Olin näemmä unohtanut hotellin jääkaapin pakastelokeroon kaksi vesipulloa. Molemmat olivat jäätyneet kalikoiksi.
Hotellini oli aivan poliisiratsian vieressä. Erawanin putouksille pääsemiseen piti ohittaa toinenkin ratsia. Näytin kuitenkin ilmeisesti viattomalta, sillä minua ei pysäytetty kertaakaan tämän tai eilisen päivän aikana.
Moposta tuntui kuuluvan jotain kummallista nitinää. Se eilinen kolmen tunnin perunapeltoreissu ei tainnut tehdä Rocinantelle hyvää.
Matka putouksille kesti kymmenisen minuuttia. Monimutkaisella lipunmyyntipisteellä oli kaistat sähköisesti ostettuja lippuja varten. Sellaista en ole nähnyt aikaisemmin yhdessäkään kansallispuistossa. Ostin paperilipun 320 bahtilla ja ajoin sisään puistoon, jossa lippu tarkastettiin. Henkilökunta puhui englantia hyvin. Pysäköin suurelle parkkipaikalle.
Kylläpä jostain syystä väsytti. Olin herännyt ilman herätyskelloa yhdeksältä aamulla ja saanut ainakin teoriassa ihan riittävästi unta, mutta olo oli silti poikkeuksellisen vetämätön.
Menin vierailukeskukseen etsimään leimaajaa. Löytyi thaita puhuva virkailijatar, joka lätkäisi passiini 52. kansallispuistoleiman ja sanoi, että täältä saa virkailijoilta monenlaisia puumerkkejä kunhan heidät vain löytää.
Pyysin luontopolun vieressä päivystävältä virkailijalta puumerkin ja jatkoin syvemmälle puistoon. Samaan suuntaan oli menossa varsin runsaasti ihmisiä joista melkein kaikki olivat länsimaalaisia, mutta oli vielä varhaista. Suurin vierailijoista tuli pääkaupungista, eli matkassa menisi hetki. Olin kuullut väitettävän, että tämä oli maan ainoa kansallispuisto, jonne pääsi julkisella liikenteellä ja olinkin nähnyt Kanchanburista tulevan bussin parkkipaikalla.
Saavuin joelle. Siellä oli paljon metsänvartijoita vuokraamassa pelastusliivejä. Putouksissa uiminen ilman liivejä oli ankarasti kielletty. Jokin ravintolakin paikalla taisi olla. Oli myös suuri koppi, jonka pihalla olevassa kyltissä kiellettiin viemästä muuta ruokaa ja juomaa kuin vesipulloja puiston sisään. Sinne sai varmaan jättää jotain tavaraa tallelokeroihin.
Kävelin luontopolun läpi saksaa, ranskaa ja venäjää puhuvia farangeja väistellen. Nähtävyyden perusidea oli sama kuin eilen Huay Mae Khamin putouksilla: santapaperipohjainen putous, jossa oli sinertävää vettä ja valokuvauksellisia sinisiä altaita.
Tasoja putouksilla oli seitsemän. Kesti yhteensä tunnin verran kivuta seitsemännelle tasolle, jonka pudotuskorkeus oli suurin. Erawanin luontopolku oli paljon jyrkempi kuin Huay Mae Khamin.
No, tulipahan nähtyä. Palasin takaisin parkkipaikalle. Väsytti edelleen ankarasti, enkä tiennyt, miksi. Liian vähän ruokaa? Liian vähän unta? Vääränlaista ruokaa tai unta? Tulossa sairaaksi?
Vierailukeskuksessa kysyin toiselta luukulta, että olisiko täällä saatavilla puumerkkejä. Hyvin englantia puhuva metsänvartijamies raapusti passiini puumerkin jossa oli hain kuva ja sanoi, että portilta saisi sarvinokkalinnun. Täällä oli kaksi muutakin puumerkinpiirtäjää, mutta he olivat kuulemma jossain ulkohommissa, ja oli vaikea sanoa, missä päin puistoa he olivat.
Parkkipaikalla menin ravintolakojulle ja tilasin siellä mangosmoothien. Tilasin sitten myös paistettuja nuudeleita, kun ruokaa tarjottiin. Katsoin, vähentäisikö se väsymystä. Ei vähentänyt, mutta ihan hyvää ruoka oli. Maksoin siitä 70 bahtia.
Olin ajatellut mennä tänään toiseenkin kansallispuistoon, mutta siihen ei kyllä olisi millään aikaa. Varasin kohtuuhintaisen hotellin (650 bahtia) lähitienoolta.
Päätin käydä katsomassa Erawanin kansallispuistoon kuuluvaa luolaa. Tämän luolan nimi oli Tham Phra That ja se sijaitsi lyhyen ajomatkan päässä.
Luola löytyi pienen hakemisen jälkeen. Esitin lipun metsänvartijalle ja pääsin sisään ilmaiseksi.
