Herättyäni valmistauduin päivään poistamalla useita vahinkovideoita kiinalaisesta kansanmurhakamerastani ja tyhjensin näin puolet muistikortistani. Lähdin hotellista jättäen avaimen pöydälle ja ajoin vesiputoukselle nimeltään โตนงาช้าง (/toon ngaa chaang) eli norsun syöksyhammas. Songkhlassa tapaamani astronomi oli suositellut paikkaa minulle. Putous sijaitsi wildlife sanctuaryssa, joten pääsymaksua joutui pulittamaan 200 bahtia. Hirveää ryöstöä.
Parkkeerasin mopon ja lähdin katselemaan maisemia. Parkkipaikan tienoilla oli paljon kojuja. Sen jälkeen vuorossa oli sellainen aukea tila kuin kansallispuistoissa yleensä on ja sen läpi virtasi joki. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, ottaen huomioon, että oli viikonloppu. Näin agaman ja skinkin, jotka dokumentoin.
Olin nyt putouksen ensimmäisellä tasolla. Astronomi oli suositellut kolmatta tasoa, joten menin luontopolulle. Polun alkua vartioi metsänvartijatar, ja nimi oli kirjoitettava paperiin ennen polulle lähtöä. Ruokaa ei saanut ottaa mukaan.
Toiselle tasolle oli vain lyhyt matka. Vesiputous oli suuri ja komea, yhtä hieno tai hienompikin kuin muut tällä matkalla näkemäni. Dokumentoin sen puiden lomasta, vaikka en millään usko, että kuva tekee oikeutta putouksen mahtavuudelle.
Paikalla oli muutamia nuoria miehiä armeijakampauksissa. Yksi heistä päätti neuvoa, että putouksessa on useita tasoja ja kolmas taso olisi hieno. Kiittelin kovasti vinkistä.
Kiipesin kolmannelle tasolle. Rinne oli jyrkkä, mutta matka ei ollut erityisen pitkä, ehkä 15 minuuttia. Sielläkin oli muutamia ihmisiä, osa kylpemässä putouksessa. Putouksen reunalta avautui melkoinen näkymä ympäröivään viidakkoon, ja uimapaikan takana oli vielä toinen putous joka oli melkein yhtä iso kuin toisella tasolla. Näin suuren vihreän sammakon sukeltavan jokeen. Dokumentoin aluetta hyvän aikaa ja menin sitten vaatteet päällä putoukseen kylpemään. Housut ja kengät jätin rannalle.
Tasoja oli yhteensä seitsemän, mutta en jaksanut kiivetä enempää. Päivälle oli suunniteltu paljon ohjelmaa, eivätkä ne neljä muuta tasoa tätä hienompia kuulemma olisi.
Halusin puistosta leiman kansallispuistopassiini, vaikkei se varsinainen kansallispuisto ollutkaan. Yritin vierailukeskukseen, mutta ovi oli suljettu munalukolla. Kävelin parkkipaikalle ja puhuttelin univormupukuista miestä. Hän soitti paikalle metsänvartijattaren, joka avasi oven. Sain leiman ja minusta otettiin valokuva arkistoihin.
Parkkipaikalla totesin, että juomavesi on lopussa. Päätin ostaa kioskinpitäjältä pullon kymmenellä bahtilla. Pulloja oli kahta sorttia, ja kysyin, kumpi on maukkaampaa. Samanlaisia ovat kuulemma molemmat, mutta isompi pullo tuli paikalliselta yritykseltä ja pienempi Nestleltä. Otin isomman ja jatkoin matkaa.
Ajoin tunnin verran saapuen lopulta Satunin provinssiin. Olen kuullut puhuttavan siitä vuosia. Jotkut väittävät jopa Thaimaan kauneimmaksi provinssiksi. No, pianhan saadaan asiaan selvyys. Satun (/satuun/) on 50. provinssi, jossa vierailen. Väestöstä kolme neljäsosaa on muslimeja, mutta toisin kuin hieman idempänä sijaitsevat Narathiwat, Pattani ja Satun eivät tämän provinssin asukkaat ole koskaan ilmaisseet mitään separatistisia mielihaluja. Kolmessa edellä mainitussa provinssissa sen sijaan bensa-asemien räjäyttely on ollut viime aikoina yleistä kansanhuvia. Ensin suunnitelmani oli suunnata Ubon Ratchathaniin, mutta siellä oli sota, ja sitten kun yritin etelään, terroristi alkoivat räjäytellä huoltoasemia. Gyl niimbali gärssi saa.
