, mitä hyötyä siitä oli metsän sisäänkäynnillä.
Nousimme auton lavalle. Mukaan tuli myös virallinen elukkainkatseluopas, jonka palvelukset sisältyivät hintaan. Ymmärtääkseni nämä autot kuljettajineen ja oppaineen eivät olleet mitään turistinrahastusta vaan välttämättömyys. Todennäköisyys sille, että alueella ei tapaisi ainuttakaan norsua oli varsin alhainen, ja norsut voivat olla erittäin vaarallisia. Norsut tappavat Thaimaassa vuosittain kymmeniä ihmisiä. Alueelle ei turvallisuussyistä voinut mitenkään päästää turisteja yksin tölhimään.
Ensimmäinen elukkahavainto tuli varsin nopeasti, kun tielle hyppäsi kaksi kanaa. En ehtinyt saada niistä kuvaa. Jatkoimme eteenpäin pölyävällä hiekkatiellä.
Saavutimme pitkän autoletkan, joka kuljetti mukanaan turisteja. Saavuimme varsinaisille eläimenkatselupaikoille noin puolen tunnin päästä.
Autot olivat pysähtyneet pienen lammikon eteen. Siellä oli jokin tumma kasa, jota tarkastelin kamerani läpi. Kasa oli tuore norsunläjä, ja sen päällä istuskeli kuningaskalastaja. Dokumentoin kuningaskalastajan. Pysähdyimme sitten lyhyesti pienelle aukealle, josta avautui näkymä ympäröivälle savannille. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään eläimiä. Lähdimme jatkamaan matkaa.
Emme olleet ajaneet kilometriäkään, kun opas sai radiopuhelimeensa tiedon, että äskeiselle pysähdyspaikalle oli ilmaantunut norsu. Kuski teki U-käännöksen ja menimme katsomaan norsua.
Keskikokoinen turistilauma olikin jo paikalla kuvaamassa norsua. Se käveleksi ympäriinsä turvallisen välimatkan päässä. Dokumentoin norsun ja sen ympärillä käyskentelevät valkoiset haikarat, joita sanotaan lehmähaikaroiksi. Naudat vetävät puoleensa paarmoja ja muita syöpäläisiä, joita nämä haikarat syövät mielellään. Ilmeisesti nautakarjan puutteessa symbioosi onnistuu myös norsujen kanssa.
Olin tyytyväinen norsun nähtyäni. Vaikka norsu on Thaimaan kansalliseläin, en muista, milloin olin viimeksi nähnyt villin norsun. Olenko ylipäätään nähnyt villinorsua koskaan?
Norsu käytti kärsäänsä heittääkseen päälleen maassa olevaa tomua. Jonkinlainen suojakeino auringonpaahdetta ja ötököitä vastaan muistaakseni.
Nousimme takaisin auton lavalle ja ajoimme syvemmälle pöpelikköön. Näimme matkalla yhden norsunperseen ennen kuin tulimme kukkulan rinteelle, josta oli näkymä savannille. Paikalla oli runsaasti turisteja kuvaamassa jotakin.
Norsuja ei täällä näkynyt, mutta suuria mustavalkoisia lintuja lenteli sinne tänne. Tunnistin ne oitis, vaikka linnut olivatkin varsin kaukana. Ne olivat sarvinokkalintuja, joista Wat piti niin paljon, että oli asunut niiden tutkimista varten kaksi vuotta viidakossa Narathiwatin terroristiprovinssissa.
Tämä vaikuttaa paikalta, jonne kannattaa ottaa mukaan (tai vuokrata) kiikarit. Ilman niitä tai pitkäputkista kameraa linnut olisivat jääneet käytännössä tyystin näkemättä.
Aikamme lintuja katseltuamme (niitä oli kymmeniä) palasimme takaisinpäin. Kuningaskalastajalammen kohdalla kehotin kuljettajaa pysähtymään. Näin nimittäin kuningaskalastajan siirtyneen norsuntortun päältä puskaan, joka oli hieman lähempänä tietä. Dokumentoin kuningaskalastajan.
Oli vielä yksi elukankatselupaikka, jossa emme olleet käyneet. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään eläimiä. Dokumentoin maiseman ja lähdimme sitten pois.
