Heräsin varsin aikaisin, kahdeksan aikoihin. Naputtelin muistelmiani yhteentoista asti ja ajoin sitten mopolla Google Mapsista löytyneeseen pikku-Amazoniksi kutsuttuun paikkaan. Siellä oli kuulemma veneajeluita.
Ajelin hiekkatietä eteenpäin ja ostin paikalla olleelta naiselta veneajelun kahdeksallasadalla bahtilla. Se oli paljon rahaa. Lootusten meri Udon Thanissa oli maksanut vain kaksi sataa.
Nainen kuskasi läheisestä kehikosta mangrovejoen rantaan ilmatäytteisen kanootin paikalle ilmaantuneen varsin tummahipiäisen mieshenkilön kanssa. Istuuduin kanoottiin ja mies meloi minua ympäri metsikköä puolitoista tuntia. Hänellä oli mukanaan laserosoitin, jolla hän osoitteli puiden latvuksissa torkkuvia käärmeitä. Näimme kaksi pythonia ja kolme mustakeltaista tiesmitä. En olisi nähnyt mitään niistä ilman hänen apuaan.
Linnut ja muut eläimet eivät pelänneet kanoottia läheskään yhtä paljon kuin moottorivenettä, eli siinä mielessä tämä oli oikein mukavaa matkantekoa. Vastaan tuli vielä pieni juovavaraani ja useita kymmeniä jaavanmakakeja. Pääsin näin tarkastelemaan apinalauman toimintaa luonnollisessa elinympäristössään, mukaan lukien uiminen, ruokailu ja uusien makakien tekeminen. Kuvia sain kuitenkin vähänlaisesti, kun jokin oksa oli koko ajan edessä.
Rantaan palatessa sain ilmaisia hedelmiä ja vesipullon. Ihan kiinnostava reissu, mutta jokseenkin hintava.
Ajoin sitten meren rantaan pieneen puistoon, joka oli rakennettu vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamin uhrien muistolle. Rahoituksen sille oli tarjonnut saksalainen Thyssenkrupp.Tsunami oli täällä korkeimmillaan 20-metrinen. 5 395 thaimaalaista kuoli varmasti, arvioiden mukaan kuolleita oli yhteensä 8 212. Indonesia kärsi pahiten, siellä kuolleita oli lähes 200 000.
Jatkoin matkaani etelään tutkien muutamia rantoja. Ensimmäinen oli Bang Lut, toinen Ban Thap Tawan ja kolmas Bang Sak. Siellä oli jopa jotain rantatietä muistuttavaa. Farangeja oli jonkin verran. Sain heiltä kummeksuvia katseita, ehkä siksi, että olin ainoa, joka oli pukeutunut järkeviin ulkovaatteisiin eli pitkiin housuihin ja paitaan unohtamatta tietenkään kahta etupuolellani roikkuvaa kameraa. Lisäksi minulla oli tietysti hanskat kädessäni ja putkihuivi kaulassa.
Ajoin sitten paikkaan nimeltään Pakarangin niemi. Siellä oli muutamia turisteja ja paljon rysiä pinottuna käyttöön kalastusaluksia varten. Tarkennuksena nämä rysät olivat siis mereneläville tarkoitettuja.
Katselin ympärilleni vähän aikaa. Paikka oli varsinainen korallien hautausmaa. Valtava määrä niin isoja kuin pieniäkin harmaita korallinpalasia oli huuhtoutunut rannalle. Tsunamin aikaansaannoksia, sain myöhemmin selville.
Siinä rannalla seisoessani pohdin, mihin suuntaan mennä seuraavaksi. Etsin provinssista toista kohtuuhintaista hotellia. Tehtävä oli lähes mahdoton, mutta yksi 600 bahtin majoitusliike löytyi etelästä Phang Ngan lahden tuntumasta. Päätin ajaa sinne.
Matkalla pysähdyin Khao Lakin kaupungissa. Se on tunnettu siitä, että siellä Euroopan investointipankin varapääjohtaja, myöhemmin tasavallan presidentti S. Niinistö osallistui tsunamiin. Hän selvisi hengissä tarrautumalla sähköpylvääseen.
Koko kaupunki oli rakennettu täyteen rysiä. Tarkennuksena nämä rysät olivat siis turisteille tarkoitettuja. Kaikki kyltit olivat englanniksi, saksaksi ja venäjäksi ja joka puolella oli mittatilauspukuräätäleitä ja matkamuistokauppoja. Koko kylää ei olisi ollut olemassa ilman turistilaumoja. Jos päivän aiemmat rantakohteet olivat ansainneet kolme rysää viidestä, niin tämä oli ehdottomasti viisi viidestä.
