Kello herätti 8:10. Laitoin tavarat nopeasti kasaan, menin hotellin ravintolaan ja lykkäsin avaimen lähimmän thaimaalaisen käteen. Kävelin sitten satamaan, jossa oli jo paljon farangeja odottamassa poispääsyä.
Puhuttelin henkilökuntaa varustamoni toimipisteellä. Kysyin thaiksi, voiko lipun vaihtaa. Lippua ei voinut vaihtaa. Sanoin, että Pakbaran satamassa (josta olin tänne tullut) myyjä sanoi, että lipun voi vaihtaa. Niin niin herra farangi, mutta lipunvaihto olisi tullut tehdä eilen kello papu ja nakki mennessä ja nyt vene oli täynnä. No totta mooses… minulle tarjottiin kello 11:30 lähtevää venettä. Se oli kuitenkin liian myöhään päivän suunnitelmien optimaalista toteutusta ajatellen. Sanoin pohtivani asiaa ja kysyin viereisestä lippukioskista, että ei täällä mitään lippuja olisi, maksoi mitä maksoi. Täynnä tämäkin, kuulemma. Suostuin silloin ensimmäiseen tarjoukseen. 11:30 oli kuitenkin parempi kuin kello 13.
Lähdin kiukkuisena rannalle. Vastaan tuli lisää laitureita ja lipunmyyjiä. Mieleeni juolahti, että eihän mikään estäisi kyselemästä näiltä ukkeleilta, olisiko veneessä tilaa.
Puhuttelin lipunmyyjää ja tiedustelin, että ei lippua olisi myyrä. Hän sanoi että onpa hyvinkin, vene lähtee 9:30, hinta 500 bahtia. Lykkäsin setelin kouraan saman tien. Kyllä, tämä paikka oli niin totaalisen /c:stä että olin valmis maksamaan 500 bahtia siitä että pääsen pois kaksi tuntia aikaisemmin. Melkein aina rahanmeno aiheuttaa minussa jonkinasteista vitutusta, mutta nyt olin hankintaani erittäin tyytyväinen.
Miksiköhän veneiden aikataulu oli kaikilla firmoilla sama? Ehkä typerät turistit eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin veneeseen mennä, joten aikataulut on siksi synkronoitu. Näin ainakaan lähtöaikaa ei voi arvata väärin. Se on kuitenkin mysteeri, että miksi illalla ei lähde yhtään alusta. Kaikki saaren veneet on ajoitettu niin, että mikä tahansa saarella tehtävä aktiviteetti vaatii käytännössä ainakin kahden jumalattoman kalliin hotelliyön varaamisen.
Kello tuli yhdeksän ja sitten 9:30. Odotimme ensin lastausta ja kävelimme sitten sellaisista kelluvista palikoista koostuvaa laituria pitkin alukseen. Ja ei, en käynyt ilmoittamassa sille toiselle varustamolle. Hasta la vista, haistakaa paska.
Vene lähti suunnilleen aikataulussa kolmen 250-hepoisen Yamahan työntämänä. Ko Lipe: viisi turistirysää viidestä, välttäkää kuin paiseruttoa.
Alkumatka oli varsin pomppuista, mutta tasaantui sitten. Matkassa meni lähes tasan puolitoista tuntia, jonka käytin äänikirjaa kuunnellen.
Satamassa kävelin takaisin kioskille, josta olin lipun ostanut. Myyjä kutsui tuk-tukin viemään minut parkkipaikalle. En ollut hirveästi juttutuulella. Jätin käyttämättä jääneen paluulipun mielenosoituksellisesti kioskille.
Rocinante oli siellä, minne olin sen jättänyt. Lähdin ensi töikseni tankkauttamaan ennen kuin bensa loppuisi. Ajotietokoneen mukaan jäljellä oli 40 kilometriä. Maksoin nyt ajankäytöllistä hintaa siitä, että en ollut tankkauttanut silloin kaksi päivää aikaisemmin, kun asemalla oli ollut ruuhkaa.
Ajoin Caltexin asemalle, joka oli lähinnä rantaa. Sinne oli ehkä 5 kilometriä.
Huoltoaseman hintakyltti ei toiminut. Hinnaksi sanottiin 37.9 bahtia litralta. Ryöstäjät! Merirosvot! Ektoplasmat! Trilobiitit! Bassibasuukit! Ajoin hirvittävästi sadatellen toiset 5 kilometriä Bangchakin asemalle, jossa litrahinta oli huomattavasti maltillisemmat 31.5 bahtia. Tein sitten U-käännöksen ja menin takaisin rannalle, tällä kertaa sen eteläpäähän.
