Heräsin viiden aikoihin ilman herätyskelloa ja lähdin hotellista kuudelta. Ajoin puolisen tuntia Khiriwongin kylään. Siellä olen ollut villissä nuoruudessani kaksi kertaa, kun olimme Nellin kanssa Khao Luangin valloituspuuhissa. Olin eilen yrittänyt varata sieltä hotellia, mutta epäonnistunut. Khiriwongissa on varmaan sata hotellia, mutta niistä kaikki joko maksavat tuhansia bahteja tai sitten niihin olisi pitänyt alkaa soittelemaan huoneen varaamiseksi.
Saavuin vähän ennen auringonnousua. Khiriwongissa oli jo aamumarkkinat täydessä käynnissä. Ajoin Khiriwongin maineikkaalle riippusillalle, joka oli varsin valokuvauksellinen. Itse asiassa yksi parhaista koskaan ottamistani valokuvista esittää kyseistä siltaa, ja se oli puhelimella otettu.
Silta, jolle päädyin oli väärä silta. Tein U-käännöksen ja ajoin takaisin markkinoille, josta oikea silta löytyikin. Tänään ilmassa ei kuitenkaan ollut sumua ja viime kerralla kuvaan hienon yksityiskohdan tuonut puu oli kaadettu. Tilalla oli sepelillä päällystetty autoramppi. Tuli vähän hukkareissufiilis.
Ajoin vähän matkaa Wang Mai Pakin putoukselle, josta oli muinoin lähdetty vaelluksen ensimmäiselle etapille mopolla. Siellä ei ollut mitään erikoista ja lähdin nopeasti takaisinpäin.
Ajoin etelään päin ja saavuin taukopaikalle, jolle oli rakennettu näköalasilta (se ei varsinaiseti johtanut mihinkään) ja runsaasti eläinpatsaita. Yhden paviljongin katossa riippui lepakko, jonka dokumentoin.
Seuraavana vuorossa oli näköalapaikka Khao Ramrom -nimisellä vuorella (/khau raamroom/). Ajoin pikkuteitä pitkin vuoren juurelle. Tie vei minut lopulta metsänvartija-asemalle, jossa pääsyni esti tien poikki viritetty portti. Puhuttelin metsänvartijoita. Vuori kuului kansallispuistoon, ja he myivät minulle pääsylipun sadalla bahtilla. Sain viisi kahdenkymmenen bahtin lippukuponkia. Sadan bahtin kupongit olivat kai loppu. He varoittivat, että vuori on hyvin jyrkkä, mutta päästivät kuitenkin menemään.
Oli muuten melkoisen jyrkkä nousu. Matkaa oli vaakatasossa kolme kilometriä, mutta suoraan ylös puoli kilometriä. Tie oli osittain maahan varisseiden lehtien peitossa ja sellaista syheröä ja hiuspinnimutkaa, että ajaminen ylös oli todellakin varsinainen kokemus. Vastaan ei tullut onneksi ketään.
Puolessavälissä matkaa Rocinante alkoi protestoida äänekkäästi. Variaattorista alkoi kuulua epämääräistä ujellusta. Ei liene skenaariota, jossa kyseinen ääni olisi hyvä asia.
Pääsin kuitenkin vuorenhuipulle palaneen kumin käryn saattelemana. Tunnelma oli jokseenkin aavemainen. Paikalla oli useissa rykelmissä rakennuksia, joista useat vaikuttivat hylätyiltä. Ihmisiä tai kulkuneuvoja ei näkynyt ainoatakaan. Lintuja näkyi runsaasti, hyönteisiä samoin.
Katselin näköalapaikalta (985 metriä merenpinnasta) alapuolellani liihottavia pilviä ja kysyin ChatGPT:ltä, että mikäs mopoa vaivaa. Ilmeisesti CVT:tä ei ole suunniteltu käytettäväksi näin voimakkaassa rasituksessa alhaisilla kierroksilla, ja ääni johtuu siitä, että variaattorin hihna pääsee liukumaan tavalla, jolla se ei saisi liukua. Ketjuvetoiset vehkeet alkoivat jälleen tuntua luotettavammalta vaihtoehdolta.
Tutkin vuorenhuipun luontopolkua hieman, mutta kun mitään maisemia ei heti avautunut, lähdin takaisinpäin. Nyt ääni oli poissa ja huolenaiheena oli lähinnä teoreettinen jarrujen ylikuumentuminen. Selvisin kuitenkin hengissä vuoren juurelle. Vaihteisto ei enää pitänyt ylimääräisiä ääniä.
Ajoin Namtok Yongin putoukselle, joka kuului samaan kansallispuistoon kuin vuori. Sain sieltä kansallispuistopassiini leiman, joka oli järjestyksessä 59. Menin sitten putousta katsomaan. Se ei ollut aivan yhtä hieno kuin aiemmin matkalla näkemäni, mutta mieluummin sitä katselee kuin turpaansa ottaa.
