Nukuin kymmenen tuntia ja heräsin aamulla viiden aikaan. Se oli myöhemmin kuin olin toivonut, eikä minulla ollut aikaa kirjoittaa muistelmiani. Lähdin ajamaan läheiseen venesatamaan.
Ajoin siis satamaan säkkipimeässä. Lisävaloista oli taas hyötyä. Varsin pätevä hankinta.
Saavuin kello 6:10. Satamassa oli paljon kalastusveneitä. Osa niistä oli miehitetty. Dokumentoin aluetta hieman, kunnes eräästä veneestä huudettiin, että mitäs herra etsiskelee. No sellaisia vaaleanpunaisia delfiinejä, joita täällä pyörii kuulemma vaivoiksi asti. Pyydettiin odottamaan hetkinen, joten tein niin.
Ympäristö muuttui kirkkaammaksi varsin nopeasti auringonnousun lähestyessä. Paikalle tuli vähän ajan päästä kaksi iäkästä thaimaalaista, jotka viittoivat minut pitkähäntäveneeseensä. Ehkäpä aviopari. He sanoivat, että delfiininkatselureissun hinta oli 1200 bahtia kuten olin selvitysteni perusteella odottanutkin. En muista, koska olen viimeksi käyttänyt matkoillani niin paljon rahaa yksittäiseen aktiviteettiin. En kuitenkaan ole koskaan nähnyt elävää luonnonvaraista delfiiniä enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Veneeseen olisi mahtunut jopa kuusi ihmistä hinnan pysyessä samana, mutta valitettavasti ei ollut ketään jakamassa kustannuksia.
Tällä alueella on ilmeisesti myös firma, joka järjestää näitä delfiininkatselumatkoja väittäen olevansa joku muita autenttisempi matkanjärjestäjä. He veloittavat 1500 bahtia henkilöä kohti ja pelottelevat matkailijoita turvallisuusnäkökohdilla. Jäi toteen näyttämättä, että heidän matkansa olisivat yhtään turvallisempia kuin muiden.
Joka tapauksessa, annan rahani mieluummin jollekin kalastajalle kuin isolle firmalle. Päättelin pariskunnan autenttisiksi kalastajiksi, koska ennen lähtöä veneestä nostettiin laiturille koreissa olevat kalaverkot. Palvelu oli thainkielistä.
Lähdimme ajelemaan noin kello 6:30. Meri oli tyyni ja aurinko oli juuri nousemassa. Kalastusveneitä selaili sinne tänne ja horisontissa näkyi sumupilvien verhoamia saaria. Olin nähnyt eilen horisontissa jotakin, jonka olin luullut olevan Koh Samui, mutta erehtynyt. Nyt asiassa ei kuitenkaan ollut mitään epäselvää: suuri vuoristoinen saari todella oli Koh Samui (kysyin kalastajan vaimolta).
Ei kestänyt kauaakaan, kun kalastajan vaimo huudahti jotakin. Delfiini! Se oli kuitenkin aivan liian nopea kuvattavaksi. Sitten näin toisen delfiinin hyppäävän, mutta dokumentoinnin tulokset jäivät yhtä laihoiksi. Mies pysäytti moottorin ja odottelimme paikalla hyvän aikaa, mutta delfiinit olivat poistuneet paikalta.
Lopulta mies alkoi ajella pohjoista kohti. Olisin halunnut nähdä lisää delfiineitä, mutta minkäs teet. Ei delfiini käskien hypi. Paitsi delfinaariossa.
Meri oli edelleen tyyni ja maisemat erinomaiset. Rannikko oli hyvin vuoristoista ja rinteet usein lähes pystysuoria. Dokumentoin maisemat.
Saavuimme “pannukakkukivelle”. Se oli suuri kallio, joka vaikutti koostuvan kerroksista, ikään kuin korkeasta pinosta lettuja. Dokumentoin kiven.
Olimme juuri parkkeeraamassa erään pienen saaren rantaan, kun kapteenimme sai tiedon, että pohjoisemmassa oli nähty delfiinejä. Viestinvaihto käytiin perinteisellä tavalla: huutamalla veneestä toiseen.
Rantautuminen keskeytettiin ja ajoimme hyvän matkaa pohjoiseen lähelle lauttasatamaa, jossa olin eilen käynyt. Muutama muu vene oli matkalla samaan suuntaan.
