Lähdin hotellista noin kello 11. Puhelin toimi edelleen. Ajoin mopolla vajaat puoli tuntia Tiikeriluolan temppelille, joka oli Mapsin mukaan maineikas nähtävyys.
Temppelillä oli paljon farangeja. Paikalle rakennettu chadi oli sangen valokuvauksellinen. Sitä varten en ollut kuitenkaan paikalle saapunut. Ostin lipun 50 bahtilla, kävelin suuren kultaisen chedin ohi, ostin kahvilasta riistohintaisen (15 bahtia) vesipullon ja saavuin pitkien portaiden juurelle. Temppelillä oli näköalapaikka, jota varten tuli kiivetä ylös 1260 askelmaa.
Lähdin siis kiipeämään. Portaat olivat hyvässä kunnossa, mutta paikoin nousu oli jyrkempi kuin 45 astetta. Etenin tarkoituksella hitaasti. Näin matkalla paljon farangeja ja muutamia apinoita myös.
Kipuamisessa kesti kaikkiaan 35 minuuttia. Nousua suoraan ylös oli kelloni mukaan noin 270 metriä, huipulla oleva buddhankuva kun oli lähes kolmensadan metrin korkeudessa. Koska nyt oltiin temppelialueella, kengät piti riisua. Onneksi oli sentään sukat jalassa, en tiedä olisinko pystynyt kävelemään huipun auringon korventamalla kaakelilattialla ilman niitä.
Maisema oli joka tapauksessa erinomainen, yksi parhaista jotka olen tässä maassa nähnyt. Näköalapaikalta näkyi karstivuoria lähellä ja kaukana, Krabin kaupunki, meri ja mangrovemetsää sekä runsaasti viljelysmaita. Huipulla oli yksi kulkukoira.
Dokumentoin näkymän ja palasin takaisin alas. Oikea polvi alkoi vihoitella hieman. Paluussa kului noin 25 minuuttia.
Alhaalla minut väijytti eräs turisti, joka sanoi nähneensä minut eilen rannalla. Uskoin häntä. Olen kaksine kameroineni ja pitkine housuineni varmasti unohtumaton näky hiekkarannoilla. Turisti paljastui amerikkalaiseksi. En kysynyt, aikooko hän ryhtyä valloittamaan Grönlantia.
Amerikkalainen sanoi, ettei uskalla lähteä kiipeämään vuorelle apinoiden vuoksi, koska apinanpuremat ovat vaarallisia. Myöhemmin aloin pohtia asiaa. Mieleeni tuli Dimitri, joka sai kerran ravintolassa ruokamyrkytyksen eikä sen jälkeen ole koskaan käynyt Thaimaassa yhdessäkään ravintolassa. Oliko reaktio varmasti riskiin nähden oikeasuhtainen? Tässäkin tapauksessa varovaisuudelle on paikkansa, mutta en sitten tiedä, onko yhden maan parhaan näköalapaikan sivuuttaminen teoreettisen apinanpuremariskin vuoksi sen arvoista. Vuorella ravasi sadoittain ihmisiä, ja puremat olivat taatusti hyvin harvinaisia.
Jotkut pelkäävät kuolemaa, toiset elämää ja hurjimmat molempia.
Jatkoin matkaani itse luolaan, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä. Siellä ei kuitenkaan paljoa ollut, perinteisiä temppeliartefakteja vain. Sain tietooni, että paikka oli nimetty jonkin tiikerin mukaan joka oli asustellut alueella tyyliin tuhat vuotta sitten.
Kävin sitten chedin sisällä vierailulla. Lakki piti ottaa pois päästä. Onneksi asustukseni oli muuten sovinnainen.
Sisäosa oli varsin koristeellinen eikä lehtikullassa ollut säästelty. Seinillä olevat maalaukset kuvasivat temppelin rakennustöitä.
Kävelin takaisin Rocinanten luo ja jatkoin matkaa. Ajoin Khao Phanom Benchan kansallispuistoon. Tässä vierähti puolisen tuntia.
Pääsymaksu oli 120 bahtia. Pyysin metsänvartijoilta leiman. Toisen allekirjoituksessa oli norsu, toisen allekirjoituksessa taas norsunkärsäinen ötökkä. Kävelin luontopolulle katsomaan puiston vesiputousta.
Putous oli varsin vaatimaton ja vähävetinen. Farangeja siellä kuitenkin oli. Näin puiden rungoilla useita hienoja liitoliskoja (Draco), jotka heiluttelivat helttojaan. Dokumentoin liitoliskot.
Aikaa ei ollut hukattavaksi. Ajoin Krabin kolmanteen ja viimeiseen kansallispuistoon nimeltään Than Bok Khorani. Maisemat matkalla olivat jälleen hyvin valokuvaukselliset tien kiemurrellessa karstivuorien lomassa.
Kansallispuiston toimisto oli sisämaassa, mutta puistoon kuului sekainen kokoelma alueita ympäri Krabia, kuten esimerkiksi useita eri saaria. Saavuin paikalle 16:10 eli parikymmentä minuuttia ennen sulkemisaikaa. Sain leiman.
Itse puiston päämajan tienoilla ei vaikuttanut olevan mitään mielenkiintoista nähtävyyttä. Istuin alas ja tutkin karttojani hetkisen.
Päätin ajaa näköalapaikkaan kukkulan rinteeseen meren rantaan auringonlaskua katsomaan. Saapuessani perille havaitsin, että näköalapaikkaan oli pykätty kahvila. Näkymää pystyi kuitenkin ihastelemaan myös ostamatta mitään.
Dokumentoin maisemaa. Alhaalla näkyi mangrovemetsää jota seurasi varmaan kilometrin mittainen mutatasanko. Oli laskuveden aika. Horisontissa näkyi kukkuloita, joilta käsin olin joskus katsellut tätä samaa lahtea Phang Ngan provinssin puolelta.
Menin sisään ja tilasin ylihintaisen jääkaakaon. Päätin jäädä kirjoittelemaan muistelmiani samalla, kun katselin auringonlaskua. Tilasin lisäksi paistettua ananasriitiä.
Dokumentoin auringonlaskun ja lähdin sitten ajamaan kohti hotelliani. Lisävalot olivat taas poikaa.
Ylitin provinssirajan Surat Thaniin ja suuntasin sitten Khao Sokin kansallispuiston tekojärven tietämille. Sieltä oli löytynyt yksi kohtuullisen edullinen hotelli, joka oli sopivasti matkan varrella.
Patoalue oli kuitenkin vartioitu. Ohitin kaksi vartijaa, josta ensimmäinen päästi menemään kun olin ensin kertonut, minne olin matkalla. Toinen selaili vahtikopissaan puhelinta.
Pääsin hotellin eteen. Paikalla ei ollut ketään, vaikka olin saapumisaikani selkeästi ilmoittanut. Koputin henkilökunnan oveksi olettamaani puupaneeliin kolme kertaa. Ketään ei kuitenkaan tullut paikalle. Lopulta soitin hotelliin, ja mieshenkilö ilmaantui takahuoneesta avaamaan huoneeni oven.
Hotellin piha oli ikävää sepeliä, juuri sen kokoista jolla mopon renkaat tuntuvat pyörivän mahdollisimman huonosti ja joka oli sen verran upottavaa, että jouduin laittamaan sen paremman seisontatuen varaan.