Illalla havaitsemieni valuvan veden äänien lähde selvisi. Luulin ensin, että vessanpönttö vuosi (mitä se toki tekikin), mutta sitten huomasin vessan katosta putoilevat vesipisarat. Taidan sittenkin varata huoneen ensi yöksi jostain muualta.
Olin varannut itselleni päiväksi ohjelmaa, jota varten tulisi olla satamassa kello 12:45. Siihen oli hotellista poistuessa aikaa vielä runsaat pari tuntia. Mopoilin joen varteen katselemaan nähtävyyksiä ja dokumentoin puolivillaisesti erään rapupatsaan. Paikalla oli myös satamalaituri ja veneitä.
Ajoin eteenpäin ja parkkeerasin toisen satamalaiturin kupeeseen. Dokumentoin laiturilta ympäröiviä mangrovemetsiä, kunnes minua puhutteli hampaaton, noin 150-vuotiaan näköinen thaimaalaismies. Mies kauppasi veneajelua läheiseen luolaan ja mangrovemetsiin lintuja katsomaan. Tunti maksaisi 500 bahtia. No siinähän saisi ajan kivasti kulumaan. Yritin tinkiä vähän, mutta en onnistunut.
Nousin veneeseen, joka ei näyttänyt juuri omistajaansa nuoremmalta. Hän kuskasi minut vähän matkan päässä yläjuoksulla sijaitsevaan luolaan.
Noustuani lyhyet portaat ylös pääsin luolan sisään. Se ei ollut kovin iso, mutta katosta puuttui palanen ja sen alla kasvoi keskikokoinen puu. Ei hullumpaa. Dokumentoin puun.
Menimme sitten ajelulle mangrovemetsään. Käytännössä mitään mielenkiintoista ei kuitenkaan näkynyt. Reissu vastasi bruneilaista jokiristeilyä, mutta nenäapinat puuttuivat. Yhden valkoisen petolinnun näin taivaalla.
Ajoin läheiseen puistoon, tein pikadokumentaation ja suuntasin sitten satamaa kohti. Tässä meni puolisen tuntia, vaikka paikka olikin muodollisesti samassa kaupungissa. Liikennevaloja oli paljon ja liikennettä myös.
Matkalla näin runsaasti jyrkkäreunaisia karstivuoria. Tämä olisi ollut erittäin valokuvauksellista ilman teiden reunoilla jälleen riippuvia sähköjohtoja.
Satama löytyi, mutta päätin ensin tutkia sen vieressä olevaa hiekkarantaa nimeltään Nopparat Thara. Sillä oli mukavasti näköä ja kokoa. Rannan edessä oli paljon turisti-infraa.
Kävin myös viereisellä rannallä nimeltään Ao Nang. Siitä en pitänyt läheskään yhtä paljon. Tuhansittain turisteja haahuili rantakadulla sinne tänne ja sadoittain mopoja oli parkissa joka paikassa. Osa oli pysäköity laittomasti ja poliisi oli pujottanut tästä hyvästä rautaketjun takarenkaan läpi. En ole koskaan ennen nähnyt poliisin turvautuvan moisiin toimenpiteisiin missään osassa maata.
Parkkeerasin itsekin Rocinanten sakkopaikalle ja dokumentoin rannan. Yritin lähteä sitten parkkipaikalta ja ajaa takaisinpäin, mutta tämä oli hyvin vaikeaa, koska liikennettä oli niin paljon. Tungin lopulta turhan ahtaaseen rakoon, mutta pääsin liikkeelle ilman haaveria.
Ajoin takaisin satamaan. Jätin mopon alueen ulkopuolelle siltä varalta, että kansallispuiston alueella olisi maksullinen parkkeeraus.
Nyt alkoi olla jo vähän kiire. Menin sataman lähettyvillä olevaan kansallispuiston (Hat Noppharat Thara - Mu Ko Phi Phi) toimistoon ja pyysin sieltä leiman. Sitten menin odottelemaan kahvikioskin eteen, jossa minun piti saamieni ohjeiden mukaan odotella.
Luin ohjeet uudestaan ja siellä pyydettiin lähettämään viesti, kun olin kohtaamispaikalla. Lähetin siis Linen avulla viestin. Pian eräs rouva ilmaantui paimentamaan minut muun turistilauman luo.
Muut turistit, joita oli paljon, olivat eurooppalaisia ja etelä-aasialaisia, kenties intialaisia. Meidän piti maan tavan mukaan ilmoittautua paperilla, vaikka todennäköisesti kaikki olivat jo ilmoittautuneet internetissä. Itse olin tehnyt varauksen agodassa, ja matka oli kustantanut vähän yli 30€.
