Heräsin neljältä aamulla. Eilen olin mennyt nukkumaan aamuyhdeksältä, mutta minut oli herättänyt hirvittävä mökä: joku oman elämänsä Maverick lensi puolilta päivin rakennukseni ohi suihkuhävittäjällä Top Gun -tyyliin. Kun tämä oli toistunut pari kertaa, menin katolle etsimään hävittäjää. Sitä ei kuitenkaan enää näkynyt.
Päätin katsoa paikallisen lennoston Facebook-sivua, josko siellä olisi tapahtumalle selitys. Selitys myös löytyi: Paikallisella kuninkaallisella oli ilmeisesti merkkipäivä, ja ylilento puoliltapäivin liittyi varmaankin siihen. Mikä mielenkiintoisempaa, huomenna olisi thaimaalainen pyhäpäivä (Lasten päivä) ja sen kunniaksi lennosto järjestäisi jotakin ohjelmaa. Ilmavoimien jakamassa kuvassa oli Gripen-hävittäjä ja sen alapuolella luki หนุ่มใต้ไข่โตบินโชว์ 10 โมง eli suurimunainen etelän mies järjestää lentonäytöksen kello 10. Se on varmaan jotain thaimaalaista sotilashuumoria.
Tämän jälkeen pysyttelin hereillä kuutisen tuntia ja menin uudelleen nukkumaan kuuden aikoihin.
Heräsin uudestaan neljältä. Aamukuuden aikoihin päätin lähteä Khao Sam Ro Yotin kansallispuistoon. Siellä oli linnunkatselupaikka, joka aukeaisi kahdeksalta. Päätin ottaa mukaan myös kiinalaisen kansanmurhakamerani.
Tein ennen lähtöä pienen tarkastuksen ja havaitsin, että muistikortti oli täynnä. Dumppasin sisällön (200GB) ulkoiselle levylleni, joka alkaa olla huolestuttavan täynnä neljän teratavun kapasiteetista huolimatta. Siirrossa meni puoli tuntia, mikä oli vähän ikävää.
Aurinko oli jo noussut, kun pääsin liikkeelle. Matkassa meni vajaa tunti ja olin perillä muutamia minuutteja ennen kahdeksaa.
Valtavan karstivuoren juurella sijaitsi järvi, sen päälle rakennettu kävelysilta, venematkoja myyviä paikallisia ja kansallispuiston rakennus. Paikalla oli myös koppi, josta metsänvartijat tavallisesti möivät lippuja. Se oli kuitenkin miehittämätön: metsänvartijat olivat rakennuksen pihalla seisoskelemassa, eikä kukaan heistä osoittanut minkäänlaisia rahastusaikeita. Kävelin suoraan järven päällä olevalle kävelysillalle. Venematkat tehtiin kaikki viiden hengen veneissä ja ne maksoivat 500 bahtia, eli veneajelua varten tänne olisi parempi tulla joskus toiste kaverin kanssa.
Näin melkein heti kuningaskalastajan, jonka dokumentoin. Näin myös useita sulttaanikanoja, mutta sellaisia olin nähnyt jo Udon Thanissa.
Kävelysillan varrelle oli rakennettu lukuisia paviljonkeja linnunkatselua varten. Olipa siellä kunnollinen lintutornikin.
Kävin tutkimassa maisemaa lintutornista. Aurinko oli juuri nousemassa, ja auringonvalo muodosti erikoisia valokiiloja kajastaessaan vuorten takaa.
Se siitä. Nyt oli kiire päästä seuraavaan paikkaan, joka oli linnuntietä lähellä, mutta valitettavasti vuoren toisella puolella. Näin aikaa sinne pääsemiseen kuluisi 50 minuuttia. Siinä mielessä vähän ikävä kansallispuisto, että paikasta toiseen liikkuminen oli keskellä puistoa sijaitsevasta vuoresta johtuen hyvin aikaavievää.
Poistuessani minut yllätti nyt lipunmyyntikopissa istuva metsänvartija, joka halusi välttämättä myydä minulle lipun kansallispuistoon. Se maksoi 200 bahtia.
Lähdin sitten ajelemaan ja kiersin vuoren sen eteläpuolelta. Suuntasin rannikkokylään, jossa olin ollut kerran aikaisemminkin. Siellä sijaitsi maineikas Phraya Nakhonin luola. Luola oli tunnettu siitä, että siellä oli kultainen paviljonki, jonka auringonvalo valaisi tiettyyn aikaan päivästä. Itse kuningaskin oli joskus vieraillut luolassa. Paikka oli niin kuuluisa, että olin vakaasti päättänyt käydä siellä arkipäivänä.