Ajoin mopon Khao Lakin päärannan läheisyyteen. Siellä oli kuulemma jokin majakka. Kävelin kadulta hotellien välistä pientä kujaa pitkin rannalle. Sain taas kummeksuvia katseita rannalla käveleviltä erittäin runsaslukuisilta farangeilta. Omapa on ihosyöpänne, kukaan järkevä ei riisuudu tässä säteilytilanteessa puolialastomaksi.
Majakka oli helppo löytää. Se oli ison hotellin edessä matalan kallion päällä. Dokumentoin sen ja jatkoin matkaa.
Ajoin pitkän pätkän etelään etsien näköalapaikkaa, josta näkisi maineikkaalle Phang Ngan lahdelle. Se on kuuluisa vuoristaan ja ryöstöhintaisista hotelleistaan. Phang Ngan alue oli melko muslimivoittoista, ja se korostui entisestään etelään ajaessa.
Ensimmäisestä näköalapaikasta ei nähnyt juuri mitään. Ajoin seuraavaan paikkaan.
Sinne oli matkaa ehkä kymmenisen minuuttia. Ajoin kylttien osoittamaan suuntaan hyvin jyrkkää mutta uuden näköistä betonitietä pitkin kukkulaa ylös.
Alueelle oli rakennettu jotain instagram-himmeleitä kuvien ottamista varten samoin kuin ravintola. Sinne oli pystytetty myös ylellisen näköisiä telttoja, joita vaikuttivat asuttavan useat thaimaalaiset.
Ei kestänyt aikaakaan, kun eräs thaimaalaismies tuli käsi ojossa vaatimaan pääsymaksua. Jo se on ihme, kun näissä turistirysissä ei saa edes tuijottaa horisonttia maksamatta. Maksoin hampaita kiristellen 50 bahtia läheisessä rahastuskojussa.
Maisema ei ollut huono, mutta siitä oli vaikea nauttia rahastuksen hajun vuoksi. Aurinkokin oli laskenut jo sen verran, ettei ilta-aurinko enää heijastunut vuorista. Kukkulan alapuolella näkyi kalafarmeja ja läheisessä rinteessä ökyhotelli, joka oli varmaan koko maan kallein.
Lähdin omaa hotelliani kohti. Täällä kukkulan huipulla oli kuitenkin näköjään tienristeyksen perusteella jotain muutakin. Katselin, löytyisikö toinen ja mahdollisesti ilmainen näköalapaikka jostain tien vierestä.
Ajoin siis risteykseen ja kukkulaa pitkin ylöspäin. Siellä oli jokin hotelli.
Onnistuin sitten uloskäyntiä etsiessäni ajamaan Rocinanten paikkaan, jossa olisi pitänyt ajaa ehkä 40 senttiä leveän kielekkeen läpi eteenpäin. Vieressä oli toisella puolella pystysuora seinämä, toisella parin metrin pudotus. Olisi pitänyt kääntyä takaisin, mutta ennen tätä kielekettäkin tie oli niin kapea, ettei sillä saanut Rocia mitenkään käännettyä. Peruuttaminenkaan ei onnistunut, koska tie vietti niin jyrkästi alaspäin.
Ajoin sitten kielekkeen yli toiselle puolelle toivoen, ettei mudasta koostuva kieleke pettäisi alta. Sitten minun piti ajaa vielä takaisinpäin samaa reittiä, koska tämä tie oli johtanut umpikujaan. Tämä onnistui, mutta tuntui aika riskaabelilta.
Ajoin vuorelta alas, päätielle ja 7-Eleveniin. Norkoilin kaupassa hetkisen pohtien mitä ostaa, kunnes kauppaan laukkasi samalla ovenavauksella kolmattakymmentä ihmistä. Oven eteen oli parkkeerannut kiinalainen turistibussi. Syöksyin kassalle ennen suurinta jonoa.
Kaupan edessä oli muutamia huivipäisiä naisia kärryjen kanssa. Tämä sai minut toiveikkaaksi ja kuinka ollakaan, yksi heistä myi kuin myikin roteja. Ostin 25 bahtilla banaanirotin, jonka nainen valmisti minulle noin puolessa minuutissa. Se taisi olla ensimmäinen halpa asia, jonka olen tässä provinssissa nähnyt.
Ennen kuin olin ehtinyt takaisin mopolleni, alkoi sataa rankasti. Odotin, että suurin sade hiljenee ja lähdin sitten ajamaan. Hotellille oli matkaa kymmenisen minuuttia. Tuulilasi suojasi minua jonkin verran, ja sadekin hiljeni.
Hotellilla minua tervehti iäkkään näköinen thaimaalaispariskunta ja esitteli minulle huoneen. Se oli siisti ja hyvin varusteltu, mutta suihkusta ei ilmeisesti tullut kuin kylmää vettä. Vedenlämmityslaitetta ei nimittäin ollut, eikä mitään muutakaan tapaa säätää lämpötilaa.
Äänieristys ei ollut paras mahdollinen. Viereisen huoneen asukki ölisi puhelimeensa jotain ranskaksi puolen yötä.