Kello herätti seitsämältä aamulla. Pakkasin tavarat ja kävelin mopon luo. Minua informoitiin henkilökunnan toimesta, että täällä olisi aamiaistakin tarjolla. En kuitenkaan syönyt mitään, oli kiire.
Ajoin samaan suuntaan josta olin eilen tullutkin ja saavuin Thong Pha Phumin kansallispuistoon varttia ennen aamukahdeksaa. Siellä puhuttelin lipunmyyntikopissa istuvaa metsänvartijaa. Hän käski mennä vierailukeskukseen.
Menin vierailukeskukseen. Ilmoitin mielihalustani kiivetä läheiselle vuorelle nimeltään Khao Chang Phueak (/khau chaang phyak/) eli valkoisen norsun vuori. Minulta kysyttiin, että olinko ilmoittautunut ennakkoon. Että olinko? Olin täyttänyt ensin pdf-muotoisen kaavakkeen jossa kysyttiin kaikki mahdolliset tiedot veriryhmästä uskonnolliseen vakaumukseen (tämä ei ole vitsi). Sitten syötin samat tiedot Google Formsiin, jonka kansallispuisto julkaisi Facebookissa. Ryhmä tuli täyteen kahdessatoista minuutissa. Sitten olin soittanut kansallispuistoon varauksen vahvistamiseksi. Eli kyllä, olin tehnyt niin monta ilmoittautumista että heikompia hirvittää.
Minulta pyydettiin alkuperäistä kaavaketta. Eihän minulla ollut sellaista esittää, kun ei ole tulostintakaan. Jouduin täyttämään tiedot kaavakkeeseen nyt kolmannen kerran, tällä kertaa kuulakärkikynällä. Sitten minut lähetettiin lippukioskille ostamaan lippua (250 bahtia farangi- mopo- ja yöpymislisineen) ja palasin takaisin vierailukeskukseen maksamaan vielä lisää suojelurahaa (390 bahtia). Sain nyssäkän, jossa oli vessapaperia ja muovipusseja siltä varalta, että pitää käydä asioilla. Valmiita oltiin kahdeksan aikoihin.
Ajoin sitten takaisin I Tongin kylään. Näin matkalla kaksi siamintuliselkää, jotka dokumentoin. Pysäköin helikopterikentän liepeille, kuten minua oli ohjeistettu. Kävelin sieltä tapaamaan miestä, jonka olin tavannut pari kuukautta aiemmin Prachuapin tekojärvellä. Hänen nimensä oli Wii ja sain kiittää häntä siitä, että olin ylipäätään saanut tämän matkan varattua.
Wii oli saapunut paikalle tyttöystävänsä kanssa. Opin tyttöystävän olevan backend-kehittäjä. He olivat juuri etsimässä aamiaista, mutta minä en ollut kovin nälkäinen. Wii käytti 60+10-litraista Deuteria, tyttöystävä luotti 50-litraiseen Osprey Aura AG:hen. Minulla oli iso vaellusreppuni olemassa, mutta se on edelleen Tonin hallussa pääkaupungissa. Käytän kuitenkin päivittäin 28-litraista Osprey Talon Prota joka on hyvin vaeltamiseen soveltuva ja olin päättänyt sen olevan riittävän iso tälle matkalle.
Koska emme olleet vielä ilmoittautuneet riittävän montaa kertaa, piti meidän ilmoittautua kauppakadulla olevalle metsänvartijalle. Onneksi ajokortti kelpasi, passi oli nimittäin mopon istuimen alla.
Kuudestakymmenestä vuorenvaltaajasta kaikki olivat thaimaalaisia lukuunottamatta minua ja kolmea singaporelaisnaista.
Sitten aloimme marssia kohti metsää. Kylä oli niin pieni ja koostui käytännössä kahdesta kadusta, että tässä ei mennyt kauaakaan.