Luolan sisäänkäyntiä varten piti ylittää joki. Silta oli kuitenkin huollossa. Ajoin paikalle rakennettua väliaikaista siltaa pitkin eteenpäin.
Väliaikaisen sillan jälkeen vastaan tuli koppi, josta myytiin parkkeeraustikettejä. Mopon parkkeeraus maksoi 10 bahtia.
Ajoin vähän eteenpäin ja tulin parkkipaikalle. Pysäköin mopon erään miehen viittomaan paikkaan.
Totesin ympäristössä olevan runsaasti ravintolakojuja ja hedelmänmyyjiä. Parkkipaikka oli iso ja autoja paljon, joskaan parkkipaikka ei ollut läheskään täynnä. Päätös tulla arkipäivänä vaikutti oikealta.
Löysin kansallispuiston lipunmyyntikojun. Pääsin sisään ilmaiseksi aiemmin ostamallani kansallispuistolipulla.
Kojun takana oli kallioon hakattuja portaita, joita pitkin luolalle tuli kiivetä. Portaikon vieressä oli erikoinen suorakulmainen betoniputki, joka nousi vuoren huipulle. Arvelin ensin sen olevan moottoripyöräileville metsänvartijoille tarkoitettu renkaan levyinen ajoväylä, mutta ajoittain putken keskellä oli suurikokoinen luukkurakennelma, joka teki ajamisen mahdottomaksi. Ehkä betoniputken sisällä kulki jokin sähkö- tai viemäriputki.
Suurin osa matkalla näkemistäni ihmisistä oli ulkomaalaisia. Käy järkeen, arkipäivä kun oli. Valitettavan moni kuulosti venäläiseltä. Onkohan Hua Hinikin nykyään täynnä venäläisiä? Prachuapista he eivät ainakaan olleet tulleet. Voi tietysti olla, että kaikki olivat ukrainalaisia sotapakolaisia, en erota kieliä toisistaan.
Kallion huipulla oli pieni näköalapaikka, jota tutkin. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään ihmeellinen.
Näköalapaikan jälkeen seurasi laskeutuminen takaisin alas merenpinnan tasolle. Siellä oli varsin komea valkoinen hiekkaranta, jolla kasvoi jouhikasuariinapuita. Betoniputki päättyi rannalla olevaan lyhtypylvääseen. Jokin ravintolakin sinne oli rakennettu. Tämän ensimmäisen kukkulan ylittämisessä oli kulunut 15-20 minuuttia, ja kuulemma sinne oli mahdollista päästä myös veneellä. Venematkasta ei kuitenkaan kannattanut maksaa mitään, koska ensimmäinen etappi oli niin nopea ja luolalle pääsemiseksi piti kiivetä seuraavaksi kaksi kertaa korkeammalle vuorelle.
Katsoin kelloani. Se oli 9:58. Ai niin, piti hoitaa se yksi ilmoittautumishomma.
Kaivoin läppärin repustani ja istuin puun juurelle. Aikomuksenani ilmoittautua eräälle vaellukselle tämän osan alussa prachuapilaisella padolla tapaamani herrasmiehen avustuksella. Sitä varten piti täyttää PDF-kaavake ja sitten samat tiedot Google Formsiin, johon oli saatavilla linkki ainoastaan Facebookissa tänään kello 10 aamulla. Ilmoittautuminen oli tehtävä nopeasti, koska reissut myytiin loppuun niin nopeasti. Lisäksi Facebookin käyttö on tietosuojasyistä täysin vastenmielistä, mutta minkäs sille voi.
Olin yrittänyt ilmoittautumista jo maanantaina, mutta silloin kansallispuisto ei ollut sitä jostain syystä julkaissut. Ehkä unohtivat tilin salasanan tai jotain. Olin kuitenkin saanut tiedon siitä, että uusi julkaisuyritys tapahtuisi tänään.
Kello tuli 10. Sitten 10:01. Paukutin Cmd+R minkä kerkesin. Mitään uutta julkaisua ei näkynyt. Onneksi tämä padolla tapaamani mies lähetti minulle linkin ja pääsin täyttämään Google Formsia kello 10:03.
