Herättyäni toimitin tyhjää hotellissani puoleenpäivään asti. On myönnettävä, että minulta on alkanut tekeminen loppua tässä kylässä. Onneksi olin varannut hotellin vain kolmeksi yöksi. Jokiristeilyllekään en jaksanut enää mennä. Kirjasin itseni ulos ja lähdin sitten Dart-taksilla lentokentälle.
Kuten todettua, olin ostanut menomatkalle lisää matkatavarakapasiteettia, koska tiesin, että laukut punnitaan usein Kuala Lumpurissa. Bruneista en ollut ollenkaan varma, mutta olin tehnyt AirAsian lähtöselvityksen netissä, saanut maihinnousukortin ja oletin siksi, ettei reppua suuremmin syynättäisi.
Lento lähtisi vasta 16:30. Olin siis lentoasemalla vajaat neljä ja puoli tuntia etuajassa.
Marssin kohti turvatarkastusta. Minut pysäytti kuitenkin haastattelija Brunein turisminedistämisvirastosta ja hän pyysi täyttämään haastattelukaavakkeen jossa kerroin, mitä olin Bruneissa tehnyt. Täytin kaavakkeeen, koska olihan minulla paljon aikaa.
Jatkoin marssimista kohti turvatarkastusta. Minut pysäytti univormupukuinen mies. Hän sanoi, että pitää olla tulostettu ja leimattu maihinnousukortti, jotta koneeseen pääsee. Paikallinen Sulttaanisiivet-lentoyhtiö tai mikä olikaan kyllä käytti sähköistä lähtöselvitystä, mutta AirAsia ei. No sehän on selvä. Miten muuten AirAsia voisi rahastaa matkustajia, joilla on kahdeksan kilon käsimatkatavarat seitsemänkiloisten sijaan? Sama meno kuin Phnom Penhissä silloin pari vuotta takaperin.
Etsin lähtöselvityspistettä ja sellainen kyllä löytyikin. Paikka oli kuitenkin täysin miehittämätön. Välillä 12:10-16:30 kentältä kun ei lähtenyt ainoatakaan lentoa. Istuuduin odottamaan olettaen, että ennen pitkää henkilökuntaa tulisi paikalle. Punnittuani kapsäkkini läheisellä vaa’alla (12 kiloa) survoin suuren osan matkatavaroistani salakuljetusliivini sisään ja laitoin hupparin liivin päälle. Heitin juomaveden pois vessassa.
Otaksuntani osui oikeaan ja paikalla tuli ennen pitkää henkilökuntaa. Menin jonottamaan ja reppuni punnittiin. Kuusi ja puoli kiloa. Hihnasta riippuvaa kameraa ei punnittu. Jos joku huomasi oudosti pullottavat vaatteeni, ei pokka riittänyt huomauttamaan siitä.
Menin täysin jonottomaan turvatarkastukseen ja sitten aivan yhtä jonottomaan passintarkastukseen. Sitten olinkin jo sisällä lentoasemalla. Portteja täällä ei ollutkaan kuin kahdeksan. Tälle kentälle tuskin tarvitsisi tulla kahta tuntia etuajassa.
Löysin paikan, jossa pystyi lataamaan tietotekniikkaa. Istuin siinä, kunnes koneeseen pääsi. Sain tosin hyvissä ajoin viestin, että kone onkin myöhässä ja saapuu vasta kello 17:10.
Siinä aikaa tappaessani tuli mieleen, että tämä päivä on kyllä ollut melkoista ajanhaaskausta. En yksinkertaisesti saa tehtyä tai nähtyä tänään mitään muuta kuin siirryttyä takaisin Kuala Lumpuriin. Itse lennossa menee vähän päälle kaksi tuntia, mutta siitä huolimatta siirtymä vie koko päivän. Noh, lennoissa ei muistaakseni ollut ollut paljon vaihtoehtoja ellei halunnut maksaa tuplahintaa.
Lähtöporttialueelle mentäessä oli vuorossa jälleen passin- ja lipuntarkastus. Siellä oli myös toinen laukunpunnituspiste, eli täytin taas salakuljetusliivin taskut ja vedin hupparin päälle.
Kaikkien matkustajien piti myös laittaa laukku sellaiseen laukkutesteriin, mutta virkailijatarta eivät uskoakseni suuremmin kiinnostaneet tarkastuksen tulokset. Pääsin tästäkin tarkastuksesta vaikeuksitta läpi. Ähäkutti, AirAsia.
Kone tuli paikalle aikatulun mukaan myöhässä ja oli vähän täydempi kuin viime kerralla. Istuimet olivat sangen ahtaat ja penkin taivuttaminen taaksepäin ei todellakaan tullut kysymykseen.
Kuala Lumpuriin saavuttiin hämärän laskeutuessa. Kävelin loputtoman tuntuisen labyrintin asemalta ulos ja saavutin sitten maahanmuuttoviraston tarkastuksen. Kokeilin automaattiportteja, ja sellainen päästi minut läpi noin kahdessa sekunnissa. No niin, hyvinhän ne toimivat. KL:stä lähtiessä tapaamani ei-niin-avulias virkailija ei ollut tainnut tietää, että Mordor kuuluu Euroopan Unioniin. En tosin voi syyttää häntä, onhan Mordor kaukainen ja merkityksetön maaläntti, eikä kukaan huomaisi, jos se häviäisi maailmankartalta.
Jatkoin labyrintissa kunnes saavutin rautatieaseman. Siellä nousin KLIA Ekspresiin ja matkustin päärautatieasemalle.
Minulla on tällä kertaa eri hotelli kuin viime kerralla, mutta se on melkein edellisen vieressä. Onneksi nyt tiedän, miten sinne käveltiin. Kävelin ensin kävelysiltaa pitkin Nu Sentral-kauppakeskukseen, joka oli matkan varrella. Mieleeni juolahti, että pitäisi varmaan syödä jotain. Kello oli nyt yhdeksän, ja monia ravintoloita oltiin jo sulkemassa.
Kävelin ensin Subwayn ohi. Italian BMT tekisi terää. Menin kuitenkin Subwayn sijaan Taco Belliin ja ostin sieltä aterian. Siihen kuului juoma, mutta tavallista vettä ei ollut saatavilla, pelkkiä hiilihappojuomia. Päätin olla kokonaan ilman.
Siinä odotellassani yksi myyjistä yritti kurkotella myyntitiskiltä eräällä pöydällä olevaa suurta paperiarkkia, mutta ei ihan ylettynyt. Annoin sen hänelle, joka herätti muissa myyjissä hipeyttä.
Ruokaa odotellessani alkoi kuitenkin tehdä entistä enemmän mieli sitä Italian BMT:tä. Koska tämä olisi päivän ainoa ateriani, niin ruokabudjettini ei ylittyisi, vaikka ostaisin molemmat. Menin siis takaisin Subwayhin ja ostin myös sen patongin, ihan vain koska voin. Huivipäiset myyjättäret alkoivat hoilottaa mukana jotakin radiosta tulevaa paikallista laulua. Onpas täällä tänään hilpeä tunnelma.
Menin hotelliini, joka oli samankaltainen kuin edellinen. Hintaa oli noin 23€/yö ja henkilökunta ystävällistä.
Harmikseni havaitsin, että tämä hotelli ei ollut yhtään sen hiljaisempi kuin edellinen, päinvastoin. Huoneessa oli ikkuna erittäin vilkkaalle rautatieaseman edessä kulkevalle kadulle, ja karmin ja ikkunaruudun välissä oli senttinen reikä. Päätin nukkua suosiolla korvatulpat päässä.