Sitten delfiinejä alkoi näkyä sangen runsaasti. Usemmiten niistä näkyi lähinnä selkä, mutta joskus myös kuonoa ja yhden peräevänkin sain dokumentoitua. Osa delfiineistä oli vaaleanpunaisia kuin vauvan peppu. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Näin yhden delfiininpoikasenkin.
Olin pohtinut, pitäisikö kiinalainen kansanmurhakamera ottaa mukaan vedenalaisten videoiden kuvaamiseksi, mutta vesi oli täällä sataman läheisyydessä niin sameaa, että siitä ei olisi ollut hyötyä.
Ajoimme delfiinien perässä koko laivueen voimin pohjoiseen pysähtyen aina vähän matkan päähän delfiineistä. Saavutimme lopulta Seatranin lauttasataman, jossa käännyimme takaisin.
Oli sangen hienoa nähdä delfiinejä. On tosin vähän huolestuttavaa, jos puolen tusinaa venettä ajelee delfiinien perässä kaiket päivät. Voiko se olla delfiineille haitallista?
Paluumatkalla sain ohjata pitkähäntävenettä. Ohjausputkeen oli kiinnitetty ohut naru, jota vetämällä koneelle annettiin kaasua.
Pysähdyimme sille saarelle, jossa olimme aiemmin aikoneet pysähtyä. Siellä oli buddhankuvia, jotka dokumentoin. Palasimme sitten takaisin satamaan samalla, kun tutkin ottamaani delfiinidokumentaatiota.
Satamassa maksoin matkasta 1200 bahtia. Menin Rocinanten luo ja tein jatkosuunnitelmia. Pitäisi mennä johonkin Cafe Amazoniin kirjoittamaan muistelmat eilisen tapahtumista valmiiksi.
Istuskelin hajamielisenä satulassa katsellen rannalla kasvavia kookospalmuja. Minuun tuli melkoisesti vauhtia, kun näin pienen liskon lentävän puusta toiseen. Liitolisko. Seuraava puolituntinen menikin sitten liitoliskoja dokumentoidessa. Niitä oli ainakin kolme tai neljä, ja vähintään kaksi oli uroksia, jotka heiluttelivat helttaansa toisilleen dominanssia osoittaakseen.
Lähdin ajamaan etelään ja kävin kahdella rannalla nimeltään Khwaeng Phao ja Haad Thong Ching. Molemmat olivat sangen valokuvauksellisia eikä niillä ollut juurikaan roskaa. Rannoilla kasvoi runsaasti kookospalmuja ja vesi oli turkoosia. Maisema oli sellainen, joka painetaan julisteisiin ja kuvatekstiksi kirjoitetaan “Reserve your seat in paradise”. Yritin ajaa jälkimmäiseltä rannalta etelään vielä lisää, mutta tie paljastui kärrypoluksi eikä lähemmin Google Mapsia tarkasteltuani edes johtanut mihinkään.
Käännyin takaisin ja ajoin läheiselle kaasuvoimalaitokselle, jonka takana oli myös ranta. Vartija portilla viittoi minut sisään ja tarkastelin rantaa. Se oli samankaltainen kuin edelliset. Paikalla oli koululaisryhmä ja useita jäätelönmyyjiä.
Katselin taas Google Mapsia siltä varalta, että lähistöllä olisi jotakin kiinnostavaa dokumentoitavaa. Löysin luolan nimeltään Khao Wang Thong, joka oli saanut hyvät arviot. Päätin ajella sinne.
Ennen kiviluolaa vastaan tuli tiellä puuluola. Tie kulki kumipuuviljelmän läpi, ja puut kaartuivat tien ylle luoden varsin hienoa tunnelmaa. Dokumentoin puuluolan.
Kiviluolakin löytyi. Paikka oli kai joskus kuulunut kansallispuistoon, mutta kansallispuiston nimi oli sittemmin poistettu kyltistä.
Luolaan tarvittiin opas ja parkkipaikan vierellä istuva virkailijatar veloitti vierailusta 300 bahtia. Vähän suolaista, mutta olkoon. Sain kypärän ja kävelin oppaan kanssa portaat ylös vuoren rinnettä pitkin. Matka ei ollut onneksi pitkä. Menimme sitten sisään luolaan.
Luola oli varsin kostea ja lattia liukas. Minulla oli jälleen sandaalit jalassani, joka ei ollut selvästi paras päätös. Jouduimme kulkemaan useista ahtaista koloista joka oli kameroiden ja selkärepun kanssa hieman haastavaa. Kolautin myös pääni useasti luolan kattoon. Onneksi oli kypärä päässä.
