Aamulla heräsin ranskalaisen hotellivieraan ölinään kello 8:30. Lähdin matkaan tunnin sen jälkeen.
Ajoin aivan ensiksi eilen vierailemani näköalapaikan lähistölle. Siellä piti olla toinen näköalapaikka, joka oli ehkä ilmainen.
Vastassa oli jyrkkärinteinen kukkula, jonka huipulle kiemurteli erittäin huonokuntoinen tie. Tien pinnalla oli kuivunutta mutaa ja nyrkinkokoisia kiviä. Ajoin tietä ylös ja onnistuin olemaan kaatumatta. Parissa kohdassa mopo ei suostunut liikkumaan ennen kuin annoin kunnolla kaasua. Ilman ajonvakautusta takapyörä olisi sutinut.
Kukkulan huipulla oli rakennuksia ja pieni avoin alue. Kaikki näytti hylätyltä. Paikalta ei ollut myöskään kummoistakaan näköalaa. Manasin tilannetta ja ajoin vuorelta alas onnistuen jälleen olemaan kaatumatta.
Päätin sitten mennä näköalapaikkaan, jossa olin ollut eilen. Se oli vain lyhen ajomatkan päässä.
Kahviossa istui neljä miestä, jotka tiedustelivat minulta lippua. Esitin heille eilen illalla ostamani lipun, joka herätti miehissä hilpeyttä. Sain kuitenkin jatkaa matkaa näköalapaikan reunalle. Dokumentoin näkymän.
Päätin ajaa länteen päin. Ajoin siellä Phang Ngan provinssin eteläkärkeen ja jatkoin sillalle, joka yhdisti mantereen Thaimaan suurimpaan saareen. Saaren nimi oli Phuket.
Pian sillan jälkeen seurasi poliisin tarkastuspiste. Ilmeisesti kaikki saarelle tulevat kulkuneuvot ajoivat tarkastuspisteen läpi. Minua ei tarkastettu, mutta eräs avolava viitottiin tien sivuun.
Ajoin lentokentän vieritse Phuketin ainoaan kansallispuistoon. Juuri, kun olin kentän vieressä, nousi sieltä ilmaan hirvittävästi mölisevä lentokone joka kuului Mordorin kansalliselle lentoyhtiölle. Yrch!
Saavuin vierailukeskuksen pihaan. Erikoista kyllä, minulta ei ollut pyydetty missään vaiheessa pääsymaksua. Laitoin Rocinanten parkkiin ja menin sisään.
Puhuttelin nuoren oloista henkilökuntaa thaiksi, eivätkä he olleet selvästi uskoa korviaan. Sain passiini leiman. Metsänvartija selitti, että lentokoneiden kuvaamista varten voisi hankkia luvan läheisestä hotellista. Tiesin, että Phuketin kentälle laskeutuu koneita varsin valokuvaukselliseen tyyliin vain parikymmentä metriä hiekkarannan yläpuolella ja olin lukenut että kuvaamiselle oltaisiin asettamassa jotain rajoituksia. Päätin siis tutkia hotellia.
Löysin hotellin, mutta sen läheisyydessä ei ollut havaittavissa mitään lentokoneisiin tai kuvauslupiin viittaavaa. Ehkä ymmärsin jotain väärin. Päätin kuitenkin tutkia rantaa nyt, kun tänne asti oli kerran tultu.
Tällä rannalla oli hyvin paljon turisteja. Kaikki vastaan tulleet puhuivat venäjää. Semmoinen siirtokunta.
Dokumentoin maisemaa kun näin Emiratesin koneen laskeutuvan kentälle. Dokumentoin koneen. Rannalla lentokoneen reitin alapuolella vaikutti olevan tiheästi kansoitettu, eli sinne menemistä tuskin oli kielletty.
Odotin paria seuraavaa konetta ja dokumentoin nekin. Lähdin puoliltapäivin, kun kentälle oli juuri laskeutunut Aeroflotin kone. Hyhhyh.
Suuntasin pois Phuketista siltaa pitkin ja ajoin ensimmäiselle vastaan tullelle hiekkarannalle sillan länsipuolella. Siellä ei ollut ketään. On outoa, miten turistit pakkautuvat aina samoihin paikkoihin, vaikka muutaman kilometrin päässä olisi kymmeniä kilometrejä täysin autiota hiekkarantaa.
Ajoin pohjoiseen koukaten aina välillä rannalle katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Silloin tällöin farangeja, silloin tällöin ei ketään. Dokumentoin yhden kuningaskalastajan.
Saavuin Thai Mueang -nimiseen kylään ja ajoin sen rantatietä pitkin samannimiseen kansallispuistoon. Portilla oleva virkailija oli ensin kuin sitruunan nielaissut, mutta piristyi, kun puhuin hänelle thaita. Pääsymaksu oli 100 + 20 bahtia.
Menin vierailukeskukseen, joka oli melkein portin vieressä. Sain sieltä leiman ja puumerkin kahdelta metsänvartijattarelta.
