Aloitin päivän köyttämällä vaellusrepun kiinnitysliinoilla poikittain mopon satulaan pelkääjän paikalle. Ajoin sitten Rama IX:n puistoon katsomaan, löytyisikö kadonnutta Leathermania sieltä. Eipä tietenkään löytynyt, ja lammikko, jonka rannalla olin istuskellut oli alkanut vieläpä tulvia. Osa istuskelupaikasta oli veden alla. Yritä siinä sitten löytää jotain viisisenttistä metallipalikkaa. En voinut ollut varma siitäkään, että se oli joutunut hukkaan juuri täällä. Kerroin henkilökunnalle, joka otti yhteystietoni ylös ja lupasi ilmoittaa, jos Leathermaneja näkyy.
Jatkoin pahantuulisena matkaani kaupungin läpi. Ei se erityisen hienostunutta ajamista ollut, mutta enpä osunut taaskaan mihinkään. Puisto oli ollut täysin väärällä puolella kaupunkia, mutta eipä sitä oikein voinut jättää tarkistamattakaan.
Hyvin alhaisilla kierroksilla ajaessa mopo kitisee, resonoi ja tärisee ehdottomasti enemmän kuin pitäisi, erityisesti kun kone on kylmä. Pitääpä käydä tiedustelemassa myyjältä, mistä kenkä puristaa. Tämä alkoi sen kolmen tunnin kanchanaburilaisen korpiajelun jälkeen.
Joka tapauksessa, ajoin thanon Rama II:lla etelään. Pysähdyin taas Samut Songkhramissa turistirysämarkkinoilla kuuluisaa junaa kuvaamassa. Se saapui kello 14:30 ja tällä kertaa valokin tuli oikeasta suunnasta.
Kuvista tuli ihan mielenkiintoisia. Aukko oli sen verran iso, että junan ympärillä oleva ihmismassa näkyi sumeana. Väenpaljous torilla korostui näin taiteellisesti.
Kävin myös vähän matkan päässä sijaitsevalla kävely sillalla, joka vaikutti enemmänkin joltain taideprojektilta kuin tarkoituksenmukaiselta käyttöesineeltä. Toisen pylonin päälle oli mahdollista kiivetä ja sieltä sai hyviä kuvia Samut Songkhramista.
Sitten seurasi pitkä matka etelään, 200 kilometriä lähes yhtä soittoa. Olin Prachuapissa vähän kuuden jälkeen.
Rakennuksen aulassa oli paketteja kuin jouluaattona, suurin osa lisävarusteita Rocinantelle.
Neljän teratavun SSD-levyltäni alkaa loppua tila. Tallennustilan ensimmäinen pääsääntö on, että sitä on aina liian vähän.