Se oli kokonaan thaiksi. Osasin onneksi lukea sitä jonkin verran ja koska tiesin mitä siinä kysyttäisiin, olin tallentanut vastaukset muistioon, josta ne oli kätevää copypastettaa ajan säästämiseksi. Jossain vaiheessa Googlen bottitunnistus lähetti minut kaavakkeen alkuun, mutta onneksi kaavake muisti aiemmin kirjoittamani tiedot.
Viimeisellä sivulla pyydettiin kopiota henkilökortista ja sitä PDF-kaavaketta. Passikopion lähettäminen ei onnistunut, vaan antoi virheilmoituksen. Ongelma korjaantui sillä, että vedin ja pudotin kuvan kaavakkeeseen sen sijaan, että olisin etsinyt sen Finder-ikkunan avulla. Ennen kuin tässä onnistuin sain Safarin avaamaan kuvatiedoston kahdesti sen sijaan, että kuva olisi latautunut Google Formsiin.
Olin valmis 10:09 ja jäin odottamaan tuloksia. Avustajani lähetti minulle linkin, jossa tulokset olivat. En tosin nähnyt nimeäni siellä, mutta avustaja sanoi, että kaiken pitäisi olla kunnossa. Kun sitä myöhemmin tutkin, näin että olin kyseisen päivän 43. rekisteröitynyt. Ensimmäiset 60 pääsivät mukaan ja 60. rekisteröitynyt oli lähettänyt kaavakkeen 10:12. Doi Chiang Dao myydään kuulemma loppuun viidessä minuutissa.
Lähdin sitten luolareissun toiselle etapille ja syöksyin vuorenrinnettä ylös farangeja väistellen. Sinnekin oli rakennettu jonkinmoiset portaat.
Jossain vaiheessa alkoi iskeä pieni väsy, mutta olin vastahakoinen hiljentämään vauhtia. Jos luolassa ei olisi oikeaan aikaan, olisi reissu pitkälti turha.
Könysin siis portaat ylös ennätysajassa ja sitten toiset alas. Saavuin luolaan.
Olin paikalla kello 10:30 tai niillä main, eli sopivaan aikaan. Luolan keskellä olevan kultainen paviljonki oli hienosti auringonsäteiden valaisema. Vain enkelten laulu puuttui taustalta. Dokumentoin paviljongin.
Paikalla oli jonkin verran ihmisiä, mutta paviljonki oli rakennettu siten, että se ei juuri haitannut kuvaamista. Otin valokuvan kuvan eräälle thaimaalaispariskunnalle heidän sitä pyytäessään.
Luolassa oli varsin paljon metsää ottaen huomioon, että se oli, no, luola. Maa oli ikävä kyllä varsin pölyistä, ja ihmisten kengät nostivat ilmaan pieniä pölypilviä. Kaikki kasvitkin olivat aivan pölyisiä.
Erään pölykasan päältä luolaa kuvatessani tapasin thaimaalaispariskunnan uudestaan ja otin heistä toisen kuvan. Aloimme jutella. Jostain syystä nainen puhui thaita paljon selkeämmin kuin mies. He olivat alunperin pääkaupungista, mutta asuivat nyt Hua Hinissä. Ystävällistä porukkaa.
He lähtivät luolasta tämän jälkeen. Minä kuvasin vielä vähän.
Pohdin, mitä tehdä seuraavaksi. Päätin jäädä luolaan vielä vähäksi aikaa nähdäkseni miltä se näyttäisi, kun auringon asema taivaalla muuttuisi. Sitä ennen päätin tarkistaa, olisiko vaellusilmoittautumisen suhteen tullut mitään tärkeää uutta viestiä. Ohitin thaimaalaispariskunnan poistuessani luolasta. Kävelin kymmenen minuuttia, kunnes netti alkoi toimia jälleen.
Tärkeitä viestejä ei ollut tullut. Ohitin thaimaalaispariskunnan uudelleen palatessani luolaan.
Olin toivonut luolassa olevan pienen metsän saavan vähän auringonvaloa jos odottelisin vähän. Niin siitä saisi paremman kuvan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja auringon liikettä kaksi tuntia tarkasteltuani arvioin, että se saisi valoa todennäköisimmin sadekaudella. Tähän vuodenaikaan rehut kitkuttelivat hengissä lähinnä luolan pohjasta heijastuvan hajavalon vaikutuksesta muutamaa korkeinta puuta lukuunottamatta. Kultainen paviljonki jäi varjoon noin kello 11:15.