Putousta vartioi paviljongissa istuva metsänvartija. Hän oli varsin puhelias kun huomasi, että osaan thaita. Valitettavasti hän ei kuitenkaan puhunut kovin selkeästi, ja vähintään puolet selvityksistä meni ohi. Istuin paviljongissa jonkin aikaa putousta katselemassa ennen kuin jatkoin eteenpäin.
Aika lisätä vierailtujen provinssien listaan uusi jäsen. Ajoin Huai Nam Sain padolle, joka sijaitsi Phatthalungin provinssissa. Samassa provinssissa sijaitsi myös varaamani hotelli.
Sain hotellilta viestin, jossa kysyttiin saapumisaikaa. Harvinaisenkin ärsyttävä kysymys, koska tällä tavalla matkustaessa siitä ei ole voi sanoa mitään varmaa ja jos menee sanomaan liian aikaisen ajan, niin sitten se sementoi aikataulun loppupäiväksi ja menettää vapauden katsella rauhassa vastaan tulevia kiinnostavia asioita. Ilmoitin kuitenkin hotellille kello 14-16.
Ajelin vähän aikaa tekojärven rantaa pitkin. Komea oli.
Suuntasin sitten provinssin poikki itään, jossa oli alue joka tunnettiin nimellä Thalee Noi (pikkumeri). Se oli hyvin kuuluisa paikka, josta olin kuullut esimerkiksi vuokraemännältäni.
Kylässä oli rantakatu kuin suuressakin rantakohteessa. Siltä avautui näkymä tälle “pikkumerelle”. Vettä oli silmänkantamattomiin ja siellä kasvoi kaikenlaisia vesikasveja. Alue oli hieman samankaltainen suo kuin esimerkiksi kosteikko Khao Sam Roi Yotin edessä tai Thalee Bua Daeng Udon Thanissa.
Päätin etsiä jotain ruokaa ja ajelin hyvät arviot saaneeseen auki olevaan ravintolaan. Se oli ilmeisesti halal-ravintola. Minulle on tietysti se ja sama onko ruoka halal vai haram, mutta islamilaisen keittiön antimet ovat aina maistuneet minulle.
Saavuin pihaan ja huivipäinen emäntä näytti heti suljettu-käsimerkkiä. Tämä minun olisi kyllä oikeastaan pitänyt osata arvata etukäteen.
Ajoin sitten hotelliini, kun en muutakaan keksinyt. Emäntä puhui selkeästi sekä thaita että englantia. Muut hotellivieraat vaikuttivat länsimaalaisilta. Hän kysyi, haluaisinko varata huomisaamuksi veneajelun. Tunti maksaisi viisisataaviisikymmentä bahtia ja kaksi ja puoli tuntia puolestaan yhdeksänsataa bahtia. Tiesin etukäteen tekemäni Google Mapsin tarkastelun perusteella, että nämä vastasivat alueen yleistä hintatasoa. Kysyin, olisiko järvellä lootuksenkukkia. Kyllä kuulemma oli. No olkoon sitten kaksi ja puoli tuntia jos lootuksiakin oli, hölmöltähän se tuntuisi tulla tänne asti ja alkaa tässä vaiheessa pihistämään.
Emäntä suositteli myös viereistä ravintolaa ja päätin mennä sinne.
Söin ravintolassa ihan kelpo annoksen valkosipuliporsasta ja riisiä ja menin sitten takaisin hotellille. Päätin tutkia lähialuetta hieman. Liikkeellelähtö oli kuitenkin vaikeaa, koska jouduin peruuttamaan ja parkkipaikka oli täytetty sepelillä, josta jalat eivät saaneet kunnolla pitoa, pyörät eivät tuntuneet pyörivän. Tuntui siltä, että Rocinantea olisi voinut kiskoa parkkipaikan yli yhtä hyvin poikittain.
Päästyäni liikkeelle ajoin vähän matkaa järven kupeessa olevalle metsästyksettömyysalueelle (non-hunting area). Se on vähän niin kuin kansallispuisto, mutta ei ihan.
Menin ns. takaovesta sisään ja päädyin alueelle, jolla oli järven päälle värkättyjä kävelysiltoja. Täällä oli myös järven päälle rakennettuja majoituskoppeja, joita pystyi ehkä vuokraamaan metsästyksettömyysalueen virkailijoilta kysymällä.
Näin metsästyksettömyysalueella agaman, jonka dokumentoin. Ajoin sitten rannan toiseen päähän näkötorniin.
Näkötornin hissi ei ollut toiminut Google Mapsin mukaan enää vuosiin, mutta se oli muutoin hyvässä kunnossa. Kiipesin kierreportaat ylös ja dokumentoin näkymät niin järvelle kuin rannalle.
Palasin hotelliini nukkumaan hyvissä ajoin.