Kuten kaikki lukijat varmasti hyvin muistavat, vieraillessani Malesiassa lähes päivälleen kolme vuotta sitten tahdoin ostaa paikallisen veitsen eli parangin. Silloin Malesia oli kuitenkin ensimmäinen neljän maan matkasta ja minulla oli ollut mukanani vain käsimatkatavara. Paranginpuute korjaantui kuitenkin, kun Ton toi minulle pyynnöstäni parangin omalta malesianmatkaltaan.
Olen sitä silloin tällöin metsissä heilutellut. Parangi todella on oiva työkalu, aivan kuten selviytymisasiantuntija John Wiseman kirjassaan muinoin totesi. Se on sekä riittävän raskas toimittaakseen kirveen virkaa tehokkaasti että sopivan muotoinen vuolemiseen. Erinomainen veitsi kaiken kaikkiaan.
Sitten ne huonot puolet. 12 tuuman mittainen parangi on tarpeettoman iso ja painaa kilon. Uskoisin, että puolet pienempi veitsi ajaisi saman asian. Siksi olin vakaasti päättänyt etsiä tällä reissun jälkipuoliskolla uuden, pienemmän parangin. Olen nähnyt omaani vastaavaa mallia myös 8-tuumaisena versiona.
Google Mapsin opastamana olin löytänyt parangisepän Selangorin kukkoilta hieman kaupunginrajan ulkopuolelta. Hotellista poistuminen tuotti tosin aamulla vaikeuksia, kun asemalle johtavalle kävelysillalle ei päässyt. Liukuportaat olivat rikki ja niiden edessä aita ja hissikään ei liikkunut. Tavallisia portaita ei ollut. Jouduin siis juoksemaan vilkkaasti liikennöidyn kadun yli asemalle päästäkseni.
Matkustin ensin punaisen linjan pääteasemalle Gombakiin. Sieltä jatkoin Grab-taksilla kukkuloille. Matka ei ollut pitkä, ja Grab maksoi noin 2€ junamatkan kustannettua vajaan euron.
Löysin suhteellisen uuden näköisen rakennuksen, jonka kyljessä luki “Pak Ali Ulu Parang”. Tämä oli varmaan oikea paikka. Menin portista sisään. Löysin muutamia elonmerkkejä: kissan korissa ja huonohampaisen malesialaisemiehen sirkkelöimässä. Heilutin miehelle.
Mies lopetti sirkkelöimisen. Kysyin, että ei täällä mitään parangeja olisi. Hän kysyi, millaisen haluan. Ilmaisin tarpeeni, johon hän vastasi, että oivoi sentään, myin melkein koko parangivarastoni jollekin turistille viime viikolla. Muutama kappale oli jäljellä, mutta ne eivät olleet sellaisia kuin halusin. Kysyin toiveikkaana, että kauanko parangin takomisessa menee. Hän sanoi, että kuukauden verran. Sitten alkoi tulla selitystä puukonvalmistuksesta. Hän näytti muutamia varastossa olevia puukkojaan ja selitti, että sellaisessa veitsessä jonka minä halusin ja jota kutsutaan nimellä duku chandong (“parang” tarkoittaa yksinkertaisesti veistä) terä on kärjestä noin kaksi- ja puolimillinen, mutta ruoto on kaksi senttiä paksu. Näin kahva ei hajoa bambua hakatessa. Sellaisen terän takomisessa menee kuitenkin kuulemma ikä ja terveys. Teräs tulee Saksasta tai Japanista eikä länsimaalainen veitsentaonta poikkea juurikaan hänen menetelmistään, mutta karkaisu on erilainen. Mies esitteli myös ahjoaan johon oli parhaillaan valmistamassa puuhiiliä (kyllä, ukkeli teki omat puuhiilensä, ehkä kaupasta sai vain huonoja hiiliä) ja näytti muutaman tekemänsä veitsen kahvaa. Muutama oli tehty hevosen kavion muotoiseksi, toiset taas muistuttivat sellaista sykkyrällä olevaa saniaisenlehvää. Hän näytti myös esittelytilan, joka ei kuitenkaan ollut vielä aivan valmis. Kuulemma elokuussa olisi ehkä valmiimpaa. Sirkkelinkin hän esitteli. Hyllyssä oli monenmoista puupalikkaa odottamassa työstöä. Nyt työstettävänä oli mahonkihalko, joka oli tunnistettavissa pinnan aaltokuviosta. Ja siitä, että se oli niin kovaa, että sirkkelin terä oli polttanut kyljen osittain mustaksi. Halkoa ei yksinkertaisesti voinut työntää sirkkelin läpi riittävän nopeasti palamisen välttämiseksi.