Täällä sijaitsi Mu Ko Phetran kansallispuisto. Pääsymaksu oli vain 100 bahtia. Ostin virvoitusjuomakaapin vieressä istuvalta metsänvartijalta kylmän vesipullon ja heitin lämpimän veden pullostani menemään.
Menin vierailukeskukseen, josta löysin puliukon/hipin näköisen metsänvartijan. Sain leiman kansallispuistopassiini. Puumerkiksi ukkeli veteli jotain epämääräisesti kalan näköistä, ja kun näytin hämmentyneeltä, hän sanoi sen olevan jokin kambrikautinen kalmari. Hän esitteli sitten kambrikautista kalmarifossiilia, joka heillä oli takahuoneessa. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Menin sitten luontopolulle, joka oli kukkulan kupeeseen meren päälle värkätty kävelysilta. Siellä oli kylttien mukaan nähtävissä monenlaisia fossiileja. En kyllä nähnyt ainoatakaan. Fossiilit on todella vaikea erottaa tavallisesta kiviaineksesta. Maisemat olivat muuten hyvät, ja luontopolun päässä oli rannassa komeita punaisia kivenmurikoita. Dokumentoin murikat. Vesi oli turkoosihtavaa, mutta hieman sameaa.
Palasin takaisin ja ostin puiston kioskista jäätelön, jonka nautin.
Parkkipaikalle edettyäni vesipulloni oli ehtinyt tyhjentyä uudestaan. Juomia myynyt metsänvartija oli valitettavasti ehtinyt lounaalle, enkä saanut pulloa täytettyä.
Lähdin ajamaan kohti viidakon peittämiä kukkuloita, jotka erottivat Satunin provinssin Phatthalungista. Pysähdyin matkalla epävirallisen oloiselle huoltoasemalle ja ostin sieltä vesipullon kahdeksalla bahtilla.
Saavuin Phu Pha Phetin luolalle noin kello 14:10. Matkan loppuosa oli varsin valokuvauksellinen johtuen ympäröivistä vuorista. Luola oli Thaimaan suurin ja maailman neljänneksi suurin.
Luolalla käymistä varten piti ostaa wildlife sanctuary-lippu, parkkilippu ja opaslippu. Loppusumma 290 bahtia. Alue kuului Khao Banthatin luonnonsuojelualueeseen. Olin aiemmin vieraillut eräällä samaan puljuun kuuluvalla vesiputouksella Phatthalungin puolella. Itse asiassa tämä luolakin saattoi olla Phatthalungissa, mutta ainoa tie tänne oli Satunin puolelta.
Kävelin luolalle. Matkalla tarjottiin kaikenlaista vesipulloista lamppuvuokraukseen. Minulla oli onneksi omat valaisimet mukana.
Löysin portaat, jotka kiipesin ylös. Ylhäällä olevalla tasanteella oli muutama jantteri ottamassa lunkisti. Minut ohjattiin luolan suuaukosta sisään. Aukko oli niin pieni, ettei hieman vatsakkaampi kaveri olisi mahtunut sisään lainkaan. Aukosta puhalsi voimakas tuuli.
Itse luolassa tilaa olikin sitten kuin tuomiokirkossa. Tippukivipilareilla oli mittaa kymmeniä metrejä. Luolan eteiseen mukaan tullut opas sanoi, että seuraa vain noita puuportaita ja ääniä, siellä on joku turistiporukka menossa. Palvelu olisi thainkielistä.
Jatkoin siis syvemmälle luolaan. Reitti oli osittain valaistu, lyhtyjä roikkui puisen käytävän molemmin puolin. Dokumentoin luolaa parhaani mukaan.
Saavutin turistiryhmän. Kaikki olivat thaimaalaisia, ja puhelivat sellaiseen tapaan, että siitä en saanut kyllä mitään selvää.
Saavutimme poikkeuksellisen avaran salin, jossa opas otti koko lössistä ryhmäpotretin ja puheli sitten jonkin aikaa ihmisten kanssa. Hän puhutteli minuakin thainglanniksi. Jos oikein ymmärsin, edessäpäin oli kuulemma jokin alue, jossa valoa tuli katosta ja siellä oli jonkinlainen smaragdi. Opas ei tulisi mukaan, ilmeisesti matka oli turhan pitkä paikalla oleville lapsille.
