Olin eilen kuullut metsänvartijoilta, että lähistöllä olisi jokin venesatama, josta pääsisi Ko Lipelle (/ko liipe/) kello 11. Yleisesti ottaen en suosittele saarilla käymistä, koska niissä sekä hotellit että ruoka ovat perinteisesti paljon kalliimpia kuin mantereella, ja merenrantahuvila on lopulta samanlainen niin saarella kuin mantereellakin. Käytännössä mikään ei muutu paitsi hinta.
Ko Lipeä oli kuitenkin suositeltu minulle eilen noin viisi kertaa eli päätin vähintään käydä satamassa tutkimassa sekä aikatauluja että hintoja.
Ajoin satamaan alle 20 minuuttia. Satamaa lähellä olevalla rannalla oli paljon hotelleja, mutta ne olivat paljon kalliimpia kuin viimeöinen sisämaahotellini. Sivumennen sanoen sain nukuttua tässä edellisessä paikassa kukkojen tai autojen häiritsemättä ja voisin mainiosti mennä toistekin.
Satamaan oli menossa reilusti muitakin ihmisiä. Minulta tiedusteltiin sataman liikenneympyrällä, että ollaankos sitä menossa Koh Lipelle. Sanoin, etten tiedä, minne kaikkialle täältä pääsee ja haluaisin vähän katsella hinnastoja. Sain jättää mopon summittaisesti kadunvarteen ja menin tutkimaan paikkoja. Palvelu oli englanninkielistä.
Minulle esittäytyi erään kojun lipunmyyjä, joka sanoi, että vene lähtisi 11:30. Tämä vene kiertäisi maineikkaan Tarutaon (/tarutau/) saaren ja pysähtyisi sekä siellä ja jollakin toisella pienellä saarella kahdeksikymmeneksi minuutiksi kuvien ottamista varten. Tämä kuulosti ihan hyvältä, pidänhän monenlaisista luontokohteista. Montako ihmistä on menossa? Mitä, yksinkö? Hintaa edestakaiselle matkalle tulisi 1000 bahtia… ja mopon parkkeerauksesta siihen päälle 200 bahtia. Listahinta pelkästä matkasta oli 1400, mutta en tiedä, kuinka usein hän sellaista hintaa perii. Sanoin pohtivani asiaa. Mitään päiväretkiä ei ollut tähän aikaan kuulemma saatavilla.
Tässä vaiheessa lienee tarpeen selventää lukijalle päätöksentekoani ajavia tekijöitä hieman. Olin onnistunut vuoden jankkaamisen jälkeen saamaan Watin varaamaan erittäin mielenkiintoisen reissun, jota varten minun pitäisi olla 22. päivä tätä kuuta Samut Sakhonissa. Tai Petchaburissa. Jossain pääkaupungin lähellä kuitenkin. Se tarkoitti sitä, että 21. pitäisi lähteä Prachuapista ja 20. päivä kuluisi sinne ajaessa. Ei tässä nyt mikään tulipalokiire ole, mutta aikaa ei myöskään ollut loputtomiin tuhlattavaksi. Satunin jälkeen on nimittäin vielä kaksi länsirannikon changwatia koluttavana, ja viimeinen käytettävissä oleva tutkimuspäivä olisi 19.3.
Kävelin vähän ympäriinsä ja hain leiman sataman vieressä olevasta kansallispuiston toimistosta. Katselin, löytyisikö kilpailevia myyntikojuja, mutta jostain syystä ne kaikki tuntuivat olevan kiinni.
Päätin viitisen minuuttia mietittyäni tarttua tarjoukseen. Näkisin useita maineikkaita saaria, pääsisin kansallispuistoon ja muistaakseni eilen hotellien hintoja katsellessani olin todennut, että joku koppi voisi olla saarella tarjolla jopa 1000 bahtilla. Lisäksi aikaa säästyisi. Jos halusin nähdä saaret huomenna, niin olisin jumissa tässä provinssissa vielä yhden päivän.
Ostin siis lipun ja minut esiteltiin tuktuk-kuskille. Sain ajaa mopon katetulle parkkipaikalle vähän matkan päähän ja tuktuk-kuski ajoi minut takaisin satamaan. Kello oli tässä vaiheessa 11.
Satamassa matkaopas lykkäsi minulle käteen kirjekuoren, jossa oli paluulippu huomiselle kello 13 kuten oli sovittu ja puhelinnumero, alla teksti WhatsApp. Paluulippua voisi kuulemma muuttaa veloituksetta, otan vain häneen yhteyttä. Muuten hyvä, mutta WhatsApp on selvä turistirysän merkki. Thaimaalaiset eivät käytä koskaan toisilleen puhuessaan WhatsAppia, vaan Linea. Numero on kuitenkin numero, eli eiköhän se toimi minkä tahansa viestimen kanssa.