Käveltyämme polkua pitkin kilometrin verran saavuimme paikkaan, jossa meidän oli ilmoittauduttava metsänvartijalle, joka tarkasti liput. Olin mennyt jo laskuissa sekaisin siitä, montako ilmoittautumista tämä reissu oikein vaati.
Jatkoimme matkaa pusikon läpi. Vastaan tuli silloin tällöin toisia retkeilijöitä ja kantajia. Paikalliset karen-heimon jäsenet, jotka kai olivat kylän alkuperäisiä asukkaita kantoivat siis maksua vastaan rikkaiden turistien reput vuorelle. Lisäksi he kauppasivat vettä ja Coca-colaa vuoristohinnoin. Me kaikki elämme Amerikassa. Kantovälineinä kareneilla oli selässä oleva apulantasäkki, jota kannettiin pääasiassa otsahihnan avulla. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Metsänvartijoita näkyi menossa ja tulossa aina silloin tällöin. Yksi halusi selvästi pysyä anonyyminä. Hänellä oli nimittäin punainen putkihuivi joka peitti suurimman osan naamasta, aurinkolasit ja repussa puolimetrinen puukko.
Vuorenhuippu oli jossain tuhannessakahdessasadassa metrissä. Kylä oli ollut noin yhdeksässäsadassa. Tämän voisi luulla tarkoittavan kolmensadan metrin nousua, mutta polku aaltoili koko ajan ylösalas niin että nousua oli tosiasiassa melkein kaksi kertaa sen verran. Ensimmäiset neljä kilometriä oli tasaista tai loivaa alamäkeä viidakon keskellä ja sitten kolmimetrisen heinikon ympäröimänä. Tämän jälkeen saavuttiin kolmelle ruohikon peittämälle norsuvuorelle: Pikkunorsun vuori, Nuoren norsun vuori ja Valkoisen norsun vuori. Se tarkoitti jyrkkiä nousuja ja laskuja auringon porottaessa taivaalta täydeltä terältä. Se tarkoitti myös, että thaimaalaiset tuntuvat näkevän joka paikassa norsuja.
Mutta ei tämä vielä kuulkaa mitään. Khao Luang Nakhon Si Thammaratissa se vasta tosimiesten vaellus oli. Kuusi tuntia kaatosateessa samalla kun iilimatoja tipahtelee latvuksista niskaan ja jos varusteet kastuvat, saa yöllä hypotermian. Se oli ensimmäinen vaellukseni, enkä ole vielä koskaan ollut yhtä vaativassa paikassa Thaimaassa tai muuallakaan. Myös Wii sanoi, että sen vaativampaa reittiä ei Thaimaasta löydy. Mm, se on paha se Khao Luang.
Wiin tyttöystävällä oli mukanaan sateenvarjo auringonsuojaksi. Minunkin olisi pitänyt ottaa ehdottomasti omani mukaan. Olin kuitenkin jättänyt sen pois matkasta tilanpuutteen vuoksi. Putkihuivin unohtamisen vuoksi ei ollut kyse siitä palaisiko ihoni auringossa, vaan kuinka pahasti se palaisi. Wiillä oli jonkin sortin kommandopipo, joka sekin vaikutti hyödylliseltä kapineelta.
Saavuimme leiripaikalle noin neljän ja puolen tunnin könyämisen jälkeen. Sinne oli rakennettu useita ulkohuoneita. Taisimme olla viimeiset paikalla, mutta ei se mitään. Löysin teltalleni sopivan paikan ja pystytin retkituolini.
Lainasin tuolia Wiille kun laitoin teltaani pystyyn. Ostin pari vuotta sitten kaikki nämä varusteet kun Nell oli tartuttanut minuun vaellusinnon, mutta valmistumisen myötä Nellin kiinnostus matkanjärjestämiseen lopahti. Tavarat ovat olleet siis suurilta osin käyttämättä - tähän asti.
Totesin, että Wii veteli tuolissani hirsiä. Selvästi laadukas tuoli.
