Aamulla heräsin kello 5:45. Aamuisin mon-sillan yli kulkisi kuulemma nimittäin jokin munkkikulkue, joka olisi valokuvauksellinen. Jätin kuitenkin palantírin huoneeseeni, koska olisi liian pimeää sen käyttämiseen.
Tapasin siis nörtin hänen hotellillaan. Hän sanoi, että hänen ystävänsä olivat ryypänneet kolmeen asti myanmarilaisia viinojaan eikä heistä ollut mukaantulijoiksi. Hotellin omistaja oli järjestänyt tämän munkinkatsomishomman, mutta hän oli kuulemma ollut mukana ryyppäämässä, ja siksi hänen kiinni saamisensa oli vaikeaa. Lisäksi paikalle oli kuulemma soitettu joitakin ilolintuja, mutta kielimuuri oli tehnyt heidän kanssaan asioimisesta hankalaa eikä Google Translate tuntenut sanastoa. Huh huh. Minulta jäi selvästi välistä aikamoiset bileet.
Nörtti oli kuitenkin ryypännyt vähemmän ja siksi päällisin puolin kunnossa. Hän soitti useaan numeroon ja lopulta paikalle ilmestyi lyhyt monia puhuva mies. Hän omisti kuulemma kuusi hotellia. Melkoinen mafioso.
Sillalle oli matkaa ehkä kilometri. Ajoimme tästä huolimatta sillan lähelle mopoilla. Hotelloitsija taikoi jostain esille pari munkeille tarkoitettua koria ja veimme ne järven rantaan paikkaan, josta silta alkoi.
Siellä oli muutamia munkkeja metallisten astioiden kanssa. Lahjoimme munkkeja korien sisällöllä, minä noudattaen etikettiä miten parhaiten saatoin. Munkit lauloivat sitten jotakin sanskritiksi. Siunauksen, kenties.
Lähdimme tutkimaan siltaa. Oli yhä pimeää, mutta aurinko oli nousemassa pian. Paikalla oli taas mon-nuorisoa poseeraamassa lähes itsensä pituinen maljapino pään päällä. Monilla turisteilla oli myös mon-perinnevaatteet, joita sai vuokrata monesta hotellista eri puolilta kaupunkia. Muslimituristinaisten käyttämä huivi toi siihen oman vivahteensa.
Auringonnousu oli varsin hieno. Puhuin nörtille droonin lennättämisestä. Hän sanoi, että lennättäjärekisteröitymiseen olisi nykyään jokin sovellus.
Kun munkkikulkuetta ei näkynyt eikä kuulunut, lähti nörtti etsimään sopivaa tarraa mopoonsa. Hän keräilee tarroja ja omistaa useita esimerkiksi Mae Hong Sonista ja muilta mopoilureiteiltä. Minä katselin yli lentäviä petolintuja manaten sitä, että olin jättänyt palantírin matkasta pois. Nyt oli jo aivan riittävästi valoa sen operoimiseen.
Ohi kulki kypsään ikään ehtinyt nainen vihannesvati päänsä päällä. Ilmeisesti tavaran kuskaaminen ei ollut pelkkää turistiviihdettä, vaan ihan oikea mon-perinne.
Ilmeisesti mitään munkkikulkuetta ei sitten ollutkaan luvassa, joten menimme takaisin hotelleihimme nukkumaan.
Heräsin kello 10:15 hieman väsyneempänä kuin nukkumaan mennessäni. Lähdin hotellista kello 11 suunnaten itään päin.
Ajoin järven rantaa jonkin matkaa ja käännyin sitten pohjoiseen. Tie alkoi taas nousta ylöspäin. Vähän päälle tunnin ajomatkan jälkeen saavuin Lam Khlong Ngun (/lam khloong nguu/) kansallispuistoon.
En tiennyt, mitä kaikkea puistossa oli. Jotain luolia ainakin, mutta niille piti tehdä vaellusvaraus. Kylttien mukaan lähistöllä oli myös jokin vesiputous.
Päätin mennä katsomaan vesiputousta. Tie oli surkeassa kunnossa, ja kun viimein pääsin putoukselle, ei paikalla ollut muita ihmisiä metsänvartijoita lukuunottamatta. Sain lipun (220 bahtia), leiman ja luvan ajaa syvemmälle kansallispuistoon.
Pysähdyin leirintäalueen näköiseen paikkaan, joka oli autio. Veden ääniä kuului lähettyviltä. Kyltit osoittivat vesiputouksen suuntaan. Päätin mennä katsomaan.
Astelin luontopolkua eteenpäin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Skinkkejä juoksi pakoon niin oikealle kuin vasemmalle. Kävelymatka putouksille oli varsin pitkä ja polku hyvin keskinkertaisessa kunnossa.
