Yöllä oli taas satanut. Kirjoittelin aamulla muistelmiani, jossa menikin hyvän aikaa. Lähdin Surat Thanin kaupunkiin auringon jo noustua.
Ruuhka oli hirveä, tosin olen nähnyt hirveämpiäkin. Dokumentoin kaupungin keskellä olevan pienen pyhäkön (ns. city pillar shrine jossa kaupunkia suojelevat henget asuvat). Käännyin tosin temppelin edessä ensin väärään suuntaan, päädyin kaupungin läpi virtaavan joen ylittävälle sillalle ja jouduin tekemään U-käännöksen.
Ajoin pyhäkön luota Rama IX:n puistoon. Puisto ei ollut yhtä suuri kuin pääkaupungin vastaavat, mutta siellä oli vesistöä, ruohikkoa ja runsaasti puita. Kävelin puiston ympäri.
Kun olin jo palannut pyrälleni, vastaan tuli kaksi naisihmistä, jotka katselivat selvästi puiston lintuja. Toisella heistä oli nimittäin kiikarit ja toisella Nikon Coolpix P950-mallinen superzoom-kamera. Oma kamerani toimi jälleen mainiona keskustelunavaajana. Toinen naisista sanoi perustaneensa Surat Thaniin taivaan- ja lintukuvauskerhon, kun BCST:n jäsenyys oli liian kallis.
Puhuimme elukoiden kuvaamisesta tunnin verran. Lupasin lähettää naiselle linnunkuvia analysoitavaksi.
Kello oli nyt jo kymmenen. Olin päättänyt ajaa Tai Rom Yenin kansallispuistoon, ja sinne suuntasin seuraavaksi.
Ohitin poliisiratsian. Thaimaassa on tullut ajettua neljännessä ja viidennessä osassa yhteensä yli 15 000 kilometriä, mutta yksikään poliisi ei ole koskaan halunnut tarkastaa ajokorttiani tai muita papereitani.
Pysähdyin matkalla tapojeni vastaisesti 7-Elevenissä syömässä välipalaa.
Kansallispuiston pääsymaksu oli 220 bahtia. Ajoin parkkipaikalle. Melkein heti eräs thaimaalaismies tuli kysymään minulta, että haluasinko kävellä hänen kanssaan vesiputouksen kahdeksannelle tasolle. Sinne kun tarvittiin opas, ja näin toimimalla oppaan palkkaaminen olisi ilmeisesti halvempaa. Mikäpä siinä. Metsänvartija lähti oppaaksi ja lähdimme kävelemään metsän läpi. Putouksen nimi oli Dat Fa (/daat faa/).
Kysyin mieheltä hänen action-kamerastaan ja hän sanoi olevansa harrastelijatubettaja Ratchaburista.
Saavuimme putousten kolmannelle tasolle varsin nopeasti. Se oli viimeinen, jonne sai mennä ilman opasta. Sen jälkeen alkoikin perinteinen viidakossa könyäminen. Sademetsän läpi kulki polku, mutta se oli paikoin tuskin nähtävillä. Toisin kuin vaikkapa Kanchanaburin leikkisademetsät, tämä oli ihan oikeaa sademetsää jossa satoi kuivallakin kaudella joka päivä. Kaskaiden siritys ja lintujen makastaminen oli korviahuumaavaa.
Ylitimme joen useita kertoja matkalla kahdeksannelle tasolle. Tämä oli jokseenkin haastavaa, koska minulla oli jalassani sandaalit. Jos olisin tiennyt mitä tulevan pitää, olisin laittanut jalkaan polkujuoksukenkäni. Lähestulkoon kaikki sademetsän kivet olivat liukkaan sammalen tai levän peitossa. Ilmassa oli niin paljon vettä, että levä kasvoi hyvin myös vesistöjen pinnan yläpuolella.
Noin tunnin kiivettyämme saavuimme viimein kahdeksannelle tasolle. Minulta pääsi pari voimasanaa nähdessäni putouksen. Ilmiömäinen! Hämmästyttävä! Elämää suurempi! Putous oli varmaan satametrinen. En usko, että ottamani kuvat onnistuivat kunnolla välittämään, kuinka hervottoman kokoinen putous oli.
Tutkimme putousta jonkin aikaa. Metsänvartija joi muina miehinä putouksen alla olevasta altaasta. Taisi olla puhdasta. Lähdimme sitten takaisinpäin.
Kolmannelle tasolle palattuamme kävin vähän uimassa. Vesi oli kylmää ja altaassa olevat kalat näykkivät jalkojani.
Parkkipaikalla annoimme metsänvartijalle 200 bahtia/ukko ja haimme vierailukeskuksesta leimat kansallispuistopasseihimme. Tubettaja ehdotti, että voisimme käydä katsomassa lähistöllä olevaa luolaa, jonne pääsi samalla lipulla. Päätimme tehdä niin.
Ajoimme parikymmentä minuuttia luolalle. Päätielle saavuttuamme hävisin Rocinanten selässä horisonttiin ja unohdin katsoa navigaattoria. Ajoin sitten tietysti harhaan ja jouduin tekemään kaksi U-käännöstä oikeaan paikkaan päästäkseni. Mikä hirveä nöyryytys.
Kun pääsin viimein paikan päälle, tubettaja tuli vastaan Mazda 2:llaan. Hän sanoi uskoakseni, että luolaan pääsemiseksi tarvittiinkin vähintään neljän hengen ryhmä.
