Heräsin vähän kuuden jälkeen. Mukavien kahdentoista tunnin kauneusunieni jälkeen kirjoitin muistelmiani, jotka jäivät eilen illalla kirjoittamatta.
Lähdin sitten matkaan kohti Kanchanaburin viimeistä tutkimatonta kansallispuistoa. Sen nimi oli เฉลิมรัตนโกสินทร์, /chalööm rattanakosin/.
Puistoon oli kaksi tietä: tylsä päätie ja mutkitteleva vuoristotie. Päätin valita vuoristotien. Tien pinta oli Google Mapsin perusteella hyvässä kunnossa, joskin kärsi ajoittaisista maanvyöryistä. Ajoin siis vuoristoon kuunnellen kypärä-ämyreistäni kapteeni James Holdenin seikkailuja kuten minulla on ollut tapana.
Olin tien alkupuolella hieman huolestunut. Tiellä tuntui nimittäin tulevan vastaan norsunjätöksiä jatkuvalla syötöllä. Juuri aamulla olin lukenut lehdestä, kuinka musthissa ollut ulosnorsu oli maleksinut viidakosta Khao Yain kansallispuiston leirintäalueelle, hurjistunut erään lopburilaisen turistin läsnäolosta, rynnistänyt hänen kimppuunsa ja tallonut hengiltä. Sama norsu on kuulemma tappanut kaksi ihmistä jo aikaisemmin. Tarkkana saa olla.
Norsuja ei kuitenkaan onneksi tullut vastaan. Tie oli varsin mukava ajaa, ja valokuvauksellinen myös. Näin paitsi maisemia, useita eläinlajeja. Taivaalla kierteli pari arovarpushaukkaa eli shikraa. Näin punertavanmustan käärmeen luikertavan tien yli ja lisäksi linnun, jonka pyrstö oli yhtä pitkä kuin tirputtimen koko ruumis. Metsä niin vasemmalla kuin oikeallakin oli kellanruskeaa kuivaa bambukasvustoa. Korkeimmillaan tie kiemurteli jossakin kahdeksansadan metrin tietämillä.
Matkan loppuvaiheessa vastaan tuli pieni tekojärvi, jonka dokumentoin.
Saavuin kansallispuistoon yhden aikoihin. Maksoin lipusta 220 bahtia. Sain puumerkin kahdelta virkailijilta. Yksi halusi ottaa minusta valokuvan. En nähnyt metsänvartijoiden lisäksi alueella muita ihmisiä.
Palvelu tuntuu olevan paljon parempaa silloin, kun pääsee tällaiseen rauhalliseen paikkaan. Ulkomaalaiset kirjoittelevat arvosteluihin joka paikassa, kuinka mahtavaa palvelu oli, mutta olen nykyään usein eri mieltä arvioijien kanssa. En tiedä kuvittelenko vain, mutta turistipaikoissa henkilökunnan kiinnostus asioihisi tuntuu olevan kovin pinnallista: turisteja tulee liukuhihnalta joka päivä, joten on lopulta aivan se ja sama, miten ihmisiä kohdellaan. Se, että thaimaalainen hymyilee tulkitaan usein hyväksi palveluksi, mutta voi tarkoittaa aivan mitä vain… paitsi sitten, kun sitä hymyä oppii lukemaan.
Täällä palvelu oli hyvin ystävällistä ja luonnollisesti thainkielistä. Menin luontopolulle.
Ensin vastaan tuli luola, jonka läpi virtasi joki. Siellä oli myös kävelytie. Aluksi joutui vähän konttaamaan, mutta sitten luola suurentui sen verran, että kävely muuttui mahdolliseksi. Luolassa oli sähkövalot.
Löysin lepakonpapanoita. Katsoin luolan kattoa läjän yläpuolella. Siellä oli lepakoita, jotka dokumentoin.
Matkalla tuli vastaan toinenkin lepakkoyhdyskunta, jota taskulamppuni valo tuntui suuresti häiritsevän. Poistuin luolasta, kun vastaan tuli auringonvaloa.
Luontopolku jatkui joen vieressä. Kävelin sitä pitkin kaksi kilometriä.
Polulta juoksi siinä edetessäni karkuun runsaasti skinkkejä. Erawanissa en ollut nähnyt eilen ainuttakaan. Sitä edellisillä putouksilla oli näkynyt paljonkin. Tästä inspiroituneena loin skinkki-indeksin.
Skinkit vaikuttavat pitävät avoimista paikoista, joten kaikki luontopolut ovat niitä täynnä. Turistit kuitenkin säikyttävät ne metsiköihin. Luontopolkua ei siis tarvitse kävellä montaakaan metriä tietääksesi, onko alueella eläimiä vai ovatko turistit säikyttäneet kaikki tiehensä. Sen kun katselet, alkaako skinkkejä juoksennella ympäriinsä. Paljon skinkkejä = hyvä luontopolku, vähän skinkkejä = turistirysäpolku.
Odotan innolla, että tieteelliset julkaisut ottavat piakkoin yhteyttä asiantilan varmistamiseksi.
