Heräsin aamulla hyvissä ajoin ennen kellon soittoa, jonka piti tapahtua 7:50. Olin aikeissa kiivetä tänään Burmattaren kanssa Prachuapin sotilastukikohdan takana olevalle karstivuorelle, jonka juurella silmälasilehtiapinoita usein näki. Vuoren nimi oli Khao Lom Muak. Olin yrittänyt kiivetä sille jo vuosi sitten, mutta silloin vuori oli ollut suljettuna. Tätä nykyä vuorelle saa kiivetä vain aamukuuden ja aamuyhdeksän välissä silloin, kun kansallisia vapaapäiviä (ml. viikonloput) on peräkkäin kolme tai enemmän. Burmatar oli kiipeämistä joskus yrittänyt, mutta joutui kääntymään takaisin kesken kaiken, koska hänen ystävänsä oli loukannut vuorella jalkansa.
Burmatar kertoi minulle, että Khao Lom Muakille kiipeäminen ei ollut erityisen vaikeaa. Se oli vain 300-metrinen kukkulannysä (viime kuussahan tuli valloitettua Phu Kradueng, jossa nousua oli kilometri). Loppua kohden se tosin muuttui hyvin jyrkäksi, ja kiipeämisen apuna piti käyttää kallioille ripoteltuja köysiä. Arvioin tästä, että kiipeämiseen tuskin menisi kahta tuntia kauempaa.
Vuoren juurella oli enemmän autoja kuin olin koskaan nähnyt. Paikalle saavuttaessa Burmatar lähti vaihteeksi käymään vessassa. Maksoin paikalla päivystäville spolleille kiipeämismaksun, 40 bahtia / henkilö ja manasin mielessäni sitä, että en ollut ottanut savupiippua mukaani. Alueella nimittäin liihotteli ympäriinsä sarvinokkalintuja. Kuinkas näitä sarvinokkia tuleekin nyt vastaan joka paikassa? En ole koskaan ennen nähnyt apinapuistossa sarvinokkalintuja. Dokumentoin ne 100-millisellä linssillä parhaani mukaan, vaikka tulokset jäivät kauaksi optimaalisista.
Olin siis jättänyt palantírin kotiin ja ottanut sen sijaan mukaan kiinalaisen kansanmurhakamerani. Tämä olisi testi, jolla arvioisin sen soveltuvuutta tällaisiin olosuhteisiin.
Aloitimme nousun. Vuoren alaosassa oli portaita, jotka tekivät kiipeämisestä varsin helppoa. Tikun nokassa oleva kansanmurhakamera tosin takertui aina silloin tällöin portaikon yli kaartuviin puunoksiin.
Vastaan tuli varsin paljon ihmisiä, jotka yrittivät vuorelta alas. He olivat varmaan lähteneet liikkeelle jo hyvissä ajoin. Jouduimme myös ohittamaan hitaampia kiipelijöitä ja silloin tällöin Burmatar tarvitsi lepotauon. Minusta kiipeäminen ei ollut kovinkaan haastavaa.
Portaat loppuivat nopeasti ja kävelimme viidakon reunustamilla poluilla. Karstivuori oli kulunut ihmisten kengänpohjien alla monin paikoin tasaiseksi. Käsiä tuli käytettyä kiipeämisen apuna aina silloin tällöin. Reitille viritetyistä köysistä tosin oli useammin haittaa kuin hyötyä.
Viimeinen kolmannes oli haastavin. Kasvillisuus väistyi ja kiipesimme suorassa auringonpaisteessa. Väkeä oli paikalla paljon, ja jouduimme usein jonottamaan edessä olevan ihmismassan liikkumista eteenpäin. Aina silloin tällöin joku puhutteli Burmatarta thaiksi.
Eräällä kalliolla jouduin käyttämään kaikkia neljää raajaa päästäkseni ylöspäin. Karstivuoren pinta oli onneksi hyvin karkeaa, jopa piikikästä. Siitä sai kengillä hyvän otteen ja koloja käsille oli runsaasti. Hanskoista oli myös huomattavaa hyötyä. Paikalla olleet sotamiehet auttoivat ihmisiä kiipeämisessä.
