Nukuin pitkään ja hyvin. Varasin jo aamulla edullisen hotellin Ranongista. Halpojen majoitusliikkeiden valikoima oli erinomainen, toisin kuin eräissä toisissa provinsseissa, jotka voisin mainita. Saattaa johtua siitä, että Ranongin kaupunki on mangrovesuon keskellä eikä hiekkarantojen ympäröimä.
Ajelin pohjoiseen maisemia dokumentoiden. Ajaminen on automatisoitunut entisestään, hädin tuskin muistan enää koko mopon olemassaoloa ajellessani eteenpäin.
Vastaan tuli jonkinmoinen näköalapaikka tien vieressä. Koska tien vieressä oli paljon puita kuten tapana on, päätin astua alas mopon selästä tutkimaan maisemia. Tien vieressä oli hylätyn oloinen katos tai muu rakennus, ja menin sinne ottamaan kuvan.
Tänään tarkoituksenani oli keräillä leimoja paikoista, jotka jäivät viime ranonginreissulla leimaamatta kansallispuistopassin puutteen vuoksi. Ensimmäinen niistä oli Laem Sonin kansallispuisto, johon kuului useita rantoja ja saaria. Ajoin Praphatin rannalle, joka kuului kansallispuistoon.
Löysin rannalta metsänvartijan. Puhuttelin metsänvartijaa, joka sanoi, ettei täällä mitään leimoja ole, pitää mennä toiseen paikkaan. Jatkoin siis matkaa.
Ajoin Khlong Na Khan puistoon, joka ei ollut kansallispuisto vaan tiukemmin suojeltu wildlife sanctuary. Alue vaikutti rapistuneine rakennuksineen melko hylätyltä, mutta löysin toimiston, jossa oli kolme metsänvartijaa. Sain heiltä leiman kansallispuistopassini lisätietoja-osioon. Pitäisi ehkä hankkia näitä wildlife sanctuaryja ja arboretumeita varten tavallinen vihko leimattavaksi.
Tovin ajeltuani pääsin Bang Benin rannalle, joka niin ikään kuului kansallispuistoon. Sillä oli pituutta kolmisen kilometriä.
Sain vierailukeskuksesta leiman ja katselin sitten ympärilleni. Rannalla kasvoi jouhikasuariinaa kuten tavallista. Metsässä oli kaksi farangia, mutta ei muita turisteja.
Jouhikasuariinametsästä kuului hieman lokilta kuulostaavaa metelöintiä useista eri puista. Yritin löytää äänen lähdettä katseellani, mutta epäonnistuin. Menin siis dokumentoimaan hiekkarantaa, jolla ei ollut ainoatakaan ihmistä. Taivaalla kierteli petolintu.
Kaksi farangia onnistuivat paikalta poistuessaan pelottelemaan äänen lähteet esille. Ne olivat vihreitä punanokkaisia lintuja, jotka paljastuivat lähemmässä tarkastelussa pieniksi papukaijoiksi. Jaa, täälläkin on siis papukaijoja, tai jos nyt ei papukaijoja niin ainakin kaijoja. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Menin takaisin vierailukeskukseen ja esitin tiedustelun papukaijojen tarkemmasta lajinmäärityksestä. Vastaus oli นกแขกเต้า eli punarintakaija.
Jatkoin pohjoiseen ja ajoin Ranongin lentokentän ohi. Sitten ohitin suuren ruohokentän ja tulin Namtok Ngaon kansallispuiston sisäänkäynnille. Minua ei huvittanut maksaa sisäänpääsystä kahtasataa bahtia koska olin käynyt puistossa ennenkin, joten pyysin leiman jo portilla. Tein sitten U-käännöksen ja ajoin kovalla kiireellä toiseen lähistöllä olevaan kansallispuistoon nimeltään Mu Ko Ranong. Se sijaitsi läheisellä mangroverämeellä ja olin paikalla 40 minuuttia ennen sulkemisaikaa.
Metsänvartijatar portilla veloitti minulta 220 bahtia ja sanoi, että täältä saa vuokrata halutessaan kanootteja. En kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota, ja menin vierailukeskukseen pyytämään leimaa. Sain leiman ja puumerkin. Metsänvartijattaren allekirjoituksessa oli tällä kertaa liejuryömijä. Pisteet omaperäisyydestä.
Katselin ymärilleni hetken ja menin sitten takaisin lipunmyyntikopille. Kysyin, mistä kanootti vuokrataan. Minut ohjeistettiin takaisin vierailukeskukseen ja asiani esitettiin virkailijoille. Maksoin tunnin vuokrasta 200 bahtia, joka oli mielestäni hyvin kohtuullista.