Ensimmäinen taso oli ihan hieno, joskin matala. Sen jälkeen polku alkoi viettää jyrkästi ylöspäin. Toiselle tasolle ei tainnut päästä lainkaan, vaan polku kulki suoraan kolmannelle. Siellä oli metsänvartija riippumatossa nukkumassa ja suuri komeasti jylisevä putous.
Alueella oli toinenkin luola, mutta maanvyörymä oli katkaissut luolalle johtavat portaat kolme vuotta sitten, eikä niitä ollut korjattu. Luolalle oli tästä matkaa parisataa metriä, mutta kulkureitin puuteen vuoksi ainoa tapa päästä sinne oli mennä takaisin parkkipaikalle ja ajaa lähes 40 kilometriä sinne, mistä olin tullutkin.
Tutkin putousta aikani ja varasin sopivaksi katsomani hotellin putouksen vierellä olevalla kivellä istuen. Kello oli nyt kolme. Lähdin takaisinpäin.
Metsänvartija alkoi kävellä perässäni. Ilmeisesti puiston tämä osa oli nyt hänen mielestään suljettu eikä näin myöhään ollut syytä päästää paikalle uusia vierailijoita.
Kävelin takaisinpäin kunnes vastaan tuli neljä thaimaalaista, joiden kanssa metsänvartija alkoi puhella jotain.
Katselin infotauluja joita oli ripoteltu matkan varrelle. Opin niistä kerrankin jotain uutta: banyan-niminen viikunapuu joka on näillä main yleinen on oikeastaan loiskasvi. Se aloittaa elämänsä päällyskasvina, mutta kasvattaa puun oksalla ollessaan juuria alaspäin kunnes ne osuvat maahan. Banyan levittäytyy siitä sitten lähes joka suuntaan oksia ja lisäjuuria kasvattaen, ja lopulta sulkee verkkomaisella rakenteella isäntäkasvin rungon sisäänsä. Se kohdistaa usein isäntäpuuhun niin suuren paineen, että se kuolee ja mätänee pystyyn. Siinä vaiheessa banyanilla on kuitenkin niin vahvat juuret (sillä voi olla tuhansittain juuria), että se pysyy vallan mainiosti pystyssä ilman ulkoista tukirankaa. Banyan-puun latvusto voi olla teoriassa kuinka leveä vain, ennätys on noin kaksi hehtaaria. Puun hedelmät kelpaavat ravinnoksi monenlaisille eläimille.
Palasin takaisin parkkipaikalle ja ajoin toiselle tekojärvelle. Päätin tehdä siellä jatkosuunnitelmia.
Tekojärvi löytyi ja oli poikkeuksellisen hieno. Padolle ei saanut ajaa, mutta järven vieressä oli useita näköalapaikkoja, joilta tarkastella ympäristöä. Lähistöllä olevat vuoret heijastuivat veden pinnasta.
Pohdin, mitä tehdä. Auringonlaskua voisi katsella jossakin, mutta lähistöllä ei tuntunut olevan sopivaa paikkaa. Tai olihan toki: olin sellaisella.
Päätin ajaa vartin verran lähimpään 7-Eleveniin ja ostaa sieltä evästä. Suuresta lattiapinta-alastaan huolimatta kyseisessä 7-Elevenissä oli kuitenkin huonoin valikoima, jonka olen nähnyt. Siellä ei ollut mitään, mistä olisin erityisesti pitänyt. Päätin ajaa toiseen 7-Eleveniin parin minuutin päähän.
Ajoin pihaan. Kehuin viereiselle paikalle pysäköineen herrasmiehen mopoa. Hänkin kehui minun mopoani. Se, että meillä oli samanlaiset mopot ei tietenkään mitenkään liittynyt keskusteluun.
Tämä 7-Eleven ei ollut paljoa edellistä parempi, mutta ei huonompikaan. Ostin ruokaa, kävin tankkauttamassa pihan huoltoasemalla ja lähdin sitten takaisin tälle äskeiselle padolle.
Katselin maisemia auringonlaskuun asti. Pari kulkukoiraa haistoi ruuan ja tuli pitämään minulle seuraa katsellen minua suurin koiranpentusilmin.
Hämärän tultua ajoin hotelliini. Se oli mielenkiintoinen paikka. Hotellin alueella oli muun muassa kuntosali, hieroja ja posti sekä kolikkopesukoineita. Muutoin paikka oli keskellä ei-mitään. Ympärillä oli pelkkää peltoa.
Etsin illalla sopivaa hotellia pääkaupungista. Vakiopaikkani oli jo täynnä ja 95% Google Mapsin ehdottamista kohteista oli jotain lähes hotellin hinnoissa pyöriviä hostelleja joita ei tuntunut saavan mitenkään suodatettua pois. Prosessissa meni siksi kaksi tuntia.
Jos ajan kolarin ja kuolen, polttakaa ruumis thaimaalaiseen tapaan ja ripotelkaa tuhkat Hat Wanakornille. Paitsi jos olen kolarin jälkeen vielä elossa, siinä tapauksessa viekää sairaalaan.