Jouduimme odottamaan viimeisellä rinteellä varmaan viisitoista minuuttia ennen kuin edessä ole ruuhka alkoi liikkua. Itse nousu ei ollut kovinkaan vaikea tai pitkä, mutta väenpaljous teki kiipeämisestä aikaavievää.
Huipulla kamerani oli nauhoittanut tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Vaihdoin akun. Niin kamera kuin akku olivat polttavan kuumia.
Arvelisin, että nousussa olisi mennyt ilman ihmisiä tunnin verran. Joku ultrajuoksija olisi varmaan päässyt ylös kahdessakymmenessä minuutissa.
Huipulla oli varsin ahdasta. Sieltä löytyi pieni paviljonki jossa oli Buddhan kuva, kyltti jossa luki paikan nimi ja hyvät näkymät. Ihmiset ottivat runsaasti kuvia toisistaan suurten kivien päällä. Burmatar vaati minut yhteiskuvaan suositun poseerauskiven päälle.
Menin hieman pidemmälle poseerauskiven ja paviljongin ohi. Löysin hyvän kuvanottopaikan ja vaihdoin kovassa tuulessa kameraani vaivalloisesti laajakulmalinssin. Ikuistin Prachuapinlahden kuvaan. Hommaa tosin vaikeutti se, että tästä kuvanottopaikalta oli näkymä alemmalle kielekkeelle, jossa oli jatkuvasti thaimaaalaisia poseeraamassa. Kuvan ottamisessa kesti siksi kauan. Muutaman metrin päässä odotti 300 metrin äkkijyrkkä pudotus.
Palasin Burmattaren luo. Hän oli niin pieni, ettei ollut ollut varma, pääsisikö takaisin ylös jos olisi laskeutunut perässäni kuvauspaikalle. Otimme vielä muutamia kuvia lisää, ja lähdimme sitten alaspäin.
Teknisesti alaspäin meneminen oli vaikeampaa kuin ylöspäin kiipeäminen, ja ruuhka oli kahta kauheampi. Paluussa kesti tunnin verran.
Matkan aikana useampi kuin yksi thaimaalainen liukastui ja lensi persuuksilleen. Panin merkille, että yhdelläkään ei vaikuttanut olevan kunnollisia kenkiä kuten minulla. He käyttivät tavallisia lenkkareita, joissa oli olematon asfaltille tarkoitettu pohjakuvio.
Jossain vaiheessa kiivetessäni kiinalainen kansanmurhakamerani putosi jollain tavalla repustani. Olin työntänyt kameran kepin useiden repun hihnojen läpi sivutaskuun. Keppi luiskahti sieltä jotenkin pois ja kamera kolahti kiveen linssi edellä. Kameran linssiä suojaavaan linssinsuojukseen tuli naarmu. Uudet linssinsuojukset menivät ostoslistalle.
Menin sotilaiden miehittämille kojuille ja ostin kolmellasadalla bahtilla paidan, jossa luki minun käyneen Khao Lom Muakilla. Ostin myös neljälläkymmenellä bahtilla hienon näköisen paperin, jossa todettiin sama asia. Sotilas tulosti todistuksen omalla nimellä kaikille sellaista pyytäville. Jostain syystä vuoren korkeus ilmoitettiin jalkoina, ehkä siksi, että se kuulosti silloin vaikuttavammalta kuin metreinä.
Khao Lom Muak (902 jalkaa merenpinnasta) oli viimein valloitettu.
Olin kytkenyt tätä matkaa varten kameran GPS-laitteen / kauko-ohjaimen ranteeseeni sen mukana tulleella rannekellotyyppisellä hihnalla, koska tämä laite keräsi mielenkiintoista dataa ympäristöstään. Siinä se pysyikin aina siihen asti, että olin päässyt vuorelta alas. Nyt hihna, joka oli pysynyt koko reissun hyvin paikoillaan avautui itsestään ja kauko-ohjain paiskautui betonilattialle. Vahingot tästä jäivät kosmeettisiksi
Sain siinä odotellessani myös soiton Lazadasta palautuskeissiini liittyen, ja sieltä tiedusteltiin sähköpostiosoitettani. Osoite on lyhyt, mutta ei muistuta mitään englanninkielistä sanaa, joten tavaamisessa oli kova työ ja se meni varmaan silti väärin. Pitäisi varmaan opetella NATO-aakkosnimet. Foxtrot Uniform Charlie Kilo. Lisäksi puhelin on ehkä huonoin mahdollinen paikka välittää sähköpostiosoitteita. Mikseivät voineet kysyä sitä internetissä?