Ensimmäinen pysäkki oli eräs kylpylä, johon tuli vesi kuumista lähteistä. Seinään oli kirjoitettu hinnaksi ulkomaalaiselle 100 bahtia, mutta sain katsella paikkoja ilmaiseksi. Paikka oli siisti ja näytti hiljattain remontoidulta. Varsin miellyttävän oloinen paikka. Jonkin sortin laajennustyökin oli meneillään. Dokumentoin kylpylän.
Paikalla oli runsaasti porukkaa, joka näytti varsin viralliselta. Ehkä provinssin johtoa, jotka tutkivat turistivetonaulan laajennustöiden edistymistä. Jotain videotakin he vaikuttivat yrittävän kuvata. Yksi utelias virkailijatar halusi keskustella kanssani ja selittelin sitten menemisiäni ja tulemisiani hyvän aikaa. Hän suositteli Satunin edessä olevilla saarilla vierailua kehuen niitä hienoiksi.
Kuumilta lähteiltä ajoin Malesian rajalle. Siellä oli kansallispuisto nimeltään Thalee Ban. Padang Besarista oli kansallispuistoon hyvin lyhyt matka, mutta se olisi vaatinut kiertämistä Malesian puolelta. Thaimaan puolella kansallispuiston sisäänkäynnin nimittäin erotti rajakaupungista viidakkoa kasvava vuorijono, joka tarkoitti sellaista päälle sadan kilometrin kiertoajelua, jonka nyt olin siis tehnyt.
Kansallispuiston tiketti maksoi 200 bahtia. Puiston vetonaula oli järvi, joka oli niin pieni, että sitä olisi voinut melkein kutsua lammeksi. Jokin vesiputouskin siellä taisi olla, mutta jo tien vierestä näki, ettei siellä ollut vettä.
Ajoin osittain järven ympäri leirintäalueelle ja dokumentoin maiseman. Muutamat paikalla olevat linnut dokumentoin myös. Paikalle tuli utelias thaimaalaismies, jolle selittelin menemisiäni ja tulemisiani. Hän suositteli Satunin edessä olevilla saarilla vierailua kehuen niitä kauniiksi.
Palasin sitten lähemmäs sisäänkäyntiä. Etsin vierailukeskuksen. Löysin kolme metsänvartijaa, ja sain puumerkin kansallispuistopassiini. 62 leimaa kerätty, enää 99 jäljellä.
Metsänvartijat olivat uteliaita, ja selitin heillekin menemisiäni ja tulemisiani. Kansallispuistossa esiintyi kuulemma monensorttisia pöllöjä sekä sarvinokkiakin sen seitsemää sorttia. Sain kuulla kolmatta kertaa tänään, että saaret Satunin edustalla olivat erittäin valokuvauksellisia. Kai ne sitten pitää käydä katsomassa, kun kaikki noin sanovat.
Dokumentoin järveä vielä vähän ja suuntasin sitten meren rantaan väistellen tiellä istuskelevia jaavanmakakeja.
Jossakin vaiheessa vastaan tuli kuollut käärme, jonka yli oli kai ajettu autolla. Pysähdyin ja dokumentoin käärmeenruhon lajintunnistusta varten.
Ajoin Satunin kaupungin läpi tietämättä vielä tässä vaiheessa, että se oli Satunin kaupunki. Provinssin pääkaupungiksi sitä ei tunnistanut mistään. Kaduilla ajeli paljon naisia mopoilla hijabit hulmuten ja myös monilla miehillä oli asusteinaan turbaani tai rukouslakki sekä kaapu.
Saavuin mangrovemetsään, jonka läpi tie oli muitta mutkitta rakennettu. Tuntui kyllä sangen oudolta ajella paikassa, jossa oli mangroveita oikealla ja vasemmalla. Apinoita löytyi täältäkin.
Saavuin paikkaan, jossa oli pieni satama ja suuri viittoilijarapupatsas. Paikalla oli useita thaimaalaisia. Menin tutkimaan paikkoja.
