Poistuin hotellista kymmenen aikoihin. Ajoin ensin laakson toiseen päähän jokea seuraillen. Siellä ei ollut oikein mitään mielenkiintoista. Paikka oli kummallisen autio, ehkäpä thaimaalaisia on paikalla enemmän juhlapyhien aikaan.
Saavuin jälleen Wang Sai Thongin putouksille. Eilen luolalta saamni lippu olisi kuulemma voimassa kaksi päivää, mutta päätin pelata varman päälle ja soluttautua putouksille. Parkkeerasin mopojen parkkipaikalle, joka oli kuolleessa kulmassa lippupisteeseen nähden. Pidin ulkohuussin näkösuojana samalla kun hiiviskelin lehtien peittämää rinnettä alas putouksia katsomaan.
Paikan valaistus oli nyt sopivampi kuin eilen. Väkeäkin oli vähemmän. Eilen illalla täällä oli ollut jopa vähän tungosta, nyt ei kuitenkaan ollut ketään.
Otin sandaalit ja sukat pois jalasta ja kiipesin sitten putoukset ylös. Vesi oli miellyttävän viileää, muttei liian kylmää. Putoukseen oli muodostunut lukuisia puoliympyrän muotoisia altaita, joissa vesi oli hieman sinertävää.
Huipulla löysin osittain veden alla olevan luolan, josta vesi tuli putouksiin. Se näytti varsin luonnontilaiselta. Altaassa oli raidallisia pieniä kaloja.
Dokumentoituani putoukset kävin ala-altaassa uimassa, paita päällä tietysti.
Ajoin sitten tutkimaan kahta rantaa nimeltään Hat Rawai ja Hat Thung Sabo. Tie vie jälleen mangrovemetsien läpi. Mitään kovin erikoista siellä ei ollut. Vesikin oli mutaisensorttista. Ravunkoloja oli kuitenkin runsaasti.
Seuraava pysäkki oli vähän matkan päässä oleva näköalapaikka joen vieressä. Sieltä oli kohtalaiset maisemat ympäröiviin mangrovemetsiin.
Olisin todennäköisesti keksinyt Satunissa tekemistä vielä yhdeksi päiväksi, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. Ajoin pohjoiseen ja ylitin provinssirajan. Olin nyt provinssissa nimeltään Trang (/trang/).
Saavuin pienelle kylpylälle. Dokumentoin sen ulkopuolelta ja jatkoin matkaa.
Ajoin sitten 70 kilometriä yhtä soittoa, kunnes olin Hat Yaon rannalla. Ranta oli oikein hieno ja siellä oli valtavan kokoinen kallio, joka muodosti ulkoneman meren päälle. Dokumentoin kallion. Paikalle oli pykätty myös muutamia ravintoloita. Käytännössä kaikki paikallaolijat olivat thaimaalaisia. kiveä oli kuvaamassa myös eräs turistiporukka. Harmi vain, että sää oli niin pilvinen. Tuli huonompia kuvia. Pian alkoi myös sataa, joskaan sade ei yltynyt rankaksi.
Ajoin kivenheiton päässä sijaitsevalle laiturille, jonka läheistössä pyöri suunrimpia näkemiäni pitkähäntäveneitä. Sieltä pystyi ilmeisesti lähtemään kiertoajeluille lähisaariin. Esimerkiksi eräs neljän saaren venematka maksoi 4500 bahtia, kapasiteetiksi ilmoitettiin 12 tai 13 henkilöä. Vähän suolaista näin yksin matkustavalle.
Jatkoin vähän matkaa pohjoiseen päätyen Hat Chao Main (/haat chau mai/) kansallispuistoon. Maksoin sisäänpääsystä 220 bahtia ja totesin tarvitsevani piakkoin lisää käteistä.
Kansallispuisto oli nimensä mukaisesti raknnettu rannalle, joka oli ilmiömäisen hieno. Dokumentoin rantaa kunnes äkkäsin sen toisessa päässä (jonne oli useampi kilometri) suuren kallion, jonka reunalle oli rakennettu naurettavan pitkä kävelysilta. Aivan kuten Mu Ko Phetran kansallispuistossa, mutta tämä vaikutti vielä pidemmältä. Ajoin katsomaan sitä.
Monessa kansallispuistossa olen käynyt, mutta enpä ole vielä nähnyt sellaista, jossa oli rakennettu sinisistä muovipalikoista satametrinen kelluva laituri lähisaareen. Tässä tapauksessa se ei tosin kellunut, vaan oli kuivalla maalla koska oli laskuveden aika. Luonnollisesti kävelin sillan yli saareen. Paikalla oli runsaasti turisteja, mutta kaikki heistä olivat kotimaasta.
