Lähdin hotellista tekemättä varsinaista uloskirjausta. Ketään kun ei ollut näköpiirissä ottamassa sitä vastaan.
Mopoilin puolisen tuntia meren rantaan. Tie oli ensin nelikaistainen ja hyvässä kunnossa, mutta muuttui sitten kaksikaistaiseksi. Lössi alkoi tekemään vaarallisia ohituksia ja jouduin roikkumaan pitkään nestekaasupullolastissa olevan rekan perässä. Voiko ihanammin päivä enää alkaa…
Oli miten oli, saavuin puolen tunnin sisään lippukioskille, josta sai ostaa lippuja Ko Lantalle (/ko lantaa/). Voin arvata mitä ajattelette: eikös Mies Lännestä juuri kironnut kaikki Thaimaan saaret alimpaan helvettiin? Sama on käynyt omassakin mielessäni, ja saa nähdä, paljonko tätä paikkaa inhoan.
Ko Lantalla poikkeaa kuitenkin muista saarista, joilla olen aiemmin vieraillut. Ensiksi, Ko Lantalla hotellit ovat melkein yhtä halpoja kuin mantereella. En aio yöpyä siellä, mutta olen tarkistanut asian. Toiseksi, Ko Lanta sijaitsee vain kahden kilometrin päässä mantereesta ja sinne pääsee helposti lautalla. Käytännössä sinne voisi rakentaa sillan. On oikeastaan erikoista, ettei sellaista ole vieläkään rakennettu. Myöhemmässä tarkastelussa paljastui, että sellainen siltahanke on hyväksytty jo neljä vuotta sitten, mutta jostain syystä mitään ei ole tehty.
Lippupisteen seinässä oli hinnasto, jossa oli listattu 26 yleistä asiaa, joita saarelle tavanomaisesti kuljetetaan. Ko Lantan asukas: 3 bahtia. Thaimaalainen turisti: 10 bahtia. Ulkomaalainen turisti: 60 bahtia. Polkupyörä tai moottoripyörä: 5 bahtia. Tuk-tuk: 20 bahtia. Auto: 80 bahtia. Traktori tai tiejyrä: 2430 bahtia. Betoniauto: 810 bahtia. Lehmä: 5 bahtia. Norsu: 70 bahtia.
Minulle sanottiin, että tältä kioskilta ei saa lippuja mopoille, aja rantaan asti.
Ajoin siis lähemmäs rantaa, ja siellä oli toinen lippukioski. Autot ajettiin usealle rinnakkaiselle kaistalle, aivan kuten aikoinaan Norjassa. Mopoille oli oma kaistansa ja odottelin siellä lautan saapumista.
Lautan saavuttua paikalle autot purettiin pois ja uudet lastattiin sisään. Ajaminen lautalle ei ollut vaikeaa, sen kun seurasi työntekijöiden viuhtomista. Mopot ajettiin lautalle viimeisenä.
Nousin Rocinanten selästä ja tutkin lauttaa vähän. Kiipesin portaat ylös katetulle tasanteelle, josta oli hyvät näkymät ympäröiviin mangrovemetsiin ja vuoristoiselle Ko Lantalle. Ympäristönsuojelun riemuvoittona lautalla olevat autot pitivät moottorinsa käynnissä koko matkan ajan, jotta ilmastointia ei tarvitsisi sammuttaa.
Matkassa kului ehkä vartin verran. Ajoimme sitten lautalta pois suloisessa epäjärjestyksessä. Purkamisessa ja lastaamisessa meni todennäköisesti kauemmin kuin itse matkassa.
Oikeastaan saaria on kaksi: ensin pienempi Ko Lanta Noi jossa lauttasatama oli ja siihen sillalla yhdistyvä Ko Lanta Yai. Ajoin sillan yli ja sitten suuntasin ensimmäiselle vastaan tulevalle rannalle tarkastelemaan meininkiä.
Kävi heti ilmeiseksi, että saarella on erittäin paljon ulkomaalaisia. Farangeja mopoili sinne tänne. Joka paikassa kaupiteltiin matkoja, hierontoja ja muuta sellaisia turistirysäpalveluita.
Saavuin rannalle nimeltään Khlong Dao. Suuri. Hiekkainen. Turkoosia vettä. Länsimaalaisia lapsiperheitä. Thaimaalaisia myymässä kylmiä juomia. Ei oikeastaan hullumpaa. Ajelin tien päähän ja käännyin takaisin.
Lähdin mopoilemaan saaren eteläkärjessä olevaan Ko Lantan kansallispuistoon. Tie oli suorastaan ruuhkainen. Tuk-tukeja ja hotellien songtaewia ajeli sinne tänne. Mopon pystyi vuokraamaan joka toisesta talosta.
Ohitin useita rantoja. Tie oli tehty betonista ja täristi melkoisesti tehden ajamisesta hieman epämiellyttävää. Se kohosi ylemmäs kunnes ajoin korkealla vuoren rinteessä. Matkalla oli muutamia näköalapaikkoja, joskin useisiin niistä oli rakennettu näkymän tukkeeksi huono mutta kallis ravintola.
Vastaan tuli matkalla useita lannantuottajia. Nautojen kasvatus oli kaiketi monen saaren asukin elinkeino. Näin myös useita moskeijoita.
Jossakin vaiheessa ohitseni ajoi jumalatonta vauhtia vajaan kymmenen farangin lauma ilman paitaa tai kypärää suunilleen Rocinanten kokoisilla moottoripyörillä. Tapa kai tuokin päästä hengestään.
Saavuin kansallispuiston portille noin 40 minuutin ajamisen jälkeen. Maksoin sisäänpääsystä 220 bahtia ja ajoin parkkipaikalle. Metsänvartijoilla oli mustat univormut tavanomaisen maastokuvioinnin sijasta.