Havaitsin olevani mangroverannalla, jolla laituri. Kävellessäni laiturilla näin alapuolellani sadoittain liejuryömijöitä, niin pieniä kuin suuria. En ole koskaan nähnyt niin montaa yhdessä paikassa. Ne levittelivät selkeäeviään, tappelivat keskenään ja hamusivat ruokaa liejun seasta. Näin rääkkähaikaran syövän yhden liejuryömijän suihinsa. Dokumentoin kuraisen linnun. Sitten näin merikäärmeen syövän toisen liejuryömijän suihinsa. Tämä oli vielä mielenkiintoisempi tapahtuma ja dokumentoin senkin. Miksihän näitä kaloja käveleksi täällä näin runsaasti?
Dokumentoin merta ja rantamangroveja. Vuorovesi vaikutti olevan nousemaan päin. Ehkä se ajoi kaloja mereltä rannalle. Jos liejuryömijä joutuu syvään veteen, se todennäköisesti kuolee.
Jatkoin matkaani tyytyväisenä siihen, että olin saanut todistaa näitä luikkujen kokoontumisajoja. Ajoin vähän matkan päässä olevaan kalastajakylään, jossa tutkin pintapuolisesti laitureita ja rantoja. Dokumentoin erään kalastuslaiturin ja huomasin sen partailla roikkuvan runsaasti lamppuja. Niistä tulee varmaan se vihreä valo, jonka olen tottunut yhdistämään kalmarien pyytämiseen. Totesin kalastajakylässä olevan runsaasti vuohia.
Menin viereiseen kalastajakylään. Ennen sitä tien vieressä oli pieni näköalapaikka, jolta seurasin auringonlaskua. Horisontissa erottui kaksi valtavan kokoista saarta: lännessä Ko Tarutao ja etelämpänä mahtava Langkawi, jolla on oma lentokenttä ja joka kuuluu Malesian liittovaltioon.
Ajoin hieman pidemmälle. Rantaan oli rakennettu suuri katkarapupatsas. Dokumentoin patsaan ja sen vieressä olevat hiekkarannat. Täälläkin oli runsaasti vuohia.
Ajoin kalastajakylän toiseen päähän ja käännyin rantatien päässä. Siellä alusta oli turhan pehmeää hiekkaa, ja olin tehdä Rocinantella eskimokäännöksen. Tältä kuitenkin vältyttiin. Dokumentoin löytämäni olevan laiturin. Rannassa oli mies hitsaamassa jotain kalastusveneen vieressä.
Ajoin sitten tunnin verran pohjoiseen, josta olin varannut melko hintavan hotellin. Se kustansi kaksikymppiä yöltä. En ollut kovin huolissani siitä, että sivuuttaisin vahingossa jotain tärkeää. Rannikolla ei ollut tietääkseni tässä kohdin minkäänlaisia hiekkarantoja, mangrovemetsiä vain.
Kun olin jo lähellä hotellia pysähdyin PTT:llä, jossa olin ajatellut käydä tankkauttamassa. Päätin kuitenkin luopua tästä suunnitelmasta jonon nähdessäni. Sivumennen sanoen Malesiassa ei harrasteta tankkauttamista, vaan tankkaus hoidetaan itsepalveluna. Kävin kuitenkin 7-Elevenissä iltapalaa ostamassa.
Hotellin vastaanoton pitäjä kopioi olennaisiksi katsomani tiedot ajokortistani paperille. Tällä reissulla ei ole pahemmin hotelleissa passia kyselty, puolet eivät ole halunneet nähdä minkäänlaisia henkilöpapereita. Minut ohjeistettiin huoneeseen 2.
Tutkin aluetta ja menin takaisin vastaanottopisteelle. Varmistin, että A2, ei B2. Tämä vahvistettiin oikeaksi, ja virkailija huomasi unohtaneensa antaa minulle huoneen avaimen.
Hotellihuone oli varsin positiivinen yllätys. Siellä oli länsimaalainen suihku, pistokkeita sängyn vieressä ja jääkaappi. Täydet viisi tähteä Thaimaan halpishotelliskaalalla siis. Länsimaalaisista puheenollen en ole tänään nähnyt ainuttakaan.
Rocinanten CVT:stä on alkanut taas kuulua jotain rohinaa. On se kumma, ettei se pysy kunnossa.