Kiitin puukkomiestä hänen ajastaan. Pitänee tulla uudelleen joskus toiste. Hinnatkin olivat hyvin kohtuulliset, kuulemma 100-180 ringitiä per puukko.
Menin Grabilla takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Junalla menin hieman KL Sentralia pidemmälle ja kävelin kauppaan, josta olin viime kerralla parangin ostanut. Tai siis Ton oli puolestani ostanut.
Kävelin kauppaan vajaat 20 minuuttia. Myymälässä oli viime kerralla ollut kahdeksan tuuman parangeja, mutta eipä ollut enää.
Katselin vähän karttoja ja päätin mennä taksilla seuraavaan paikkaan. Sinne kun ei päässyt junalla, se oli toisella puolella kaupunkia ja päiväkin alkoi lähestyä iltaa. 20 kilometrin matkalle tuli hintaa 9€. Menin tällä kertaa Boltilla, joka vaikutti toimivan Malesiassa ollen hieman Grabia halvempi.
Perillä löysin rakennuksen kyljestä oikeannäköisen oven, jonka takana oli rappuset toiseen kerrokseen. Tämä ovi oli kuitenkin lukossa. Kaupan piti olla auki. Kävelin rakennuksen ympäri, mutta en löytänyt toistakaan sisäänkäyntiä. Kummallista.
Siinä oven edessä seisoessani havaitsin lopulta seinässä nappulan, joka vaikutti ovipuhelimelta. Painoin nappia, ja kysyin, että ei täällä mitään veitsikauppaa olisi. Pääsin sisään kauppaan.
Tässä kaupassa oli myytävänä niin parangeja kuin muitakin veitsiä. Puhelin myyjän kanssa hyvän aikaa. Ainoa myynnissä oleva 8-tuumainen duku chandong oli kuitenkin teollisesti tuotettu ja maksoi 270 ringgitiä. Se oli minusta liian paljon, kun puukkomies vuorellaan myi parempilaatuista tavaraa reilusti halvemmalla.
Kaupassa oli kuitenkin myytävänä myös Victorinoxin sveitsin armeijan puukkoja. Ostin pienen Classic SD:n 123 ringitillä. Niitä saa esim. Saksan Amazonista pari euroa halvemmalla, mutta hinnanero ei ollut suuri ja minulla olisi ollut vastaavalle käyttöä jo pariin kertaan sen jälkeen, kun edellinen pikkupuukkoni katosi.
Ajattelin maksaa käteisellä. Sitten tajusin, että käteislompakkoni oli kadonnut - taas. Olisikohan se jäänyt taksiin? Soitin Boltin sovelluksen avulla taksikuskille. Ukkeli oli vaikuttanut kovin kiinalaiselta eikä tuntunut taksissa puhuvan englantia kovin hyvin. Puhelussa ukkeli tuntui kuitenkin puhuvan sen verran hyvin, että siitä sai selvää. Hän sanoi tutkivansa asiaa ja sen jälkeen vahvisti löytäneensä lomapakon. Hän ehdotti, että noutaisin sen jostakin paikasta, mutta en saanut oikein selvää, mistä. Taksikuski sanoi, että voisi lähettää sijainnin WhatsApissa tai WeChatissa, mutta minulla ei ollut kumpaakaan eikä innostusta asentaa niitä. Puukkokauppias ojensi auttavaa korvaa, puhui taksikuskin kanssa ja sopi noutopaikan. Se oli suuri asuinrakennus, samanlainen kuin missä olin joskus itse asunut Krungtheepissä. Ostin Victorinoxin kortilla ja lähdin matkaan.
Tilasin Grabin ja matkasin sillä tälle rakennukselle. Matkaa oli 5 kilometriä, mutta siinä kului 20 minuuttia ruuhkien takia. Keskinopeus oli siis noin 15 kilometriä tunnissa.
Saavuin rakennuksen luo ja löysin aulan. Soitin taas taksikuskille. Hän ei vastannut, mutta tuli pian aulaan lompakon kanssa. Olisin antanut hänelle löytöpalkkion Bolt-sovelluksessa, mutta jostain syystä kuskille ei voinut enää antaa tippiä. Lompakossa taas oli vain sadan ringgitin seteleitä ja kuski katosi takaisin rakennuksen syövereihin käytännössä heti lompakon palautettuaan. Olisi hän rehellisyydestään kyllä palkkion ansainnut: ukkelihan olisi voinut hyvin sanoa, että ei hän mitään ole löytänyt ja pitää lompakossa olevan käteisen itse. Olisi ollut mahdotonta todistaa, että rahapussi olisi unohtunut nimenomaan taksiin.