Tutkin vähän aikaa Google Mapsia. Päätin ajaa meren rantaan. Täällä oli nimittäin satama, josta pääsi Koh Samuille ja muille lähialueen saarille. Saaret ovat turistirysiä, mutta satama saattaisi olla mielenkiintoinen.
Ajoin siis meren rantaa kohti luotisuoraa valtatietä pitkin. Ajelu oli varsin suoraviivaista (heh) tietöitä lukuunottamatta kunnes vastaan tuli varsin perseestä oleva risteys. Risteyksen kohdalla oli U-käännöspaikka, ja kaksi perävaunullista rekkaa oli pysähtyneenä tientukoksi blokaten molempien suuntien U-käännökset. Rekoilta kestää tuhottoman pitkään tehdä U-käännös, koska päätiellä liikenne kulkee sataa ja rekka ei kiihdy muun liikenteen vauhtiin kovinkaan nopeasti.
Ei kai siinä. Odotin taukoa oikealta puoleltani tulevassa liikennevirrassa ja ajoin sitten keskelle tietä toisen rekan viereen. Siitä ei sitten nähnytkään rekkojen vuoksi juuri mitään. Odotin parhaani mukaan taukoa vasemmalta tulevassa liikennevirrassa ja ajoin sitten nopeati tien yli. Päätiellä ajava tuleva tuning-pajan läpi kulkenut Honda Civic tööttäsi äänekkäästi. Sori siitä. Käännyin oikealle ja jatkoin matkaa.
Saavuin satamaan ja katselin vähän ympäriinsä. Paikkaa operoi Lomprayah-niminen firma, jonka asiakkaana olin muistaakseni joskus ollut. Maisemat olivat varsin hyvät.
Katselin länteen päin, ja siellä oli kukkulan huipulla jokin temppeli. Päätin vierailla temppelissä, koska sieltä vaikutti olevan hyvät näköalat.
Ajoin siis temppeliin. Siellä oli muutamia munkkeja ja nunnia sekä kourallinen ulkomaalaisia turisteja. Dokumentoin alueen maisemankatselupaviljongista käsin. Näin vuoria, joiden arvelin ensin olevan osa Koh Samuita, mutta myöhemmin totesin kuuluvan mantereeseen. Niin ikään näin pienen saaren, jolle vaikutti pääsevän siltaa pitkin. Saaren nimi oli Koh Raet (/ko räät).
Päätin ajaa Koh Raetiin. Autot piti jättää parkkiin heti sillan saarenpuoleiseen päähän, mutta saaren ympäri pystyi ajamaan moottoripyörällä kapeaa betonitietä pitkin. Niin teinkin. Kiertoajelussa ei mennyt viittäkään minuuttia, mutta saari oli erittäin jännä. Se koostui meren rannassa ja osittain sen päällä olevista kalastajien taloista, joita oli rakennettu sikinsokin (rungrang) sinne tänne. Jokin kallis kahvilakin sinne oli pykätty. Kiinalaisia temppeleitä ja tekstiä oli monessa paikassa, ilmeisesti saaren kalastajilla oli kiinalaisia sukujuuria. Paikka oli oudolla tavalla kuin minikokoinen Enoshima (joskin merikynttilä puuttui).
Jätin sitten mopon parkkiin saaren viralliselle parkkipaikalle ja tein vielä kävellen toisen kierroksen. Hyvin, hyvin jännä. Enpä ole ennenkään tällaista nähnyt. Varsinaista uimarantaa ei ollut, vaan ranta oli kivistä ja kallioista. Rakennusjätettä oli siellä täällä ja merilintuja näkyi paljon.
Päätin syödä jotakin ja menin sillan vieressä olevaan ravintolaan. Siellä oli kaksi ystävällistä thaimaalaismummoa. Tilasin mangosmoothien ja paistettua riisiä porsaanlihalla. Mereneläviäkin oli tarjolla, mutta niistä en kovin paljoa välittänyt.
Mangosmoothie ja paistettu riisi olivat erinomaisia. Huonon mangosmoothien tunnistaa happamuudesta joka kertoo siitä, että käytetty mango on ollut hieman raakaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ollenkaan hapanta. Toinen mummoista kehoitti menemään yläkertaan maisemia katsomaan. Siellä oli terassi, josta näkyi hyvin merelle.
Maksoin mummoille 140 bahtia, joka oli oikeastaan aika vähän tällaisessa paikassa. Olin odottanut turistihintoja, mutta ilmeisesti turistit eivät vielä tiedä saaren olemassaolosta. Kysyin mummoilta myös ravintolan yhteydessä toimivan majatalon hinnoittelusta. 1500 bahtia merinäköalalla, 1000 bahtia ilman merinäköalaa. Useimmiten maksan 600 bahtia/yö, mutta hinnat olivat silti hyvin kohtuulliset tunnetumpiin merenrantakohteisiin verrattuna.
Hämmästyttävää. Lähdin kylästä etelään päin ja kävin Seatranin sataman liepeillä katsomassa maisemia. Seatran on firma, joka operoi Koh Samuille ja muille lähisaarille kulkevia autolauttoja.
Ajoin etelään Khanomin kylään, josta olin varannut hotellin. Huone oli iso, kylpyhuone länsimaalainen, jääkaappi hieman homeinen. Menin nukkumaan seitsemältä.