Päätin poistua luolasta. Tepastelin portaat alas hiekkarannalle.
Kevätpäiväntasaus näkyy olevan tänä vuonna 20. maaliskuuta. Pitänee vierailla luolassa uudestaan niillä tienoin. Se saattaa näyttää silloin erilaiselta.
Kävelytiellä oli porukkaa kuvaamassa jotain. Etsin katseellani kuvauksen kohdetta, ja melkein talloin kävelytiellä olevasta kolosta kurkistavan liskon. Se ei ollut mielestäni ainakaan skinkki, gekko eikä sellainen piikikäs päivälisko.
Jäin odottelemaan. Pari minuuttia varrottuani lisko kurkisti kolosta ja tuli lopulta kokonaan ulos. Perhoslisko. Sellaisen olen nähnyt ennenkin. Dokumentoin perhosliskon. Se oli väriltään vähän valju, mutta vaikutti lihavalta ja hyvinvoivalta.
Hyvän aikaa dokumentoituani päätin yrittää pyydystää perhosliskon. Kävelin liskon perässä metsään, jonne se viekoitteli minut pienillä pyrähdyksillä. Kun olin seurannut sitä hyvän matkaa, kääntyi ovelus takaisin ja vilisti nopeasti koko matkan takaisin pesäkoloonsa. Myönsin tappioni ja jatkoin matkaa.
Saavutin toisen portaikon ja kiipesin ylös sekä alas. Thaimaalainen pariskunta tuli jälleen vastaan ja kävelimme yhdessä loppumatkan alas vuorelta. He halusivat tämän jälkeen tarjota minulle, joka sopi minulle oikein hyvin. Menimme siis läheiseen ravintolaan. Tilasin paistettua ananasriisiä, joka oli ihan kohtalaista.
Tuli puhe säätilasta. Näytin, että paikoin Mordorissa oli tällä hetkellä 31 astetta pakkasta. He kysyivät, mitä ihmiset tekevät koko talven. Sanoin, että istuvat sisällä ja kuuntelevat sävelradiota. Muutama saattaa hiihtää tai pelata jääkiekkoa. Jotkut matkustavat Thaimaahan. Puhuimme muutakin, ja he tahtoivat minun kertovan, jos käyn joskus Hua Hinissä. Lupasin tehdä niin.
Lounaan jälkeen päätin ajaa takaisin kosteikkoalueelle. Halusin nähdä, miltä se näyttää kun auringonvalo tulee lännestä. Kiersin vuoren tällä kertaa pohjoispuolelta.
Pysähdyin matkalla ottamaan kuvia pari kertaa. Ilmanlaatu vaikutti jossain määrin heikolta. Kun katsoin tilannetta sovelluksesta, näin saastekauden alkaneen. Pääkaupungin ilmanlaatu oli kohtalainen, mutta Samut Sakhonin ja Samut Songkramin teollisuusalueet sen lounaispuolella tupruttivat ilmaan valtavia saastepilviä jotka navakka pohjoistuuli sitten puhalsi tänne. Hua Hinissä tilanne oli vielä huonompi, mutta Prachuapin kaupungissa ja siitä etelämmässä vastaavasti parempi.
Näin siis kosteikoissa useita sulttaanikanoja ja pari haikaraa. Linnut jättävät liikkuvat ajoneuvot huomiotta, mutta jos pysähdyt, lähtevät ne heti karkuun.
Ajoin pientä huonoa hiekkatietä eteenpäin päästäkseni Google Mapsissa olevalle näköalapaikalle. Koira lähti moponi perään ja jahtasi sitä vähän matkaa.
Näköalapaikalta näki vuorijonon, joskin se oli usvapilven takana. Täältä käsin voisi ehkä lennättää droonia menestyksekkäästi, jos minulla olisi sellainen.
Ajoin takaisin päätielle. Piski lähti jälleen perääni ja juoksi nyt mopon vieressä ja yritti käydä jalkaan kiinni. Johan nyt!
Saavuin ilman suurempia vaikeuksia kosteikkoalueelle, jossa kävelysilta oli. Metsänvartija muisti minut ja viittoi sisään alueelle. Kävin vähän dokumentoimassa. Uusia lintulajeja ei näkynyt, mutta vuoret näyttivät hienoilta nyt kun valo tuli lännestä.
Päätin palata kotiin. Ajoin huoltoaseman kautta ja tankkasin ysiykköstä.