Saavutin putouksen ensimmäisen tason. Siinä oli yllättävän paljon vettä vuodenaika huomioiden. Vesi oli sinertävän väristä ja varsin kirkasta.
Toiselle tasolle päästäkseni minun oli ylitettävä joki kahlaamalla. Onneksi tämänkin putouksen pohja oli merkittäviltä osin sitä vaaleankeltaista hiekkapaperimaista sorttia ja pito hyvä. Kengät kastuivat, mutta mitäpä väliä sillä oli.
Löysin toisen tason. Erikoista kyllä, ensimmäinen taso oli ollut korkeimmalla ja toinen ja kolmas sitä alempana. Useimmiten tasot on nimetty niin, että ensimmäinen on alimpana. Pääsin taas kahlaushommiin.
Kolmannelle tasolle piti kiivetä melkoisesti alaspäin. Se olikin erittäin näyttävä, jahka sain jälleen kahlattua joen poikki näköalapaikalle sitä katsomaan. Korkeutta oli runsaasti ja vettä valtavasti. Alla oli sininen lammikko. Dokumentoin putouksen ja lähdin sitten takaisinpäin.
Kiipesin, tepastelin ja kahlasin takaisin leirintäalueelle. Ympäröivästä metsästä kuului melkein koko matkan ajan erikoisia ääniä ja kerran pieni ruskea käärme luikersi polulta pöpelikköön. Kuvaa en saanut, liero oli liian nopea.
Leirintäalueella oli nyt yksi metsänvartija, mutta ei muita ihmisiä. Tämä puisto vaikuttaa paikalta, jossa kannattaisi vain ottaa retkituoli mukaan ja istua jonnekin luontopolun keskelle. Eläinhavaintoja tulisi varmasti paljon.
Seuraava pysäkki oli Srinagarindan padon kansallispuisto. Google Maps sanoi sinne olevan 60 kilometriä, ja matkassa menisi kaksi ja puoli tuntia. Olisin perillä neljältä. Sehän nyt ei voinut kuitenkaan mitenkään pitää paikkaansa. Lähdin ajamaan.
Ensin tie oli kestopäällystettä, mutta muuttui sitten hiekkatieksi jonka kunto vaihteli hirveän ja surkean välillä. Ajoin huomattavasti alle kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia, mutta mopo tärisi niin että pelkäsin osien alkavan irrota.
Tullessani jonkin kylän kohdalle tie muuttui paikoin päällystetyksi, mutta sitten taas hiekkaiseksi. Onneksi siinä ei sentään ollut kummoisiakaan korkeuseroja, se olisi tehnyt ajamisesta vielä vaikeampaa.
Ohitin kansallispuiston päämajan. Kun olin ajanut jo ainakin tunnin, tuli vastaan metsänvartija-asema ja puomi keskellä tietä. Metsänvartija avasi puomin minulle kopistaan käsin. Höykytys jatkui. Lienee sanomattakin selvää, että vastaan tulleet autot tällä rallitaipaleella olivat hyvin vähissä. Aivan perseestä koko touhu, eihän täällä aja kukaan täysjärkinen. Onneksi sentään ostin ADV:n enkä Forzaa.
Saavuin kansallispuistoon noin kello 16. Yritin ensin sisään väärästä sisäänkäynnistä. Paikalla oleva leidi kehotti ajamaan pari sataa metriä eteenpäin.
Vastaan tuli lippukoju, joka oli kuitenkin tarkoitettu toisesta suunnasta tulevalle liikenteelle eikä siksi estänyt minua kääntymästä sivutielle, jonne olin menossa. Huomasin ajavani ylöspäin kukkulan huipulle.
Huipulla oli toinen lippukioski. Ticket, minulta tiedusteltiin. En kommentoinut asiaa, vaan kysyin, saako vesiputousta katsoa myöhäiseen ajankohtaan viitaten. Vesiputousta sai katsoa, mutta virkailija viittoi ajamaan eteenpäin ja sitten takaisin rinnettä alas. Putous olisi kai siellä. Siellä se oli Google Mapsinkin mukaan ollut. Nimeltään tämä luonnon ihme oli ห้วยแม่ขมิ้น, Huay Mae Khamin (/huai mää khamin/).
Ajoin siis eteenpäin, tein U-käännöksen ja ajoin vähän matkaa rinnettä alas. Käännyin sitten vasemmalle parin kansallispuistorakennuksen pihaan.
Tie olisi jatkunut vielä enemmänkin, mutta se vietti niin jyrkästi alaspäin ja oli niin huonossa kunnossa, että päätin kääntää Rocinanten ja jättää sen parkkiin rakennusten eteen. Helpommin sanottu kuin tehty, koska olin jo rinteen alkuvaiheessa ja kuten sanottua Roci painoi 200 kiloa. Onnistuin kuitenkin rynkyttämään mopoa sen verran taaksepäin, että pääsin kääntymään ympäri. Kävelin rinteen alas kävellen.