Käteislompakko on nyt pudonnut taskusta kaksi kertaa. Se ei ole varmasti sattumaa. Ryhdyn toimiin, jotta niin ei tapahdu uudelleen.
Tarkastelin sijaintiani ja päätin kävellä lähimpänä olevalle rautatieasemalle. Kävelymatkan pituus oli 27 minuuttia, taksimatkan samaan paikkaan 32 minuuttia.
Alue vaikutti varsin kiinalaiselta. Suurin osa kylteistä oli malaijin lisäksi kiinaksi. Taisin olla jossain kiinalaiskaupunginosassa ja taksikuski oli todella epäilemättä malesiankiinalainen.
Junan käveleminen oli sangen epämiellyttävä kokemus. Jouduin ylittämään useita vilkkaasti liikennöityjä katuja, eikä suojateitä tai jalankulkijoille tarkoittuja liikennevaloja ollut. Muistaakseni täällä kävelemisen olisi pitänyt olla helpompaa kuin Thaimaassa, mutta eipä näköjään ollut. Autonkuljettajat eivät myöskään tuntuneet väistävän jalankulkijoita samaan tapaan kuin tielle loikkiviin jalankulkijoihin tottuneet thaimaalaiskuljettajat.
Pääsin kuitenkin lopulta rautatieasemalle. Kuljin junalla puolen kaupungin läpi Merdekan asemalle ja olin perillä illan hämärtyessä.
Siellä minua odotti edelleen vahvasti keskeneräinen maailman toiseksi korkein rakennus, Merdeka 118. Korkeutta lasipalatsilla on 678.9 metriä. Näköalatasanne on 519 metrissä jos Wikipediaa on uskominen. Se on korkeammalla kuin Burj Khalifassa. Olen tietoisesti viivyttänyt malesianmatkaani, jotta pääsisin rakennukseen vierailulle. Näköalatasanne ei kuitenkaan ole vieläkään valmis, eli se siitä. Dokumentoin kuitenkin rakennuksen.
Olin kuullut erään lähistöllä olevan hotellin kattoravintolasta, jolta olisi jonkinmoinen näkymä kaupunkiin. Päätin mennä sinne. Tämäkin matka tapahtui apostolinkyydillä.
Rakennus löytyi, mutta hotellin vastaanottoa ei. Outo paikka. Kävelin talon ympäri useita kertoja, mutta siellä ei todellakaan ollut mitään hotellin aulan näköistä. Lopulta keksin kävellä parkkihalliin, menin siellä hissiin ja nousin 20. kerrokseen.
Soluttauduin onnistuneesti ravintolaan, mutta näkymä oli korkeintaan keskinkertainen. En kiusallanikaan ostanut mitään, vaan poistuin paikalta samaa tietä kuin olin tullutkin. Ostin kolmella eurolla Bolt-kyydin KL Sentralin asemalle. Se oli paljon nopeampaa kuin junan käyttäminen ja melkein ilmaista. Monet taksikuskit tuntuvat suosivan kahta kotimaista automerkkiä, jotka ovat Perodua ja Proton.
Ostin ruokaa kauppakeskuksen intialaisesta ravintolasta, joka lisäsi taas hintaan monenlaisia veroja, maksuja ja vieläpä kahden ringgitin takeaway-maksun. Menin sitten hotellini vieressä sijaitsevaan ruokakauppaan ja ostin sieltä vesipullon.
Minut väijytti kaupan kassalla eräs amerikkalainen, joka alkoi puhella kamerastani. Kamera on loistava keskustelunavaaja, kuten olen tuonut useasti ilmi. Hän sanoi asuneensa Thaimaassa 15 vuotta ja pyörittävänsä jotain robotiikkastartuppia. Kysyin, että mikäs on hänen mielipiteensä Grönlannin valloituksesta ja hän sanoi, että hävettää koko amerikanmaan puolesta että tuollainen kysymys joudutaan edes esittämään ja vakuutti äänestäneensä sitä toista kaveria. Kaveri oli varsinainen moottoriturpa ja pääsin hotelliini vasta puolisen tuntia myöhemmin.
On hämmästyttävää, kuinka tässäkin kaupungissa on näin paljon junia mutta juuri mikään sellainen paikka jossa olisin halunnut käydä ei ole radan varrella.