Emme olleet kuitenkaan vielä ehtineet edes autolle, kun opas sai radiopuhelimeensa tiedon, että alueelle oli tulossa norsu. Teimme U-käännöksen. Paikalle maleksi komea urosnorsu, jolla oli suuret syöksyhampaat. Ensimmäinen norsu oli ollut syöksyhampaaton naaras. Toisin kuin afrikannorsunaaraille, asiannorsunaaraille ei kasva varsinaisia syöksyhampaita.
Norsun dokumentoinnin jälkeen meidät ajettiin takaisin puiston parkkipaikalle. Laitoin siellä kameran kiinni mopon takaboksiin ja lähdimme takaisinpäin.
Tunnelmani olivat hieman kaksijakoiset. Olisin halunnut nähdä suuren norsulauman, joita puistossa silloin tällöin on. Toki piti olla tyytyväinen siihenkin, että näki ylipäätään jonkinlaisia eläimiä. Olisihan voinut käydä niinkin, että puistossa ei olisi ollut yhtäkään norsua. Päätin tulla uudelleen käymään joskus toiste.
Ajoin takaisin padolle. Vastaan tuli lehmäpaimen, joka ajoi laumaansa patoaltaalle juomaan läimien tarpeen vaatiessa elukoita lautasille karahkan kanssa. Lehmähaikaroita käyskenteli nautojen ympärillä.
Alueella oli runsaasti ananasviljelmiä. Vaikutti siltä, että joku oli käärinyt pelloilla kasvavat tuhannet puolikypsät ananakset sanomalehtiin. Sangen merkillistä. Dokumentoin tällä tavoin verhotun ananaksen.
Tein pienen lenkin padon toisella puolella ja pysähdyin dokumentoimaan maisemaa. Havaitsin, että muutaman metrin päässä kyykötti kuningaskalastaja kepin nokassa. Se oli vieläpä samaa lajia kuin kansallispuistossa näkemäni. Dokumentoin linnun juuri samalla hetkellä, kun se töräytti takapäästään maahan valkoista nestettä. Kyllä se vain on niin, että ihmisen elämä ei ole valmis ennen kuin on nähnyt kuningaskalastajan kakkaavan.
Ajoin sitten takaisin Prachuapiin. Päätin esitellä Prachuapin metsäpuiston Filippiinille ja ajelutin häntä rannalla eri näköalapaikkoihin. Aurinko oli juuri laskemassa.
Söimme metsäpuiston rantabaarissa muutamia lihavartaita. Katselimme ottamiani kuvia. Lähetin muutaman Watille, joka oli pitkästä aikaa tavoitettavissa. Hän piti kuvista ja selitti erään kuvaamani sarvinokkalinnun olevan koiras, joka yritti lahjoa naaraita tarjomalla niille hedelmiä. Lisääntymiskausi oli nimittäin juuri alkamassa.
Ajoimme kotitalolleni illan pimentyessä. Siellä tilasin varmuuden vuoksi vielä pizzat. Olen tähän mennessä pitänyt Pizza Hutista enemmän kuin The Pizza Companystä, mutta on sanottava, että Pizza Co:n ohutpohjainen tuplapepperoni vei kielen mennessään.
Tarkastelin ottamiani 360-videoita. Harmillisesti vaikutti siltä, että niistä vain kaksi viimeistä oli tallentunut, eikä mitään mielenkiintoista matkalla nähtyä ollut jäänyt videoihin. Epäilen tämän johtuvan käyttämästäni dashcam modesta. Tiesin, että se ylikirjoittaa tiedostoja pitäen aina 24 minuuttia kuvaa kerrallaan, mutta olin luullut (ilmeisen virheellisesti) että tämä 24 minuutin rajoitus oli videokohtainen. Olin käynnistänyt ja sammuttanut tallennuksen useita kertoja olettaen, että näin syntyy aina uusi videotiedosto, jota kamera ei ylikirjoittaisi. Ilmeisesti 24 minuutin raja oli kuitenkin muistikorttikohtainen, ja aiemmat videonpätkät oli hävitetty aina, kun 24 minuuttia tuli täyteen. Olisi ehkä pitänyt käyttää tavallista videokuvaustilaa. Ja lukea käyttöohje.
Kuskasin illalla Filippiinin rautatieasemalle pääkaupunkiin lähtevään junaan.
Mitä matkalla nähtyihin ananaksiin tulee, kävi ilmi, että voimakas auringonpaiste ilmeisesti tekee ananaksista rumia ja vähemmän arvokkaita tai jotain. Siksi ne suojataan auringonvalolta esimerkiksi sanomalehtikääreillä. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.