Parkkipaikalla oli valtava määrä mopoja, mutta tilaa oli silti onneksi riittävästi. Vierailukeskuksesta sai leiman ja palvelu oli kotoisasti thainkielistä.
Kansallispuiston parkkipaikan tienoilla oli kaksi rantaa. Toinen oli mustakivinen, toinen taas vaaleahiekkainen. Hiekkarannalla oli muutamia farangeja uimassa.
Rantojen välissä kohosi pieni kukkula, jolla oli majakka. Kiipesin kukkulalle ja dokumentoin maiseman. Paikalla oli pariskunta, joka puhui keskenään niin huonoa ruotsia että taisivat olla tanskalaisia. Venäjää en ole sivumennen sanoen viime aikoina kuullut.
Paikalla oli luontopolku, ja metsässä ilmeisesti silmälasilehtiapinoita. Niitä en jaksanut käydä katsomassa, apinoita oli Prachuapissakin.
Jäätelö olisi tehnyt terää, mutta kylttien mukaan sähköt olivat poikki eivätkä kylmäkoneet toimineet.
Lähdin takaisinpäin ja pysähdyin ensimmäisessä vastaan tullessa 7-Elevenissä. Sähköt olivat kuitenkin poikki täälläkin ja myymälä oli suljettu. Jatkoin siis eteenpäin. Mielestäni matkani alkuvaiheessa sähköt olivat toimineet, ja pohjoisesta etelään kulki kai vain yksi linja jossa oli tietysti jossain kohtaa katkos.
Dokumentoin matkalla rantoja parhaani mukaan. Kaikilla oli farangeja, mutta saarella on rantaa kymmeniä kilometrejä. Länsipuolella ei oikeastaan muuta olekaan kuin hiekkarantaa.
Vastaan tuli Maakuntain Sähköntoimitusministeriön (Provincial Electricity Authority) nosturiautoja, ja peittäviin vaatteisiin pukeutuneet sähkömiehet laittoivat kaapeleita uuteen uskoon. Vaikutti jonkinlaiselta sähkötolpanuusimisoperaatiolta, ei satunnaiselta sähkökatkolta. Olinkin pitänyt erikoisena sitä, miten joka paikassa oli kirjoitettu valmiiksi kyltit sähkökatkoa ajatellen. Siitä oli tietysti tiedotettu etukäteen.
Löysin 7-Elevenin, jossa oli kuin olikin sähköt päällä. Sekin oli täynnä farangeja. Myyjät osasivat numerot englanniksi (hyvin harvinainen tapahtuma). Ananaspasteija maksoi 22 bahtia eli tasan yhtä paljon kuin mantereen 7-Eleveneissä. Lipellä hinta oli ollut 33 bahtia.
Saavuin tienhaaraan, josta pääsi saaren poikki. Lähdin tutkimaan sen itärannikkoa.
Tie oli jokseenkin vuoristoinen. Vastaan tuli jälleen näköalapaikka, johon oli pykätty ravintola.
Ajoin paikkaan, jota nimitettiin Google Mapsissa Koh Lantan “vanhaksikaupungiksi”. Siellä oli enemmän paikallisia, mutta turisteja mopoili myös paikalle runsain määrin. Monilla naisilla oli huivi päässään. Alue vaikutti sangen kiinalaiselta. Kenties alueen asukkaissa oli kiinalaista verta.
Söin ravintolassa paistettua ananasriisiä ja mangosmoothien. Riisiannos oli varsin hyvä. Mangosmoothie oli tosin vähän hapanta. Minulle tuli kuitenkin olo, kuten usein turistirysissä tulee, että minuun suhtauduttiin henkilökunnan toimesta itsestäänselvyytenä. Turisteja tulee ja turisteja menee eikä heistä tarvitse sen kummemmin välittää. Maaseudulla tällaista mentaliteettia ei näe.
Dokumentoin vanhankaupungin lähellä olevan venesataman ja ajoin sitten saaren eteläpäähän täällä itäpuolella. Vastaan ei tullut mitään kiinnostavaa, ja palasin takaisin länsirannikolle.
Dokumentoituani vielä hieman lisää ajoin takaisin lautalle. Maksoin lipusta tutut 65 bahtia ja siirryin lautalla mantereelle.
Inhosin Koh Lantaa huomattavasti vähemmän kuin olin aluksi arvellut. Koska saaren koko talous pyörii turismin ympärillä, saa se arvioksi neljä rysää viidestä. Rysistä tuttu rahastus tuntui kuitenkin loistavan suurilta osin poissaolollaan. Maisematkin olivat saarella hienot: jyrkkiä kallioita, valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä oli koko rahan edestä.
Ajoin Krabin kaupunkiin yöksi. Matkalla kävin 7-Elevenissä, jossa minua puhuteltiin uteliaan myyjän toimesta. Hän halusi tietää, miksi puhun thaita, miksi minulla on kaksi kameraa ja siinä vaiheessa kun kassalla asiointi oli suoritettu, minua oltiin jo naittamassa eräälle toiselle työntekijälle. Hauskin 7-Eleven miesmuistiin.
Krabi oli täynnä turisteja ja suurin osa hotelleista oli kalliita. Myös budjettivaihtoehtoja kuitenkin löytyi. Omani maksoi 17€. Hotelloitsija puhui englantia Thaimaan mittakaavassa todella hyvin ja huonekin oli hyvin varusteltu. Ongelmia aiheutti ainoastaan keskimääräistä äänekkäämpi ilmastointi ja jostain kuuluvat epämääräiset valuvan veden äänet.