Tajusin ottaneeni mopolta mukaan kaikki kameratilpehöörit, mutta en kiinalaista kansanmurhakameraa itseään. Koska paperinpyörittelyssä menisi varmaankin hyvän aikaa, juoksin hakemaan kapineen.
Palasin takaisin ja paperinpyöritys ei ollut vieläkään ohi. Kirjoitin paperiin nimeni thaiksi, hotelliksi ไม่มี eli ei ole ja maaksi มอร์ดอร์ eli Mordor. Kukaan ei huomannut mitään outoa. Minulle tarjottiin snorklausmaskia, jota en ottanut vastaan, minulla oli oma.
Turistikarja paimennettiin veneisiin, jotka olivat hiekkarannalla. Kengät säilöttiin kahteen isoon laatikkoon. Ei ehkä paras säilytyspaikka nahksandaaleille, mutta ei voi mitään.
Alus oli riittävän suuri arviolta viidellekymmenelle ihmiselle, ja se oli melkein täynnä. Voimanlähteenä toimi neljä Hondan 350-hevosvoimaista moottoria.
Lähdimme ajelemaan ja päädyimme jollekin saarelle nimeltään Thale Waek. Saaria oli oikeastaan kaksi ja hiekkasärkkä erotti ne toisistaan. Paikalla oli hirvittävästi turisteja. Thaimaalaiset oli helppo tunnistaa jo vaatteiden perustella: käytännössä kaikilla meressä lilluvilla thaimaalaisilla oli pitkähihainen paita päällään. Minullakin oli tavalliseen tapaani päälläni musta pitkähihainen paita ja mustat pitkät housut, jotten palaisi auringossa. Olin epäilemättä länkkärien mielestä mitä eriskummallisin näky, mutta maassa maan tavalla. Puolialastomaksi riisuutuminen auringossa tuntuu minusta nykyään hyvin oudolta toiminnalta, auringonotosta puhumattakaan.
Dokumentoin turistirevohkan ensin ilman polarisaatiosuodinta, sitten polarisaatiosuotimen kanssa ja palasin veneelle kameran vilkutellessa taas ylikuumenemisvaroituksiaan.
Lähdimme sitten matkaan snorklauspisteelle. Snorkkeliputkea minulla ei ollut, mutta en sellaista suuremmin tarvinnutkaan. Maski riitti.
Tyhjensin taskuni ja menin uimaan thaimaalaiseen tapaan vaatteet päällä. Käytin kiinalaista kansanmurhakameraani ensimmäistä kertaa veden alla, ja se vaikutti vedenpitävältä. Dokumentoin, kuinka eräs italialaisturisti rikkoi koralliriutalla sukeltajien 2. pääohjesääntöä: älä missään tapauksessa astu merisiilin päälle. Totta puhuen en ole aivan varma siitä, mikä terävä asia oli kyseessä, mutta kyseinen leidi oli kuitenkin myöhemmin paatissa jalka sen näköisenä, että jotain sille oli selvästi käynyt.
Korallit olivat varsin valjuja. Serkkupoika sanoi joskus, että ne ovat hänen elinaikanaankin muuttuneet huomattavasti kalpeammaksi. Tiedemiehet puolestaan sanovat, että koralliriuttojen tuho on ilmastonmuutoksen myötä käytännössä varmaa. #tuomiopäivänturisti
Havaitsin, että kiinalaisen kansanmurhakameran sukelluskotelo kelluu niin hyvin, että se riittää nostamaan selfiekepin pintaan. Hyvä, ettei tullut käytettyä rahaa mihinkään kelluvaan selfiekeppiin tai vastaavaan.
Nousin ennen pitkää takaisin veneeseen ja matka jatkui. Ajoimme kanakiven ja kilpikonnasaaren ohitse.
Sitten ajettiin mantereelle - tavallaan. Paatti parkkeerasi suurelle mutaiselle rannalle, jolle oli kyhätty pitkä kelluva laituri. Vuoriston vuoksi rannalta ei ollut maayhteyttä minnekään, vaan paikalle pääsi ainoastaan veneellä.
Laituri oli täynnä turisteja. Ranta puolestaan oli täynnä pieniä rapuja. Sain kenkäni takaisin, joskin ne olivat hiekkaiset oltuaan laatikossa kaikkien muiden kenkien kanssa. Sandaaleja oli kuitenkin pakko käyttää, koska laituri oli tulikuuma.