Minut paimennettiin sisään pieneen terminaaliin ja veloitettiin kansallispuistomaksu, 200 bahtia ja kansallispuiston satamamaksu 20 bahtia. Kuinka iso seurue? Mitä, yksikö vain? Terminaalissa jonotimme hetken aikaa veneeseen, jossa oli rivissä kolme 250-hevosvoimaista perämoottoria. Venekuskit vaikuttivat suosivan moottorimerkkeinä Yamahaa ja Hondaa.
Jonottaessani muutama utalias rouvashenkilö puhutteli minua. He kysyivät, että kenen kanssa menen. Mitä, yksinkö? He myös kertoivat olevansa kotoisin Songkhlasta. Veneessä huomasin olevani ainoa länsimaalainen koko porukasta. Luulin paikan olevan enemmän länsimaalaisten suosiossa, mutta suurin osa satamassa näkemistäni ihmisistä oli myös thaimaalaisia. Sangen erikoista.
Veneen lähdettyä liikkelle tarkastelin Google Mapsista saatavilla olevia hotelleja. Olin tehnyt hintojen suhteen virhearvion. Kun sain kaikki shared bathroom- ja hostellikerrossänkyhuoneet, parakit, teltat, riippumatot, savimajat, bivy-pussit ja pahvilaatikkomajoitukset viimein suodatettua näkymästä pois, oikeiden hotellihuoneiden hinnat vaikuttivat olevan kahden tuhannen bahtin tienoilla, eivät suinkaan tuhannen. Lopulta varasin kopin 1600 bahtilla, eikä siihen sisältynyt edes jääkaappia tai ilmastointia. Aivan naurettavaa ryöstöhinnoittelua. Hyvä hinta hotellihuoneelle tässä maassa on 500 bahtia. 700 on kallis, 350 halpa. 1600 on tähtitieteellinen ja jotta se olisi hintansa arvoinen, tulisi siihen sisältyä huone hotellin 114. kerroksesta meri- vuori- ja kaupunkinäköalalla, kattouima-allas, viisi ateriaa päivässä, henkilökohtainen hovimestari ja hasistarjoilu. Ei kuitenkaan sitä oikein voi rannallakaan nukkua, joten jotain oli varattava. Viimeinen venekin lähtee saarelta takaisin jostain syystä jo 13:30. Ehkä hotellinomistajat lahjovat paattikuskeja koska tietävät, että kukaan täysijärkinen ei yöpyisi saarella, jos antaisivat vaihtoehtoja.
Saavuimme Ko Tarutaolle ja paatti parkkeerasi laiturin viereen. Hyvä niin, veneestä käsin ei nimittäin saanut juuri minkäänlaisia kuvia. Saari oli asumaton muutamia kansallispuiston rakennuksia lukuunottamatta.
Kävelin ympäriinsä leirintäalueella. Dokumentoin maisemaa hieman. Hiekkaranta oli hieno, mutta lähellä veneitä oli turhan paljon ihmisiä. Tajusin siinä kävellessäni, että olin tehnyt virhearvion myös ajankäytön suhteen. Satunissa on tämän venematkan lisäksi sellaisia nähtävyyksiä, joiden tarkastelemiseen menee vielä toinenkin päivä. Jos lähden veneellä pois vasta huomenna yhdeltä, olen maissa lähtövalmiina joskus kello 15 ja kansallispuistot laittavat ovet säppiin kello 15:30 tai 16:00. Koko päivä menee hukkaan. Jos kaksi päivää menee joka tapauksessa, olisin voinut kiertää tänään kaikki nämä muut nähtävyydet, nukkua maissa ja varata huomiseksi päiväretken saarille. Ei tässä nykyjärjestelyssä ollut minkäänlaista järkeä ajankäytöllisesti tai rahallisesti. Vitutti kuin pientä oravaa.
Palasin takaisin laiturille ja dokumentoin meressä olevat erikoisen muotoiset kalat. Vesi oli hyvin kirkasta. Metsänvartija kailotti lähtevän aluksen nimeä megafoniin ja komensi kaikki laivaan. Olin jo vähällä nousta alukseen, mutta sitten yksi minua puhutelleista rouvashenkilöistä sanoi, että meillä oli muuten eri vene. Minusta tämä oli oikea alus, sen nimi oli taatusti kuulutettu maihin saapuessa. Silloin rannassa oli kuitenkin ollut kaksi alusta. Tuskinpa thaimaalaisrouvat väärään paattiin olivat menossa, niin kuin eivät sitten lopulta olleetkaan.