Olin tässä vaiheessa aika väsynyt ja päätin ajaa kotiin nukkumaan. Otin siis Burmattaren mukaan ja jätin tukikohdan taakseni.
Kuten kaikki lukijat varmasti hyvin muistavat, ennen kuin tälle alueelle pystyi ajamaan, henkilöllisyystodistus tuli jättää keskellä tietä olevassa kopissa istuvalle spollelle. Sen sai lähtiessä takaisin. Tällä kerralla minulle tarjottiin kopista useammankin thaimaalaisen henkilökorttia ennen kuin oma ajokorttini löytyi.
Ajoin siis Burmattaren hotellilleen ja menin sitten kotiin nukkumaan. Otin vajaan tunnin nokoset.
Menin sitten noutamaan Burmattaren. Kävimme hänen suosikkiravintolassaan syömässä. Hänellä on vahvoja mielipiteitä siitä, kuinka khaaw man gai:n riisi tulee keittää: keitinvedessä pitää olla kanalientä. Edellisessä paikassa oli käytetty törkeästi kanaliemikuutioita.
Ajoimme puolisen tuntia Nam Tok Huai Yangin kansallispuistoon saapuen noin kello 15:20. Pääsymaksu oli vain sata bahtia. Sain taas odotella, kun Burmatar kävi vessassa vaihtamassa vaatteet sopivampiin.
Kävelimme sitten luontopolulle. Melkein heti vastaan tuli suuri apinalauma, joka liikkui nopeasti puiden latvuksissa ruokaa etsien. Arvelin niitä pohjoisiksi saparomakakeiksi, jollaisen olin nähnyt tässä kansallispuistossa ennenkin. Dokumentointi oli tosin vähän vaikeaa, koska apinat olivat piilossa latvusten takana enkä pystynyt päättämään, minkä niistä kuvaisin. Jos apina tuli jossain hetkeksi esiin, oli se kameran tarkentaessa jo ehtinyt muualle. Lajintunnistus kuvien perusteella kuitenkin onnistuisi.
Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Puisto nimittäin sulkeutuisi varsin pian, ja Burmatar halusi putouksen viidennelle tasolle, jossa hän ei ollut koskaan käynyt kun tuli viime kerralla paikalle sulkemisaikaan. Hölkkäsimme luontopolkua eteenpäin ja saavutimmekin Huai Yangin putousten viidennnen tason vähän päälle varttitunnissa.
Siellä oli muutama metsänvartija. En ollut nähnyt täällä aiemmin metsänvartijoita. Metsänvartijaministeriö oli varmaankin lisännyt heidän läsnäoloaan johtuen juhlapyhistä ja väenpaljoudesta. Kysyin, saiko altaassa uida ja sain myöntävän vastauksen. Menin siis pulikoimaan. Olin kaukaa viisaana pukenut uimahousut pitkien housujeni alle.
Vesi oli varsin viileää, ja totuttelussa meni hetki. Lopulta sukelsin eräältä vedenalaiselta kiveltä ja uin ympäriinsä selälläni jalat edellä. Burmatar katseli rannalta ja uskaltautui vähän myöhemmin uittamaan jalkojaan vedessä. Hän ei osaa uida.
Burmatar roiskutti päälleni hieman vettä. Virheliike. Vastasin tekemällä jo lapsena opettelemani vesisotatempun, ja painoin molemmilla kämmenillä vedenpintaa voimalla alaspäin. Tästä seuraa roiskaisu, joka vastaa ison kiven heittämistä vesistöön. Roiskaisusta tulee vielä vahvempi, jos liikettä jatkaa niin, että resonanssi-ilmiö alkaa vahvistaa sitä. Burmatar kastui ja muuttui hetkeksi kärttyisäksi.
Varttia yli neljä olin valmis lähtemään ja kävelimme takaisin mopolle. Burmatar yritti kuivata hiuksiani nenäliinoilla ja oli sitä mieltä, että vilustun, jos ne jäävät märäksi. Lämpötilahan ei ollut kuin 27 astetta. Hän oli myös sitä mieltä, että minun pitäisi vältellä polulla olevia muurahaisia tarkemmin, etten vahingossa talloisi niitä.