Rocinante taitaa tahtoa huoltoon. Se nimittäin alkoi näyttää minulla oranssia varoitusvaloa, jossa oli jakoavaimen kuva ja lukema 500km. Oletan sen vaativan määräaikaishuoltoa seuraavan 500 kilometrin sisällä.
Rakennuksen parkkihallissa oli uusi mopo, jota tarkastelin. Zontes 368. Se oli kiinalainen Honda ADV:n kopio, josta kuulin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten.
Paikalle ilmaantui keski-ikäinen mies, joka alkoi ylpeänä esitellä hankintaansa. Hän sanoi syntyneensä Hollannin Karibianmerellä sijaitsevissa alusmaissa, ja siksi hänen aksenttinsa oli vähän erikoinen. Miehen etunimi oli umpivenäläinen: sanottakoon häntä Dimitriksi. Hänen äitinsä oli kuulemma löytänyt sen jostain kirjasta ja pitänyt sitä hienona nimenä.
Dimitri sanoi ettei hänellä ole Hondaa vastaan mitään, hänellä oli ollut useita sellaisia, mutta kiinalaiset olivat onnistuneet tekemään omaan versioonsa useita parannuksia. Zontes 368 oli kuin ADV, mutta siinä oli sisäänrakennettu dashcam joka kuvasti samanaikaisesti eteen ja taakse. Etuosan näyttö oli 8-tuumainen eikä 5-tuumainen. USB-portteja oli kolmessa eri paikassa, kun minulla oli vain yksi hansikaslokerossa. Bensatankki oli puolet isompi ja tavaratilakin jonkin verran suurempi. Moottori oli hieman tehokkaampi. Kaatumaraudat, lisävalot ja käsijarrut olivat vakiovaruste, toisin kuin ADV:ssä. Rengaspaineen mittausjärjestelmä oli elektroninen. Virtakytkintä ei ollut: avaimen tuominen mopon lähelle riitti kaikkien toiminnallisuuksien käyttämiseen. Itse joudun aina kiertämään kytkintä jos haluan avata tavaratilan, bensatankin tai lukita ohjauksen. Jousituksessa oli enemmän säätövaraa. Luotettavuudessa ei pitäisi olla suurempia puutteita, takuu oli laajempi ja pidempi kuin minulla. Myös ostajien kokemukset olivat positiivisia. Kaiken päälle vehje oli kymppitonnin halvempi kuin ADV 350.
En ole edelleenkään täysin vakuuttunut siitä, että vekottimella pystyisi ajamaan puoli miljoonaa kuten Hondalla ja huoltoliikkeitä ei ole maassa kovinkaan montaa, mutta on myönnettävä, että speksilista on erittäin vakuuttava. Thaimaalaisilla teillä on alkanut näkyä todella paljon kiinalaisia sähköautoja ja jos sama meno jatkuu, ovat japanilaismerkit pian ahtaalla myös mopojen suhteen. Samalla kun monissa länsimaissa houraillaan Amerikan oranssi mies etunenässä paluusta menneisyyteen jota ei koskaan ollut, on Kiinassa katse visusti eteenpäin. Jos sama meno jatkuu, ovat kaikki maailman kehittyvät maat pian täysin Kiinan pauloissa.
Dimitri sanoi kohdanneensa samoja vaikeuksia kuin minäkin tiettyjen asuntonsa ominaisuuksien suhteen. Hän oli korjaillut niitä ostamalla Mr. DIY:ssä verhoja kuten minäkin. Meluhaittoja hän ei ollut havainnut. Hän myös sanoi kokanneensa ruokansa itse siitä lähtien kun sai pahan ruokamyrkytyksen lempiruuastaan kananmaksasta.
Dimitri sanoi, että minun kannattaisi ostaa ilmakompressori ja renkaan korjaussarja vahinkojen varalta. Mikään muu osa uudessa mopossa ei todennäköisesti hajoaisi. Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa.
Katsoin illalla Lazadasta ilmapumppujen hintaa. Yhdistetty kompressori, varavirtalähde ja vara-akku maksoi 30€. Kaikkea sitä nykyään valmistetaankin. Vara-akku olisi varmaan myös hyödyllinen, ADV:hen on aivan liian helppo jättää valot vahingossa päälle näin hajamielisenä ihmisenä. Niin on pari kertaa käynyt, onneksi akku ei ehtinyt tyhjäksi asti.