Seurasi paljon portaita. Luola sijatsi kylttien mukaan 726 metrin korkeudella merenpinnasta. Onneksi parkkipaikka oli jo valmiiksi 576 metrin korkeudessa. Vuoren rinne oli kellertävän kuivaa bambumetsää. Erilaisia lintuja oli paljon. Toisin kuin Erawanin putouksilla, täällä ei ollut ketään. Kiipesin portaat ylös, siinä meni vajaat 20 minuuttia.
Portaiden huipulla oli luolan suuaukko ja metsänvartija riippumatossa. Metsänvartija havahtui ja lähti kanssani luolalle. Hen ei paljoa puhellut, mutta sain selville että hän oli kotoisin tuhannen kilometrin päästä Nong Khain provinssista ja hänen nimensä oli Nan. Joskus luolassa oli kuulemma käärmeitä, mutta ei aina. Lepakoita olisi runsaasti.
Luolaan tuli lähestulkoon ryömiä pienen suuaukon läpi, mutta sen jälkeen luolan sisälmys oli tuomikirkon kokoinen. Olen nähnyt monenlaisia tippukivimuodostelmia, mutta täällä ne olivat poikkeuksellisen hienoja. Sinne oli rakennettu aidattuja kävelysiltoja. Katossa näkyi lepakoita riippumassa. Ilman valojamme paikka olisi ollut säkkipimeä ja hiljaisuus lähestulkoon särki korvia.
Jossain vaiheessa kysyin, että mikäs tuolla kolossa on ja osoitin havaitsemaani esinettä laserosoittimella. Näytti käärmeennahalta. Metsänvartija hyppäsi kävelysillalta pois ja meni katsomaan. Pienen tarkastelun jälkeen hän julisti, että kyseessä oli muovipussi, ja jätti sen paikoilleen.
Kävelimme luolan läpi näkemättä käärmeitä ja palasimme sitten auringonvaloon. Varsin hieno luola, suosittelen jos joku joskus haluaa näillä turistirysäputouksilla käydä. Minusta Erawanin putoukset olivat vähän hienommat kuin Huay Mae Khamin, mutta jälkimmäiset olivat jokseenkin turistivapaat ja lopulta hyvin samankaltaiset.
Ajoin takaisin Erawanin putouksia kohti. Pysähdyin ottamaan kuvan tekojärvestä samassa paikassa kuin eilen.
Käännyin Srinagarindran padolle. En ole varma sen lausunnasta. ศรีนครินทร์ olisi /siinakharin/? Jos on näin, virallinen translitteraatio on poikkeuksellisen outo.
Minut pysäytti vartija. Hän ei halunnut tarkastaa mitään, mutta neuvoi padon olevan kahden kilometrin päässä. Sain jatkaa matkaa.
Vastaan tuli puisto, jossa oli suurin näkemäni aurinkokello. Olin juuri aikeissa kääntyä katsomaan sitä, mutta sitten minulle huusi toinen vartija.
Menin puhuttelemaan vartijaa. Hän sanoi, että patoa saa mennä katsomaan, se on tuossa suunnassa. Sinne, minne olin ollut menossa, ei saa kuulemma mennä. Ilmaisin toiveeni kuvata aurinkokello. Hän sanoi, että no siinä tapauksessa. Parkkipaikka oli tuossa suunnassa (viittomista sinne, jonne olin juuri ollut kääntymässä ja jonne ei minuutti sitten ollut saanut ajaa). Palvelu oli thainkielistä.
Pysähdyin parkkipaikalle ja menin katsomaan aurinkokelloa. Siihen oli merkitty paitsi kellonajat, myös eri kuukaudet. Näin kello olisi aina oikeassa ajassa vuodenajasta riippumatta. Odottelin, että aurinko paistoi riittävästi jotta kelloon piirtyi selkeä varjo ja jatkoin sitten matkaa padolle.
Padollakin oli miehitetty vartijakoppi. Siellä oli myös parkkipaikka ja ravintoloita. Ajoin vähän matkaa padon päällä, mutta sinne ei saanut pysäköidä joten tein U-käännöksen ja ajoin parkkipaikalle.
Dokumentoin ympäristöä. Kerran menin liian lähelle sulkuportteja, ja vartija alkoi mekastaa jotain. Hän rauhoittui, kun aloin kävellä takaisin parkkipaikkaa kohti ja meni takaisin koppiinsa.
Ajoin padon yli Erawanin lähellä olevaan kylään. Matkalla oli pieni näköalapaikka, josta patoa sai ihastella ilman vartijoiden läsnäoloa. Siellä oli useita mopoilijoita. He tahtoivat kuvan itsestään, ja myös otin sellaisen. Olivat kuulemma ajelleet tänne Narathiwatista. Minulle tarjotiin tupakkaa, josta kieltäydyin.
Kylässä kävin tankkauttamassa ja 7-Elevenissä. Ajoin sitten takaisin patoa kohti ja käännyin pohjoiseen lyhyelle mutta valokuvaukselliselle vuoristoreitille rutikuivien vuorien yli.
Saavuin lähellä järven rantaa olevaan hotelliin, jossa palvelu oli englanninkielistä. Huone oli aika jees, pesuhuone länsimaalaistyyppinen, pistorasioita löytyi ja jääkaappi samoin.
Menin nukkumaan noin kello 19.