Menin parkkipaikalle ja odottelin, että Burmatar sai vaatteensa vaihdettua. Ajoimme sitten puistosta ulos ja lähimmälle tekojärvelle. Sieltä voisi ehkä nähdä auringonlaskun.
Ajoin patoa kohti. Tämä oli sangen ikävää puuhaa, koska sitä varten piti ajaa päätiellä jossa kaistat oli erottettu keskikaiteella. Olin nyt väärällä puolella päätietä, eli minun oli tehtävä U-käännös. Lähin U-käännöspaikka oli kuitenkin tukittu ja poistettu käytöstä, joka tarkoitti neljän kilometrin ajoa väärään suuntaan seuraavalle U-käännöspaikalle ja sitten vielä toista neljää kilometriä takaisin tienhaaraan, josta olin alunperin lähtenyt. Kahdeksan kilometrin ajo turhan takia.
Tilanne ei helpottunut juurikaan, kun päätieltä piti poistua. Olin nimittäin taas tien väärällä puolella ja täälläkin järkevin U-käännöspaikka oli suljettu kaiteilla ja betoniporsailla. Saavuin siis padolle runsaasti alkuperäisestä aikataulusta myöhässä, joskin auringonlaskuun oli vielä hyvin aikaa. Paikalla oli muitakin ihmisiä katsomassa auringonlaskua.
Otin esille kannettavan tuolini ja istuskelin siinä. Söimme eväitä, jotka meillä oli mukana. Auringonlasku oli pilvien peitossa, mutta kuunnousu ei. Sain mainioita kuvia täysikuusta ja myrskypilvistä.
Ajelimme hämärän tultua ruotsalaissiirtokuntaan syömään. Ajoin epähuomiossa suosikkiravintolani ohi, ja päätin mennä toissijaiseen suosikkiravintolaani. Sielläkin on tarjolla maailmanluokan massamania.
Paikalla ei ollut muita ihmisiä aterioimassa. Burmatar tilasi chilittömän Tom Yam Kungin. Tilaamista helpotti se, että ravintolaa pitävä vanha nainen puhui epäilemättä ruotsalaisiin tottuneena ymmärrettävää englantia.
Burmattaren mielestä ravintolassa oli miellyttävän hiljaista. Itse en ollut hiljaisuudesta niinkään samanmielinen: kaskaat sirittivät, gekot mekastivat, koirat ulvoivat kaukaisuudessa ja annoin silloin tällöin mopo päristeli ohi. Hiljaisuus on kai suhteellista.
Burmatar valitti, että sotilasjuntan vuoksi hänen oli vaikea matkustaa oman maansa ja Thaimaan välillä. Myanmarista poistumiseen vaadittiin kaikenmoisia höpöhöpökaavakkeita eikä takaisin palaaminenkaan ollut kovin yksinkertaista, ellei sitten halunnut yhdensuuntaista matkaa. Minun oli helpompi matkustaa Myanmariin kuin hänen. Burmatar kertoi myös, että burmalaisilla ihmisillä ei ole sukunimiä, ja tämä sotkee usein muunmaalaiset tietojärjestelmät perin pohjin. Heillä passissa on kenttä, jossa lukee pelkästään “nimi” eikä perheenjäsenten nimillä ole kerrassaan mitään yhteistä. Etunimiä on useimmiten yhdestä neljään.
Ruuan nautittuamme menimme rannalle kävelemään. Oli laskuveden aika ja rannalla oli runsaasti vuorovesialtaita. Merisiilitähtiä ei tänään näkynyt. Rapuja oli jonkin verran ja pyydystin yhden. Ne vaikuttivat hyväkuntoisilta. Burmatar piti kuunvalosta.
Saavuimme takaisin Prachuapiin kymmenen aikaan illalla. Kurkku tuntui siltä, että se oli tulossa kipeäksi. Burmatar on köhinyt jonkin verran koko matkan ajan ja mainitsi käyneensä sen takia jokin aika sitten jossain lääkärissäkin joka passitti välittömästi avaruuspukuisten ihmisten järjestlmään koronatestiin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja oletin, että tavallinen flunssa olisi muuttunut jo tartuttamattomaksi. Taisi olla väärin oletettu.