Hyvän aikaa merta kynnettyämme saavuimme toiselle saarelle nimeltään Ko Chuku. Se oli hyvin pieni, mutta siellä oli suuri ja valokuvauksellinen kivikaari. Se oli kuitenkin mahdoton dokumentoitava, koska paikalle oli laivattu niin paljon turisteja. Kaari hädin tuskin erottui meren takaa. Meri saaren ympärillä oli kirkkaan turkoosia, mutta en jaksanut olla siitä kovin kiinnostunut.
Tässä vaiheessa aurinkokin alkoi mennä pilveen, joka tarkoitti huonompia valokuvia. Vitutti edelleen kuin pientä oravaa. Ainoa valonpilke oli pieni erakkorapu, jonka löysin rannalta ryömimästä. Dokumentoin erakkoravun. Edellisestä erakkorapuhavainnostani onkin jo hyvän aikaa.
Sitten takaisin veneeseen istumaan. Olimme perillä Ko Lipellä noin kello 14, eli matkassa oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.
Kävelin hotellilleni ja pistäydyin matkalla 7-Elevenissä. Kaikki oli 50-100% kalliimpaa kuin maissa. Ravintolaruoka oli puolestaan 2x-3x kalliimpaa. Aivan hirveä turistirysä. Teki melkein mieli itkeä. Käytännössä kaikki näkemäni ihmiset olivat farangeja, en ymmärrä minne ne kaikki thaimaalaiset yhtäkkiä katosivat.
Saavuin hotellille varttitunnissa. En ollut saanut ottaa mopoa matkalle mukaan, mutta sillä ei ollut väliäkään. Saari oli vain parin neliökilometirn kokoinen ja sen kävelee helposti päästä päähän. Näin matkalla useita sukelluspuoteja.
Hotellin vastaanotossa oli kaiken huipuksi töissä joku farangi. Ensin farangi kelpuutti ajokortin, muttei sitten kelpuuttanutkaan vaan tahtoi nähdä passin. Ohhoijaa. Siinä vaiheessa kun lähdettiin katsomaan huonetta, niin en pystynyt enää pitämään naamaa peruslukemilla, vaan jokainen soluni säteili vitutusta tuhannen auringon voimalla. Annoin kysymyksiin korkeintaan yhden tai kahden sanan vastauksia. Farangi poistui nopeasti takavasemmalle aistien selvästi, että joku oli nyt pahasti vialla. Mikä ihmeen auringonpistos sai minut tulemaan tänne?
Nyt kun täällä kuitenkin oltiin, niin voisin kai yrittää saada rahoilleni vastinetta. Menin ensin sille rannalle, joka oli lähinnä hotellia. Vastaanottovirkailija oli väittänyt, että se oli valittu yhdeksi maailman kymmenestä parhaasta. Tämä oli selvästi täyttä hevonkukkua. En tiedä mihin julkaisuun hän viittasi, mutta en todellakaan usko valitsijan koskaan käyneen edes Thaimaan saati maailman kaikilla hiekkarannoilla. Ranta nimittäin oli käytännössä veneiden parkkipaikka enkä nähnyt siellä mitään kiinnostavaa. Farangeja ravasi kapealla hiekkakaistaleella sinne tänne ja hotellit ulottuivat ravintoloineen rantaan asti. Ahdas turistirysä siis. Menen sata kertaa mieluummin Hat Wanakornille, se ei maksa ropoakaan ja siellä on kymmenen kilometriä rantaa, jolla ei ole nähtävillä ristin sielua. Monenlaisia eläimiäkin sieltä löytyy. Sama pätee myös esimerkiksi Thai Mueangin rantaan Phang Ngalla. Myös hieman pohjoisemmassa Ranongissa lähellä Phang Ngan rajaa on erittäin hienoja käytännössä täysin autioita rantoja. Tämä veneensäilytyslahtiko muka maailman top 10 -ranta? Puolen tuhatta kilometriä thaimaalaisia hiekkarantoja dokumentoineena voin sanoa, ettei tämä ole edes Thaimaan saati sitten maailman top 10:ssä.
Jatkoin matkaani saaren länsiosaan, jossa oli jonkin verran metsää. Matkalla näin hirveitä määriä roskaa ja keskentekoisia rakennustyömaita. Meri vaikutti suhteellisen muovivapaalta, mutta täällä saaren keskellä muovia oli senkin edestä. Dokumentoin muoviroskan.
Saaren korkeuserot olivat varsin maltilliset, mutta jonkinmoiselle kukkulalle tie kuitenkin vei. Näin matkalla monenlaisia hotelleja ja vähän mitään muuta. Guests only -kyltteineen ja lukittuine portteineen resortit muistuttivat minua jostain ameeboista, joka taistelevat kynsin hampain rajallisesta elintilasta ja silloin tällöin sulauttavat toisen ameeban itseensä. Myöhemmin luinkin, että hotelleista on rakennettu lainvastaisesti kansallispuiston maalle ja tuhoaa paikan luontoa. Asialle ei vain oikein voi mitään, koska maan tapa eli korruptio.