Meitä paimennettiin rannan suuntaisesti jonnekin. Kävi ilmi, että tältä rannalta johti vuorten lomasta kävelytie viereiselle hiekkarannalle jonka nimi oli Railay Beach. Ranta oli pakkautunut hämmästyttävänkin paljon ihmisiä ottaen huomioon, että sieltäkään ei ollut maayhteyttä minnekään. Alueen hotellit olivat epäilemättä myös naurettavan kalliita.
Tällä rannalla ei ollut muuta mielenkiintoista kuin varasteleva jaavanmakaki, jonka tähtäimessä olivat turistien ruokatarpeet.
Palasin nopeasti takaisinpäin. Rantojen välisessä solassa oli kiipeilyreitti jollekin näköalapaikalle. Olisin varmaankin käynyt siellä, mutta reitti oli jyrkkä enkä uskonut minulla olevan aikaa sen suorittamiseen.
Jatkoin siis takaisin laiturille, jossa tapoin aikaa varaamalla uuden hotellin seuraavaksi yöksi. Dokumentoin myös saalistavaa riuttahaikaraa, joka ei suuremmin pelännyt ihmisiä vaan käveli laiturin suuntaisesti merellepäin iskien nokkansa silloin tällöin vuorovesilätäköihin.
Palasin takaisin veneeseen muun turistikarjan mukana. Ajoimme toiselle snorklauspaikalle. Sielläkin oli valjuja koralleja. Näin myös muutaman vuokkokalan, jotka dokumentoin. Joku sankari löysi meduusan ja laittoi sen päähänsä hatun tapaan. Koska hän ei kuollut, oletan lajin vaarattomaksi.
Ajoimme sitten jonkin saaren rantaan. Siellä meille tarjottiin illallisentapaista. Ruoka oli syömäkelpoista, mutta siihenpä kehut sitten loppuvatkin. Minua puhutteli jonossa eräs italialainen mainiten kamerani, mutta en tiennyt, mistä hänen kanssaan puhuisin.
Puhuin sen sijaan oppaiden kanssa. Veneessä oli ollut useampikin opas, ja jantteri jota puhuttelin oli ollut eniten äänessä tänään. Hän puhui thaita selkeästi. Eräs toinen opas oli kotoisin Ko Lantalta ja sanoi, että ehkäpä silta saadaan valmiiksi neljän vuoden sisällä.
Tapahtumat olivat outo toisinto lapsuudestani. Jo esikoulussa minulla oli viiteryhmä, johon kuuluin (toiset lapset), mutta en viihtynyt heidän seurassaan kovinkaan paljon tai kokenut olevani samanlainen kuin he. Vietin aikaani mieluummin aikuisten kanssa. Nytkään en viettänyt aikaani viiteryhmäni seurassa, vaan paikallisten oppaiden pukeutuen pitkähihaiseen paitaan ja housuihin kuten he ja puhuen heidän omaa kieltään. He shall know your ways as though born to them.
Turistit pönöttivät rannalla auringonlaskua katsomassa. Tänään se ei ollut mitenkään erikoinen johtuen horisontissa olevista pilvistä. Dokumentoin sen kuitenkin.
Nousimme auringonlaskun jälkeen veneeseen, jossa alettiin soittaa jumputusmusiikkia. En tiedä miten veneen audiojärjestelmä toimi, mutta musiikki oli italiankielistä. DJ taisi siis olla yksi italiaanoista.
Ajoimme sitten katsomaan itsevalaisevaa planktonia, jota olin nähnyt myös Koh Rongilla aikoinaan. Nyt oli uudenkuun aika, eli planktonin pitäisi teoriassa näkyä hyvin. Matkalla jumputusmusiikki jatkui, ja hämmästyksekseni italialaiset alkoivat tanssia ja meno oli sitä villimpää, mitä pidemmälle matka jatkui. Pian myös osa intialaisista reivasi paatin takaosassa. Mikä erikoisinta, tämä tapahtui uskoakseni ilman viinaa. Kansallispuistoissa ei saanut juoda tai myydä alkoholia.
Saavuimme planktoninkatsomispaikkaan ennen, kuin oli vielä täysin pimeää. Opas oli sanonut minulle, että planktonia on mahdollista kuvata isolla kameralla. Toki isojakin kameroita on monenlaisia, eivätkä minun linssini sovi hämärkuvaukseen kovin hyvin. Päätin silti yrittää.