Pääkamerani tuntui oikuttelevan jostain syystä. Sen käyttöjärjestelmä kaatui kertaalleen, mutta palautui nopeasti.
Mudassa mönki miljoonittain pieniä rapuja. En ole koskaan nähnyt näin montaa yhdessä paikassa, enkä myöskään uskoakseni tätä lajia. Dokumentoin ravut.
Minua puhuteltiin jälleen ja esitettiin muutamia peruskysymyksiä. Kysyjä oli kotoisin Phatthalungista. Hän kuului seurueeseen, jonka kaikilla jäsenillä oli päällään kukkapaita. Harmillisesti en kysynyt sen merkitystä.
Kiipesin portaat ylös varsinaiselle kävelysillalle. Dokumentoi maisemaa, kunnes kamera ilmoitti muistikortin olevan täynnä. Hevonkukkua, dumppasin kuvat eilen kovalevylleni. Paitsi jos unohdin tyhjentää roskakorin tämän operaation suoritettuani, jolloin kuvat ovat yhä kortilla.
Tasanteella minua puhuteltiin jälleen, tällä kertaa pyydettiin ottamaan kuva. Tein niin. Vaihdoin kameraan toisen muistikortin.
Jatkoin loputtoman tuntuista kävelysiltaa pitkin saaren toiselle puolelle. Sillan lattiassa oli paikoin reikiä, eli piti katsoa mihin astui. Dokumentoin kalliota, merta ja merellä olevia korkeita saaria.
Edessäni oleva turistirykelmä pysähtyi jostain syystä. Kävelin ohi ja havaitsin pysähtymisen syyn: apinalauma oli tukkinut sillan. Jatkoin kuitenkin eteenpäin luottaen pitkähäntämakakien väistävän, ja niin me myös tekivät. Useilla apinoilla oli poikasia mukanaan.
Vastaan tuli portaat ylös ja sitten toiset alas. Totesin olevani rannalla. Sitten totesin kamerani ylikuumentuneen. Jo on aikoihin eletty, lämpöä on vain 32 astetta ja Canon sen kun vilkuttelee ylikuumenemisvaroitusta.
Tämän rannan jälkeen seurasi vielä lisää portaita, mutta ne eivät johtaneet minnekään. Kävelyreitti oli joko romahtanut, tai sitten sitä ei ollut saatu alun alkaenkaan valmiiksi ja rahat loppuivat. Dokumentoin joka tapauksessa rannan ja kävelin sitten takaisin apinoita väistellen.
Kävelyreitin alkupisteeseen saavuttuani vuorossa oli hotellin varaus. Vaihtoehtoja oli runsaasti, etenkin Trangin kaupungissa. Päätin kuitenkin ajaa vähän kauemmas pohjoiseen ja varasin hotellin sieltä.
Ajoin pois kansallispuistosta rantaa pitkin. Saavutin useamman sillan, jolta oli hyvät näkymät. Tulin sitten Pak Mengin rannalle, jolla oli pituutta kuusi kilometriä ja jonka varrella oli paljon hotelleja ja thaimaalaisia uimassa. Oli siellä pari farangiakin, mutta tämä paikka ei ollut todellakaan mikään turistirysä. Trangin provinssi paitsi edulliselta myös valokuvauksellista matkakohteelta. Farangeja täällä ei ole juurikaan. Satunissa ei ollut senkään vertaa satamaa ja saarta-joka-jääköön-nimeämättä lukuunottamatta.
Löysin rannan pohjoispäästä pienen uudenaikaisen näköisen sataman, jossa oli parkissa useita suuria veneitä. Osa veneistä oli varustettu vesiliukumäellä. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Useissa aluksissa oli hotellin nimi. Hotellit kai järjestivät ryhmämatkoja saaristoon. Satamastakin tuntui pääsevän melkein mihin vain, jos rahaa löytyi.
Poistuessani paikalta havaitsin, että sataman vieressä oli jos jonkinlaista lippukojua, joskin myöhäisestä ajankohdasta johtuen ne olivat miehittämättömiä. Tästä paikasta saattaisi päästä hyvinkin kohtuuhintaisille kiertoajeluille.
Mopoilin sitten tunnin verran hotelliini käyden matkalla tankkauttamassa ja 7-Elevenissä. Ylitin provinssirajan Krabin provinssiin (/krabii/). Se on 52. provinssi, jossa vierailen. Olen nyt vieraillut kaikissa eteläisen Thaimaan neljässätoista provinssissa.
Hotelli vaikutti ensin olevan rauhallisessa paikassa, mutta sitten totesin sen sijaitsevan moskeijan vieressä. Ilmastointilaitteen kaukosäätimessä ei ollut astelukemia ja jääkaappi oli äänekäs.