Katselin, että mikäs toimitus täällä on meneillään kun eräs mies piteli edessään numerotaulua seinän vieressä ja toinen istui häntä vastapäätä tuolissa parin metrin päässä. Totesin kyseessä olevan näöntarkastus. Omani oli varmaan kunnossa, kun onnistuin lausumaan toiseksi alimman rivin thaiksi ja numerotaulumies oli vaikuttunut.
Ajoin sitten rantametsän läpi pohjoiseen niin pitkälle kuin tietä riitti. Se tuntuikin jatkuvan loputtomiin. Meri oli ajoittain nähtävissä vasemmalla puolellani.
Tien päässä oli pieni levähdysalue ja pari turistia uimassa. Aluetta ei voinut sanoa ylikansoitetuksi, rannan pituus oli kymmeniä kilometrejä, ja suurin osa siitä oli täysin tyhjää. Dokumentoin alueen ja ajoin sitten päätielle ja seuraavaan kansallispuistoon.
Jätin mopon parkkiin muiden mopojen kanssa mutkaisen tien laitaan ja kävelin viidakkoon johtavalle luontopolulle. Ostin lippukioskilta lipun, edellisen kansallispuiston lippu ei kelvannut. Sain myös leiman.
Lyhyen luontopolun päässä oli lyhyt hiekkaranta, jolla oli myös pieni ravintolakoppi. Siellä oli paljon farangeja. Dokumentoin rannan ja palasin takaisin mopolle.
Thaimaalaisilla on silloin tällöin ikävä tapa parkkeerata mopot kahteen peräkkäiseen riviin niin, että edessä olevat mopot jäävät pussiin. Minulla oli suuria vaikeuksia saada oma Rocinante tielle, koska joku oli parkkeerannut moponsa lähes sen perään.
Google Mapsin mukaan lähistöllä olisi jonkinlainen vesiputous, joka kuului tähän kansallispuistoon. Päätin käydä tutkimassa sen.
Ajoin vesiputoukselle aika haipakkaa jotta ehtisin ennen neljää. Puisto suljettaisiin tavalliseen tapaan kello 16:30.
Näytin sisäänkäynnillä kansallispuistolippua ja kysyin, saako putouksia mennä katsomaan. Metsänvartija sanoi, että ilman muuta. Mopolla ei kuitenkaan saanut ajaa, viimeinen kilometri oli käveltävä.
Ohitin pari kansallispuistorakennusta ennen varsinaista metsäkävelyä. Tie metsään oli sellainen, että sillä pystyi ajamaan nelivetoautolla mutta ei millään muulla.
Vastaan tuli suuri kilpikonna harventamassa tienvierustan kasvillisuutta. Dokumentoin kilpikonnan.
Kiipesin ensimmäiselle tasolle. Siellä oli jonkin verran farangeja. Totesin heidät ruotsalaisiksi. He puhuivat ruotsia, ja yhdellä oli varmemmaksi vakuudeksi päällään Ruotsi-aiheinen paita. Myös muutamia saksaa puhuvia tuli putouksilla vastaan.
Jatkoin ylemmäs kunnes olin neljännellä tasolla. Dokumentoituani sen päätin mennä uimaan ja riisuin housut sekä sukat jalastani. Täällä ylempänä sain olla melko rauhassa turisteilta.
Laskettuani jalkani altaaseen havaitsin nopeasti, että jonkinlainen kymmenen senttiä pitkä jokirapu nipisteli jalkojani saksillaan. En ole raato vielä! Hätistin rapua kauemmas, ja se perääntyi tehden katkarapumaisia hyppäyksiä.
Menin virtaavaan veteen makaamaan, ja se oli niin kylmää, että henki melkein salpautui. Friskasi mukavasti hikisen vaelluksen jälkeen.
Kävelin vuorelta alas märissä vaatteissa. Ajoin sitten pohjoiseen päin pysähtyen rannalla, jota Mapsissa sanottiin “kookosrannaksi”.
Siellä oli paljon turisteja ja iso ravintola lepotuoleineen sekä hiekalla sijaitsevine pöytineen. Kunnon rysämeininki. Dokumentoin rannan ja katselin sitten ruokalistaa hetkisen. Pätin aterioida ravintolassa ja tilasin paistetun ananasriisin sadallaneljälläkymmenellä bahtilla. Mapsin arvosteluissa ravintolaa sanottiin halvaksi, mutta samaa tavaraa olisi saanut jossain vähemmän rysässä paikassa puoleen hintaan.
Annos saapui. Se oli ihan hyvää, kouluarvosana 9+. Tilasin myös suklaapirtelön, joka oli ihan jees, mutta jälkeenpäin ajatellen olisin kaivannut jotain hedelmäisempää.
Hämärän tultua ajoin samaan hotelliin, jossa olin ollut juuri viimeistä edellisenä yönä. Se oli halpa ja varsin laadukas myös. Tällä kertaa se oli vielä laadukkaampi kuin viime kerralla: sain nimittäin huoneen, joka oli kaukana kukoista.