Osa turisteista meni uimaan, mutta osa jäi veneeseen. Työntekijät havainnollistivat planktonin välkettä kaatamalla kannella olevien mustien pelastusliivien päälle merivettä. Aina silloin tällöin vedessä näkyi pistemäinen välähdys, kun planktoneläin päätti tuottaa bioluminesenssillään valoa. Yritin parhaani mukaan dokumentoida tämän. Kahden ja puolen sekunnin valotuksella oli täysin mahdotonta pitää kameraa vakaana, mutta tärähtäneessä kuvassa oli nähtävillä sinisiä valopisteitä.
Nyt oli aika mennä uimaan. Sukelsin pää edellä mereen. Pimeässä meressä uiminen on vähän sydämentykytksiä aiheuttavaa. Sitä pelkää alitajuisesti pimeydestä tulevaa haita tai muuta merihirviötä eikä veden alla ole mitään tietoa siitä, miten syvällä on tai montako (tuhatta) metriä on matkaa pohjaan. Sysäsin kuitenkin moiset kummitustarinat pois mielestäni ja keskityin heiluttelemaan käsiäni veden alla. Katselin planktonin välkettä uimalasieni läpi. Hyvin jännää planktonia. Tätä voisi katsella koko yön.
Valitettavasti tähän ei ollut tilaisuutta, koska meitä paimennettiin jo takaisin veneeseen, vaikka pimeys oli hädin tuskin laskeutunut ja paras planktoninkatsomisaika oli vasta aluillaan.
Aloin siinä sitten etsiä puhelintani. Sitä ei tuntunut löytyvän mistään. Kun kelloni ilmoitti, että luuriin ei saada yhteyttä, iski pieni paniikki. En kai voinut olla niin käsittämättömän töhö, että olin sukeltanut puhelin taskussa ja nyt se oli jossain merenpohjassa? Menin kysymään lähimmältä työntekijältä, että kuinkas syvää tässä on. Kolmisen metriä, kuulemma. Sanoin sitten, että puhelimeni on hukassa.
Samassa kuitenkin toinen opas heilutteli jo omaksi tunnistamaani luuria veneen etuosassa. Ahaa, se olikin jäänyt jonnekin muualle, ei sitten mitään. Kävin hakemassa puhelimen tyytyväisenä.
Kun ajoimme satamaan, opas selitti minulle, että se oli löytynyt merenpohjasta. Ei helvetti.
Yksi työntekijöistä oli nähnyt merenpohjassa valoa, ja sukeltanut tutkimaan tilannetta. Puhelin oli onneksi vajonnut pohjaan näyttö ylöspäin, jolloin sen always-on-display teki laitteen löytämisestä triviaalin helppoa. Opas kysyi, onko puhelin vesitiivis. Näkyi olevan, koska se toimi niin kuten ei olisi ollut tänään missään piironginlaatikkoa oudommassa paikassa. Opas kehotti sitten pesemään sen hotellissa makealla vedellä. Ajat ovat tosiaan muuttuneet. Joskus kastunut puhelin kehotettiin laittamaan riisilaatikkoon kuivumaan, nyt se kehotetaan kastelemaan uudestaan.
Katsoin iPhone 15 Pro Maxin tekniset tiedot. Se on speksattu kuuteen metriin puoleksi tunniksi. Aikamoinen saavutus, kuudessa metrissä kun vedenpaine on jo melkoinen.
Saavuimme satamaan ja kävelin hiekkarannan poikki mopolleni. Kypärää ei ollut varastettu. Olin lopulta yltä päältä hiekassa housunpersuusta myöten. En tiennyt suunnilleenkaan, mistä kaikki hiekka oli tullut.
Ajoin puolisen tuntia hotellilleni. Vastaanottovirkailija oli selvästi vain töissä siellä, mutta huone oli valtavan kokoinen ja sisälsi jääkaapin ja eurooppalaisen suihkun, kuten myös pistorasiat ja valokytkimen sängyn vieressä. Suoranainen palatsi. Kaikki oli uutta ja kiiltävää, ja hintakin oli ollut vain 600 bahtia/yö. Tulen taatusti toistekin, jos tällä hinnalla pääsen.
Menin suihkuun vaatteet päällä pestäkseni suolaveden pois. Huuhtelin myös puhelimen. Siellä suihkutellessani tajusin, että olin unohtanut lompakon taskuun. Onneksi juuri mikään sen sisällä ei ollut kastunut.
Tilasin ruokaa pitkästä aikaa Grabilla. Toimituksia oli tänään kaksi ja toisen teki mopoilijanainen, jolla oli vauva mukanaan sellaisessa vartalon etupuolelle asetettavassa kantohärvelissä.