Alhaalla oli joki, kioski ja metsänvartijatar. Pelastusliivejä roikkui siellä täällä. Jaahas, tämä oli tämmöinen lälläriuintipaikka.
Metsänvartijatar puhutteli minua ja kysyi, että kuinkas minä tuolta tulen (osoittaen tietä) enkä tuolta parkkipaikalta (osoittaen portaita). Jaa jaa, täällähän oli portaatkin ja kukkulan laella oli ollut paljon ajoneuvoja parkissa. Taisin ymmärtää ohjeet väärin. Metsänvartijatar päästi minut kuitenkin menemään kädellään viuhtoen.
Lähdin kävelemään esimerkillisessä kunnossa olevaa luontopolkua pitkin alajuoksulle. Olin nyt kolmannella tasolla, yhteensä tasoja oli seitsemän.
Vesi oli täälläkin sinistä ja muodosti hienon näköisiä sinisiä altaita. Puita kasvoi monin paikoin keskellä jokea. Dokumentoin maiseman.
Näin matkalla neljä ihmistä, joista kolme oli thaimaalaisia. Päätin sitten palata parkkipaikan suuntaan ja kiivetä portaat ylös.
Neljäs taso oli virallisen parkkipaikan tuntumassa. Se oli minusta hienompi kuin alemmat. Katsoin, josko jostain pääsisi myös ylemmille tasoille.
Polku löytyi. Näin juovavaraanin uimassa. Olin toki nähnyt juovavaraaneja uimassa aiemminkin, mutta en kirkkaassa vedessä.
Kello oli nyt jo 16:50 eli puisto oli periaatteessa kiinni. Leirintäalueiden vuoksi se oli kuitenkin yölläkin miehitetty. Lampsin ajankohdasta huolimatta eteenpäin hyvää vauhtia. Tämä luontopolku ei ollut aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin edellinen, mutta korkeuserot jäivät melkein olemattomiksi.
Saavutin viidennen tason. Se oli suljettu “korjausten” takia. En sitten tiedä, mitä korjailivat. Jatkoin kuudennelle, joka oli vaikuttava ja sitten seitsemännelle, joka oli vaatimaton.
Kävelin takaisin alle vartissa. Matkaa oli vähän yli kilometri, mutta tasamaalla kävely on suorastaan lastenleikkiä vuoristovaelluksiin nähden.
Menin sitten pyytämään metsänvartijoilta leimaa. He olivat kai vapaalla, mutta muutama heitteli petankkikuulaa tai vastaavaa parkkipaikalla. He kysyivät, voisiko leimauksen tehdä huomenna. Lippukioskista tuli kuitenkin mieshenkilö auttamaan leimaamisprosessissa ja saattoi minut päämajaan. Siellä oli vielä pari henkilöä paikalla ja sain leiman.
Tarkastelin leirintäaluetta. Sieltä oli näkymä tekojärvelle. Dokumentoin näkymän.
Ajoin sitten pois puistosta ja pääsymaksukioskilla minulle avattiin avuliaasti puomi. Matkalla puistoon päiväni oli ollut jo menossa pilalle, mutta ihan kivastihan kaikki sitten lopulta onnistui. Onnistuin soluttautumaan puistoon ilmaiseksi ja sain nämä kuuluisat vesiputoukset dokumentoitua.
Jatkoin sitten pieneen kylään lähelle Erawanin putouksia. Hotelli oli ollut kallis (800 bahtia) mutta sen sijainti oli hyvä eikä täällä juuri halvempiakaan ollut tarjolla.
Ohitin jonkin kuumalähdekylpylän, joka kuului kylttien perusteella kansallispuistoon. Se oli kuitenkin jo suljettu.
Auringonlaskun aikaan pysähdyin tien viereen katselemaan hämärän laskeutumista. Vuoristotieltä oli varsin hyvät näkymät tekojärvelle.
Hotellilla totesin vasemman jalan pikkuvarpaani olevan punainen ja turvonnut. Oliko tie ollut niin huonossa kunnossa, että rynkytys oli katkaissut taas varpaani? Jotain häikkää siinä selvästi oli. Sain hotellia emännöivältä naiselta lainaan jatkojohdon, kun osasin pyytää sellaista. Yksikään huoneen pistorasioista ei nimittäin ollut sängyn vieressä.
Erawanin putoukset ovat kuulemma hirveä turistirysä, mutta se on kansallispuisto siinä missä muutkin.
Tahdon saada leiman, enkä pelkää ollenkaan.