Saavuin metsän reunalle ja kävelin polkua eteenpäin. Siellä ei kuitenkaan ollut kerrassaan mitään nähtävää erästä koloonsa nopeasti pujahtanutta perhosliskoa lukuunottamatta. Muita eläimiä ei ollut, eikä myöskään näköalapaikkoja.
Kun polku haarautui, päätin käydä katsomassa mitä haaran päässä oli. Pieni ranta, jolla oli vanhoja kalaverkkoja. Pari turistia oli tunkenut sinnekin. Lähdin nopeasti pois.
Palasin takaisin päärannalle, jolle venekin oli minut jättänyt. Sen nimi oli “Pattaya beach”. Kävelin sen toiseen päähän länkkäreitä väistellen.
Paikalla oli jonkin verran veneitä, ja kysyin eräiltä venekuskeilta, että kumpi on parempi, Yamaha vai Honda. He pitivät Hondasta, mutta heidän veneissään olikin Hondan koneet. Myös yksi Suzuki näkyi, mutta täällä suosittiin selvästi nimenomaan Yamahaa ja Honda, kuten kuka tahansa järkevä tekee. Esimerkiksi ainoatakaan Tohatsun moottoria ei ole tänään näkynyt.
Yritin etsiä paikan, jossa olin alunperin noussut veneestä rannalle. Se oli kuitenkin vaikeaa. Olin vitutuspäissäni unohtanut, missä tämä oli tapahtunut. Lopulta oikea kelluva laituri kuitenkin löytyi pitkän haahuilun jälkeen.
Ensimmäinen oman varustamoni vene lähtisi aamulla kello 9:30. Paikalla ei kuitenkaan ollut yhtään henkilökuntaa, joten lippua ei voinut vaihtaa. Muilla venefirmoilla vaikutti olevan päivystys valmiina. Päätin kuitenkin tulla paikalle yhdeksäksi ja selvitellä asiaa. Jos pääsisin täältä rannalle kello yhteentoista mennessä, ei reissusta tulisi ajankäytöllinen katastrofi ja ainoaksi alaskirjaukseksi jäi parikymppiä hotellihuoneen hinnasta.
Kävelin kylän toinen toistaan kalliimpien turistirysäkatujen läpi ja yritin löytää syötävää. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ravintola, joiden kaikkien piti olla Google Mapsin mukaan auki, olivat kiinni. Viimeisessä sain ruokaa 120 bahtilla. Annos muistutti vähän Pad Thaita ja sitä olisi taatusti saanut mantereella puoleen hintaan. Useimmat ravintolat veloittivat kuitenkin ruuasta 200-300 bahtia. Hinnat olivat aivan säädyttömiä.
Illalla kävin vielä uimassa hotellin lähellä olevalla rannalla. Minulla oli sukelluslasit mukanani, mutta en nähnyt veden alla mitään elävää lukuunottamatta kahta hiekanväristä kalaa. Ko Changilla oli sentään ollut tursas purkissa ja liitokaloja törmäilemässä ihmisiin.
Täytin juomapulloni hotellin vesiautomaatista. Sieltä piti tulla kylmää vettä, mutta laite oli varmaankin rikki, koska vesi oli 30-asteista.
Kokeilin lähettää viestin paattilipunmyyjälle. Saamaani puhelinnumeroa ei ollut rekisteröity Lineen. Telegramiin oli, mutta sillä lähettämääni viestiin en ikinä saanut vastausta. Facebookin softaa en alennu luuriini asentamaan.
Hotellihuoneen seinät ovat niin ohuet, että naapurien kuorsaus kuuluu niiden läpi.
Ko Tarutaolle olisin voinut mennä oikeastaan ihan mielelläni aikaa viettämään, samoin kuin muillekin saarille tätä rysää lukuunottamatta. Jos kuitenkin joku vielä julkeaa ehdottaa minulle saarella yöpymistä, niin kannattaa valmistutua sellaiseen ripitykseen että korvat soivat. Tämän maan saarilla ei jumalauta yövytä, hinnat ovat kautta linjan niin mielipuolisen röyhkeät että yrittäjät pitäisi laittaa syytteeseen kiskonnasta ja määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. On tyhmyyden multihuipentuma mennä jonnekin saarelle rahojaan haaskaamaan kun samat palvelut ja kiertojelut ovat mantereeltakin tarjolla mutta murto-osalla hinnasta. Heitä saman tien setelisi mereen, tulos on sama ja aikaa säästyy. Tiesin tämän kaiken toki etukäteenkin, mutta jossain mielenhäiriössä en noudattanut omaa neuvoani. Perkele.