Opas oli suratthanilainen yliopisto-opiskelija, joka vaikutti varsin tietäväiseltä luolien suhteen. Katossa olevat tummat läiskät olivat kuulemma rautaa. Lepakoita luolassa oli kahta lajia, tavallisia aiemmin näkemiäni luolalepakoita ja lisäksi pieniä, vain peukalonpään kokoisia kääpiölepakoita.
Saavuimme suureen kammioon. Opas sytytti valot dramaattisesti valokytkimestä, joskin vaikutusta heikensi vähän se, että näin puolet kammiosta oman taskulamppuni ansiosta varsin hyvin ilman sähkövaloakin.
Kävelimme ympäriinsä ja opas jatkoi opastamista. Erään tippukivipilarin kerrokset olivat kuulemma muodostuneet tahtia kerros per vuosi ja kerroksia oli nähtävissä yli tuhat. Valkoiseen kiveen ei saanut koskea, koska se oli “elävää” eli kasvoi yhä. Jos sellaista koskettaa, ihossa oleva rasva turmelee kiven ja se muuttuu ruskeaksi tai mustaksi.
Luolan poikki oli viritetty kävelyesteeksi naru. Siinä killui pieniä lepakoita kuin pyykkinarulla ikään. Dokumentoin lepakkopyykkinarun.
Palasimme sitten takaisin luolan suuaukolle ja takaisin alas. Paikalla oli muutamia ulkomaalaisia turisteja. Olen myös nähnyt lukuisia farangeja mopoilemassa ympäriinsä tänään ja eilen.
Kirjoitin kommentit vieraskirjaan thaiksi ja rapsutin lipunmyyntipisteen oranssia kissanaarasta (nimi: appelsiini) ennen lähtöäni.
Ajoin rannikolla olevaan kansallispuistoon, jolle oli annettu nimihirviö อุทยานแห่งชาติหาดขนอม-หมู่เกาะทะเลใต้ (/utthajaanghäängchaat haat khanoom - muu ko thalee taai/) eli Khanominrannan-etelämerensaarten kansallispuisto. Sinne johtava tie mutkitteli jyrkän vuoren rinteessä. Maisemat olivat mainiot ja pysähdyin useasti dokumentoimaan niitä. Silloin tällöin alhaalla näkyi hiekkarantoja.
Löysin kansallispuiston toimistot, jotka olivat useassa tasossa vuoren rinteessä. Pääsymaksua ei ollut. Metsänvartijoiden löytämisessä meni hetken kauemmin. He olivat kokoontuneet ruokapöydän ääreen lähellä rantaa olevaan rakennukseen. Sain leiman ja puumerkin. Puumerkissä oli tällä kertaa delfiini.
Toimiston seinällä oli opastetaulu, jossa oli Thaimaan aluevesien merinisäkkäitä joista oli pelkkiä delfiinejä pari tusinaa eri lajia. Kysyin metsänvartijoilta, millaisia delfiinejä tänään näin. Vastaus oli intiankyttyrädelfiini (Sousa chinensis).
Ajoin Sichonin kylään Khanomista etelään. Matkalla pysähdyin jälleen yhdellä tien näköalapaikalla. Sinne oli rakennettu paviljonkeja. Toisen paviljongin katossa riippui lepakko, jonka dokumentoin.
Menin hienon näköiseen ravintolaan ja tilasin massamanin. Se oli kuitenkin loppu. Tilasin sitten phanääng-curryn joka oli nimenomaisesti esittämistäni toiveista huolimatta niin tulista, että sen pystyi hädin tuskin syömään.
Maksoin tästä hyvästä 150 bahtia ja jatkoin 7-Elevenin ja tankkautuksen kautta hotelliini. Se oli maksanut vain kymmenen euroa.
Matkalla hotellille ohitin satoja kadunvarteen pykättyjä kojuja, joissa myytiin lukemattomia kukkopatsaita, pieniä ja suuria. Thaimaalaiset jostain syystä mielellään laittavat niitä pyhäkköihinsä. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Hotellissa oli halpuudestaan huolimatta jääkaappi ja muutkin tarpeelliset varusteet. Sängyssä oli tosin vain ohut huopa eikä kunnollista peittoa.
Nakhon Si Thammaratin pohjoisrannikko vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta lomanviettopaikalta. Lössi tunkee kovalla innolla Koh Samuille jossa kaikki on monta kertaa kalliimpaa. En sitten tiedä, mitä järkeä siinäkään on kun mantereella saa samat näkymät halvemmalla. Rannoillakaan ei ollut kuin vähän ihmisiä.