Kaksi metsänvartijaa tuli paikalle ilmatäytteisen kovamuovikanootin kanssa. Se kuskattiin lava-auton perässä rantaan ja laskettiin ramppia pitkin veteen. Sain olla lava-auton kyydissä etupenkillä. Metsänvartijat antoivat minulle myös pelastusliivit.
Mangroveräme ei ollut samanlainen kuin paikassa, josta olin viime kerralla kajakin vuokrannut. Täällä rämeen läpi kulki leveitä veneväyliä.
Tuuli oli varsin voimakas ja puhalsi minua merelle päin, josta syystä päätin meloa ensin rannikkoa kohti. Jos väsyisin, tuuli puhaltaisi minut lähtöpaikkaa kohti eikä siitä poispäin.
Taivaalla näkyi lukuisia merikotkia. Dokumentoin muutaman.
Räpiköin ensin läheisen mangrovesaaren rantaan ja sieltä takaisin mantereelle. Vielä ei varmaankaan ollut varsinaisesti laskuveden aika, mutta vedenpinta oli laskemaan päin. Rannalla oli rapuja ja pieniä liejuryömijöitä.
Palasin takaisin veneenlaskupaikalle, mutta siellä ei ollut ketään vastassa. Nousin kanootista rannalle niin, että en kastunut eikä kanootti karannut. Kun ketään ei vieläkään näkynyt, kävelin takaisin vierailijakeskusta kohti.
Siellä oli pari metsänvartijaa juuri vaihtamassa vapaalle. Luovutin heille pelastusliivini. Kysyin, mistä linnusta otin kuvan, ja he sanoivat sitä valkomerikotkaksi. He kysyivät, missä kaikkialla olen käynyt. Tämän laajasti selvitettyäni alkoi valitus siitä, että heillä ei ole aikaa käydä missään kun ei ole mitään vapaita.
Tämä toi mieleeni sen, kuinka mediassa joku yrityspamppu vaatii aina silloin tällöin siirtymistä kahdeksankymmentätuntiseen työviikkoon tms. Kiinan kanssa kilpailemiseksi tai jotain muuta yhtä typerää. Surkean pitkät työviikot on kuitenkin kaikkein useimmin kuulemani peruste sille, että kiinalaiset/korealaiset/thaimaalaiset joiden kanssa olen puhunut haluavat muuttaa kotimaastaan pois ja ihmiset jäävät yksinäisiksi ja lapsettomiksi.
Tilanne on kuin lauma rottia, jokainen niistä juoksemassa juoksupyörässä. Ensin rotat pitävät yllä kohtuullista vauhtia. Sitten joku alkaa vaatia, että rotan on juostava kaksi kertaa kovempaa, koska rotta Kiinassakin juoksee. Se ehkä onnistuu jonkin aikaa, mutta kilpailuasetelma on lopulta epäterve. Kun juoksemisesta kuitenkin tulee päättymätön kilpailu, kärsivät kaikki osallistuvat rotat ja nääntyvät lopulta kuoliaaksi. Siinäkin tapauksessa, että kovempaa juokseva rotta tuottaisi itselleen enemmän materiaalista vaurautta, se tuskin tekee rottaa kovin paljon onnellisemmaksi. Rotta on nimittäin sosiaalinen eläin, jolle tärkeintä ovat lopulta ihmissuhteet. Tai tässä tapauksessa rottasuhteet. Avain onnellisempiin rottiin ei siis liene se, että kaikki rotat yrittävät tapattaa itsensä juoksemisella vaan se, että kaikki rotat juoksevat kohtuullista vauhtia.
Ajoin kansallispuistosta vartin verran Ranongin kaupungissa olevaan hotelliini. Se oli laadukkaan oloinen ja hiljainen. Pesuhuonekin oli länsimaalaistyyppinen.
Iltaruokaa piti saada jostain. Ajoin siis jo viime vuonna testaamaani pohjoisthaimaalaiseen ravintolaan ja tilasin khao soin. Ruoka oli ilmiömäisen hyvää. En ole syönyt parempaa koskaan missään, joten kouluarvosana 10. Ruuan hinta oli 90 bahtia.
Hotellihuoneessa kävin taas suihkussa housut jalassa. Niihin oli tarttunut ikävästi mangrovemutaa. Pitäisi kai ostaa toiset housut varahousuiksi.