Katto oli oudon sileä, kuin granittipaasi. Kaikissa ennen näkemissäni luolissa katto on ollut virtaavaa tippukiveä.
Päätin mennä katsomaan, nyt kun tänne asti oli tultu. Kävelin hyvän matkaa puisia kävelysiltoja pitkin ohittaen lukuisia korkeita tippukivipilareita.
Saavutin pisteen, josta valoa tuli kuin tulikin katosta. Suunnilleen sortuman alla oli suuri vihreän levän peittämä kivi. Tämä oli varmaan se “smaragdi” josta opas oli puhunut. Dokumentoin kiven ja palasin sitten takaisinpäin.
Palasin takaisinpäin ja uloskäyntiä kohti. Opas oli jäänyt odottelemaan minua ja varmisti, että pääsin turvallisesti ulos luolasta. Kiinnostava paikka kaiken kaikkiaan. Harmi, ettei siellä ollut mitään elukoita.
Kioskinpitäjä yllätti minut, kun olin palaamassa parkkipaikalle. Ostin vesipullon ja jäätelöpallon. Yhteensä 20 bahtia. Kioskinpitäjä kysyi monenlaisia peruskysymyksiä ja tiedusteli, että missä aion yöpyä. Ei mitään tietoa. Lähellä olisi kuitenkin maineikas vesiputous, Wang Sai Thong jonne pääsi samalla luonnonsuojelualuelipulla ja sen liepeillä monenlaisia hotelleja.
Parkkipaikalla tutkin aluetta Google Mapsista. Hotelleja vaikutti todella olevan paljon, mutta vain yhden pystyi varaamaan Google Mapsista ja se maksoi tuhat bahtia. Päätin mennä paikan päälle kyselemään. Jostakin varmasti löytyisi huone vähän halvemmalla.
Ajoin ensiksi vesiputoukselle. Se oli yllätyksekseni vielä auki. Putous oli erittäin hieno, tahmaista sorttia ja toi elävästi mieleen Erawanin putoukset vaikka tasoja olikin vain yksi. Paikalla oli paljon thaimaalaisia kylpemässä.
Aurinko oli niin matalalla, ettei valaistus ollut kovin hyvä eikä putouksista saanut kovinkaan ihmeellisiä kuvia. Päätin tulla huomenna uudestaan. Lipun kun pitäisi kuulemma kelvata myös silloin, ainakin luolan henkilökunnan mukaan.
Ajoin syvemmälle laaksoon, jossa putous sijaitsi. Ensimmäisestä hotellista tarjottiin huonetta 1590 bahtilla. Siihen sisältyi täysihoito, kanoottivuokra, pääsylippu vesiputoukselle ja ties mitä muuta. Toinen vaihtoehto oli huone aamupalalla, 1200 bahtia. Liian kallista, jatkoin matkaa.
Löysin toisen kandidaatin ja menin tiedustelemaan. Tämä oli aivan joen vieressä. Nainen hijabissa tuli esittelemään huonetta, 1000 bahtia. Jääkaappia ei ollut. Vähän hintava tämäkin. Kun ei kelvannut, hän saatteli minut viereiseen majoitusliikkeeseen. Sielläkin oli koppi tuhannella bahtilla. Eipä se ihmeellinen ollut, mutta sain hinnan neuvoteltua 700 bahtiin enkä jaksanut ennä mennä mihinkään muualle. Aika turistirysäpaikka tämäkin, mutta ei mitään verrattuna aamuiseen rysään. Ulkomaalaisia asiakkaita ei näkynyt, eikä kyllä sen puoleen thaimaalaisiakaan. Palvelu oli thainkielistä.
Omistaja ei ollut koskaan kuullutkaan syntymämaastani, eikä tiennyt suunnilleenkaan missä se sijaitsi senkään jälkeen kun olin näyttänyt lipun Wikipedia-artikkelista. Majoitusliikkeessä työskenteli taitava kokki, joka värkkäsi minulle mainion valkosipulikana-annoksen. Hintaa tälle tuli vaatimattomat 60 bahtia. Wifi oli laadukas joka oli ihan jees, etenkin koska mobiilidataverkko oli alueella hyvin heikoissa kantimissa.