Heräsin aivan liian aikaisin. Jos hotellin verhot olisivat estäneet auringonvalon pääsyä huoneeseen yhtään vähemmän, olisivat ne olleet täysin läpinäkyvät. Lisää nukkuminen ei onnistunut yrityksistä huolimatta. Jos putkihuivi olisi ollut mukana, siitä olisi tullut erinomainen unimaski. Ostan tusinan, kun joudun seuraavan kerran maahan, joka varjojen saartama on.
Pakkasin tavarat ja menin eilen saamani kupongin kanssa hotellin ravintolaan. Sain ilmaista ruokaa: thaimaalaista riisipuuroa sienillä höystettynä, paahtoleivän ja sanottuani etten juo kahvia, kaakaon. Ei hullumpaa. Parhaita ilmaisia aamiaisia, jonka olen saanut.
Kiire oli taas kova. Miten minulla onkin aina näin tuli perseen alla? Ajoin ensimmäiseksi vartin verran siihen suuntaan, josta oli eilen tullut. Siellä oli paikka, jota nimitettiin kartoissa “Thaimaan Grand Canyoniksi”. Nyt onkin tullut nähtyä jo Thaimaan Amazon (Phang Ngassa), Thaimaan Uusi-seelanti (Lopburissa), Thaimaan Kiina (pääkaupungissa), Thaimaan Ruotsi (Prachuapissa), Thaimaan Sahara (Pak Thalee Petchaburissa) ja Thaimaan Japani (kaikkialla, missä on kuumia lähteitä). Tässähän tuntee itsensä suorastaan kosmopoliitiksi edes lähtemättä maasta.
Paikkaa sanottiin Grand Canyoniksi, koska siellä oli jokin kivilouhos luomassa hävityksen kauhistusta. Paikalle piti ajaa ikävää hiekkatietä pitkin. Nyrkinkokoiset kivetkään eivät ole alustana yhtä pahoja kuin kuiva irtohiekka. Pysyin sentään pystyssä.
Tien reunalle oli tehty pieni parkkipaikka, jonne pysähdyin. Siellä oli muitakin kulkuneuvoja. Dokumentoin aavan maiseman, joka koostui harmaista hiekka- ja kivikasoista.
Ajoin sitten vähän takaisinpäin ja tutkin siellä ollutta suurta harmaata hiekkakasaa, johon vesi oli kuluttanut uurteita. Ei tämä oikein Grand Canyonilta vaikuttanut. Värimaailma toi ennemmin mieleen Kuun pinnan. Nyt olen siis käynyt Thaimaan Kuussa. Voidaan lisätä se vierailemieni taivaankappaleiden listaan Thaimaan Marsin jatkoksi (muistutuksena Thaimaan Mars sijaitsee pohjoisessa lähinnä Arunothain kylää.)
Se siitä. Oli lähimaastossa pari luolaakin, mutta aikaa ei ollut niiden tutkimiseen. Lähdin Kanchanaburia kohti.
Sää oli varsin savuinen. Story of my life. Oli sokeriruo’on satokausi, ja ruokoa kuskattiin myytäväksi monenlaisilla kulkupeleillä. Kerran bussi tuli eteen tien tukkeeksi ja kiilasi eteeni, kun lähti ohittamaan edessä olevaa sokeriruokoautoa. Tieraivo oli tosiasia.
Pitkällisen ajorupeaman jälkeen saavuin Kanchanaburin kuolemanrautatielle. Karttaan oli merkitty tälle kohdin jokin luola, jota päätin käydä katsomassa.
Paikalla oli iso parkkipaikka, ja siellä oli paljon farangeja. Löysin rautatien ja pienen aseman, jossa istuskeli lisää farangeja. Kävelin rautatietä pitkin luolalle. Täällä porukka vain käveleksii raiteilla muina miehinä, Mordorissa olisi rikos edes tulla näin lähelle junarataa.
Luola löytyi. Se oli varsin vaatimaton. Sisällä oli Buddhan kuva.
Jatkoin hieman pidemmälle rautatien varrella. Maisemat olivat mainiot… savua lukuunottamatta. Rautatie kulki tässä kohti ajoittain siltojen päällä ja ajoittain jyrkänteen reunalla.
Edessä päin oli pitkä silta ja jonkilainen pieni näköalatasanne. Päätin ylittää sillan ja kävellä näköalatasanteelle.
Juuri, kun olin astumassa sillalle, kuului jostain takaapäin parkkipaikan suunnalta tööttäys. Auto? Mopo? Jokilaiva? Ei suinkaan täällä mitään junia kulje? Olin toki itse kulkenut matkan joskus maisemajunalla, mutta ne kulkivat vain viikonloppuisin.
Päätin pitäytyä penkereellä kahden muun thaimaalaisen paikallaolijan kanssa. Toisin kuin silta, penger oli sen verran leveä, että tämän teoreettisen junan pystyisi väistämään.
Kuului lisää tööttäyksiä. Ne tulivat hiljalleen yhä lähemmäs. Lopulta itse junakin mateli paikalle kävelyvauhtia. Dokumentoin junan sadatellen sitä, että en ollut ehtinyt toiselle näköalapaikalle. Uskoisin dokumentoinnin sujuneen sieltä paremmin.