Täytin ilmapatjani ja tyynyni. Patja on niin hyvä, että sillä pystyy nukkumaan jopa kyljellään. Yritin ottaa nokoset, mutta oli aika kuuma ja telttakankaan läpi pääsi liikaa valoa. Olisi pitänyt ottaa mukaan sellainen avaruuspeite, niin paikan olisi saanut hämärämmäksi ja ehkä viileämmäksikin.
Torkuin kuitenkin hieman ennen kuin metsänvartija tuli paikalle kailottaen jotain kolmen aikoihin iltapäivällä. Ilmeisesti oli aika lähteä varsinaiselle vuorenhuipulle. Sinne oli matkaa viisisataa metriä, mutta matkasta merkittävä osa oli suoraan ylös.
Lähdimme siis kapuamaan. Ensin oli jyrkkä nousu vuorelle, jonka jälkeen paljastui, että sen vuoren takana oli toinen vuori. Yhdessä kohdassa kallio oli niin jyrkkä, että metsänvartijat laittoivat ihmisten päälle kiipeilyvaljaat (tai oikeammin vain vyön) ennen kuin pääsimme eteenpäin. Tämä loi kallioille pienen ruuhkan.
Jossakin vaiheessa minulle alkoi puhella vastakulttuurin edustajan näköinen mieshenkilö. Hänellä oli rikkinäiset housut, värjätyt hiukset, tatuoidut sormet, valtavat korvarenkaat joissa oli reikä keskellä ja Sonyn kamera kolmijalan nokassa. Kaveri oikein huokui sellaista luovaa energiaa ja establishementin vastustamista. Kamerani, joita olin tunnollisesti vuorelle raahannut olivat jälleen mainio keskustelunavaaja. Mies kertoi nimekseen “Chopper”. Se oli ainakin helppo muistaa.
Olimme jälleen viimeisenä vuoren laella. Siellä ei ollut varjoa mistään. Porukka makaili lyhessä ruohikossa kuka missäkin. Eräs Chopperin kaveri kaivoi esiin mikrofonin, kameran ja MacBookin ja alkoi ilmeisesti tehdä jotain Youtube-videota. Jotkut poseerasivat kyltin vieressä. Kyltissä luki:
ย่อดเขาช้างเผื่อก 1,249 เมตร อุทยานแห่งชาติทองผาภูมิ
Khao Chang Phueak, 1249 metriä merenpinnasta, oli viimein valloitettu. Menin nurmikkoon makaamaan.
Metsänvartija jakeli paikalla leimoja, eri leimoja kuin millaisen olin saanut aamulla. Sain vuorenvalloitusleiman ja puumerkin.
Wii ja minä dokumentoimme maisemia kameroillamme. Dokumentoin myös Wiin.
Pitäisi käydä parturissa.
Varsin pian olikin jo aika palata alaspäin.
Illalla leiripaikalla Wii tyttöystävineen väsäsi illallista pienellä retkikeittimellä. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta riisin paistamista. Leikin myös laserlampullani, jonka olin ottanut vuorelle mukaan. Illan pimentyessä sillä pystyi osoittamaan myös taivaalla olevia tähtiä. Kävin leiripaikan läpi UV-valon avulla, mutta en löytänyt mitään erikoista.
Kehuin Wiille saksalaisia retkeilyvarustekauppoja. Hän sanoi, että saattaisi ehkä päästä työnsä puolesta käymään Saksassa. Wii työskenteli B2B-myyjänä jossakin suuressa muovialan yrityksessä. Thaimaassa monet laatuvarusteet olivat tullien vuoksi varsin kalliita. Kenkänikin olisivat maksaneet täällä melkein tuplasti sen mitä Saksasta Mordoriin tilatessa.
Fleece-paitani oli riittävä pitämään minut lämpimänä. Tuulta ei ollut, eikä myöskään hyttysiä. Internet toimi leirintäalueella suurimman osan ajasta.
Menin varsin aikaisin nukkumaan.
Miksiköhän kaikilla metsänvartijoilla on kalapuikkoviikset?