Erikoista myös, että junasta ei tullut mitään varoitusta. Kukaan ei sanonut mitään, eikä missään ollut mitään kylttejäkään junavaarasta. Toki nokivasara liikkui niin hitaasti, ettei alle voinut käytännössä jäädä. Palasin takaisin mopolle ja ajoin pari minuuttia eteenpäin Sai Yok Noin kansallispuistoon. Siellä olin ollut aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut leimaa.
Ajoin Sai Yok Noin putoukselle, joka on, kuten lukijat ehkä muistavat, tahmeaa sorttia eli pohja oli hiekkapaperimaisen karheaa. Tämä mahdollisti kävelemisen putouksessa.
Etsin leimauskopin, jossa oli pari metsänvartijaa. Sain leiman. Pääsy putouksille taisi olla ilmaista.
Kävelin pääputouksen ylätasolle. Siellä oli nyt jonkin verran farangeja. Laitoin repun ja kamerat syrjässä olevan kiven päälle, otin housut pois ja menin putoukseen seisomaan. Ei muuten kannata kävellä niissä tummissa kohdissa, vaan ainostaan sellaisissa paikoissa, joissa putouksen kivi on vaaleankeltaista. Tummissa paikoissa on levää ja liukasta.
Viilennyttyäni näin lähdin taas ajamaan. Pysähdyin kuolemanrautatiemuseossa, jossa englantia hämmästyttävän hyvin puhuva vartija ohjasi minut sisään sanoen sisäänpääsyn olevan ilmaista. Ajoin parkkipaikalle.
Museo tai muistomerkki oli Australian hallituksen rahoittama. Siltä se tuntuikin. Thaimaalaiset suunnittelivat tontit ja rakennukset tietyllä tavalla, ja tämä ei tuntunut lainkaan thaimaalaiselta.
Paikalla oli hyvin englantia puhuva opiskelijatyttönen opastamassa vieraita. Sain vihkosen. Kävin näköalapaikalla, maisema oli edelleen savuinen.
Tutkin näyttelyä. Summa summarum, japanilaiset tapattivat toisen maailmansodan aikaisen Thaimaa-Myanmar-rautatieprojektillaan sata tuhatta ihmistä työllä ja nälkiinnyttämällä. He olivat pääasiassa aasialaisia työläisiä ja liittoutuneiden sotavankeja. Olosuhteet olivat niin karut, että japanilaiset onnistuivat tapattamaan tuhat omaakin sotilastaan, vaikka heillä oli riittävästi ruokaa eikä heidän tarvinnut tehdä fyysistä työtä. Museon painopiste oli australialaisten sotavankien kokemuksissa.
Paikalla oli myös jonkinmoinen polku, joka kulki rautatien vierellä. Raiteet oli tosin poistettu jo aikoja sitten. Sitä pitkin oli mahdollista tutkia kallioita, joita orjat olivat kauan sitten käsipelillä hajottaneet. Aluetta kutsuttiin nimellä Hellfire pass.
Jatkoin matkaa syvemmälle Kanchanaburiin. Määränpääni oli eräs kylä vuorilla.
Kävin tankkauttamassa ja 7-Elevenissä. Jatkoin sitten matkaa.
Huomasin, että matkaa oli vielä 70 kilometriä. Paikka oli näyttänyt kartalta katsoen olevan paljon lähempänä.
Ajoin Thaimaan nykyisen monarkin mukaan nimetyn tekojärven ohi ja dokumentoin sen.
Ilma oli muuttunut hieman vähemmän savuiseksi. Tien vierellä oli sokeriviljelmiä ja korkeita vuoria.
Tie muuttui pian voimakkaasti mutkittelevaksi vuoristotieksi, joka oli kuitenkin pääasiassa hyvässä kunnossa yhtä tietyötä lukuunottamatta. Tuli ensin hämärää ja sitten täysin pimeää. Lisävalot olisivat olleet poikaa. Ilma viileni huomattavasti. Matkalla oli muutama näköalapaikka. Motoristin kannattaa ajaa tänne jo pelkän tien takia.
Kylä oli rakennettu vuoren rinteisiin, ja ikkunoiden valot loivat paikkaan suorastaan satumaisen tunnelman. Kylä toi mieleeni Baan Rak Thain. Puolet kylteistä oli thaiksi ja loput burmaksi, enkä nähnyt illan aikana yhtään farangia. Hämmästyttävää.
Kylän nimi oli I Tong Pilok (/ii toong pilok/).
Menin hotelliin. Vaikutti siltä, että sitä piti parinkymmenen ihmisen perheryhmä. Lapsia juoksenteli sinne tänne, enkä tiennyt kuka oli vieras ja kuka henkilökuntaa. Palvelu oli burmankielistä, ja vähän thainkin.
Huone oli ihan jees. Ilmastointia ei ollut, mutta täällä oli niin kylmä, että lämmitin tulisi enemmän tarpeeseen. Pesuhuoneen vedenlämmitin ei toiminut sähköllä vaan kaasulla.
Katselin vähän paikkoja. Kylä oli pieni, mutta äärimmäisen vaikuttava, etenkin turistien puutteen vuoksi. Tai olihan täällä turisteja paljonkin, mutta kaikki olivat kotimaisia ja niitä ei lasketa.
7-Eleven -ruokapakettini olivat pullistuneet palloiksi. Katsoin korkeusmittariani. 874 metriä.