Kello herätti 7:15. Ajoin hotellista vartin verran meren rantaan ja olin paikalla noin 7:50. Siellä minua oli vastassa maailman mielenkiintoisin mies: Wat.
Maailman mielenkiintoisin mies oli häntä vuoden patisteltuani varannut tälle päivälle valaankatselumatkan. Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, Thaimaa on tunnettu kuumista lähteistään, geysireistään ja valaistaan.
Meren rannassa oli ravintola, josta löysin Watin tyttöystävineen. Watin tyttöystävä tarjosi minulle tutun näköistä keltaista pilleriä: pahoinvointilääkettä. Wat kysyi, että tulenko helposti merisairaaksi. Sanoin, että silloin tällöin. Wat oli sitä mieltä, että siinä tapauksessa merisairaus on tänään käytännössä varma. Hän kuitenkin kehui olosuhteita täydellisiksi valaidenkatselua varten.
Kellon tullessa kahdeksan nousimme valaankatselualukseen parin tusinan muun ihmisen kanssa. Venho oli varsin hieno kaksikerroksinen puulaiva. Ensimmäisessä kerroksessa oli suuri ilmastoitu tila, jossa oli nahkapenkit. Istuuduimme penkeille.
Vene lähti liikkeelle kulkien rannikon likaisenruskeiden vetten läpi. Kaikki mukanaolijat olivat thaimaalaisia lukuunottamatta erästä eläkeläispariskuntaa. Merenkäynti yltyi kovaksi, vaikka sää oli aurinkoinen ja tuuli maltillista. Päätin syödä minulle tarjotun pillerin hyvissä ajoin.
Paikalle marssi ahavoituneen näköinen mies, jonka Wat väitti olleen joskus Thaimaan linnustonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja. Hän alkoi luennoida valaista. Elukkain kantamuoto oli näkemämme kaavion mukaan hieman koiraa muistuttava maanisäkäs, joka eli noin 50 miljoonaa vuotta sitten. Se sopeutui ajan kanssa vesielämään niin hyvin, että menetti lopulta jalkansa kokonaan, kasvatti evät ja sieraimet siirtyivät selkään. Nykyisin elävistä lajeista valaiden lähin sukulainen on virtahepo.
Valaat jaetaan kahteen päätyyppiin: hammasvalaat ja hetulavalaat. Esimerkiksi delfiinit ovat hammasvalaita ja syövät kalaa. Hetulavalaat puolestaan uivat meressä suu auki ja suodattavat vedestä planktonia ja mitä tahansa muita elukoita kitaan sattuu päätymään. Hetulavalaiden kurkku on kuitenkin niin ahdas, noin nyrkin kokoinen, että mitään kovin suurta ne eivät pysty nielaisemaan. Tästä syystä esimerkiksi sinivalaan ruuaksi päätyminen on ihmiselle fysikaalinen mahdottomuus.
Siaminlahdella asusti noin sata tropiikinvalasta (Balaenoptera brydei), ja niille kaikille oli annettu nimi. Tropiikinvalaan taksonomia on kuitenkin vähän epäselvästi määritelty. Wat selvensi, että siaminlahden alalaji oli Balaenoptera edeni. Se kasvoi useimmiten 13-metriseksi ja saattoi painaa 20 tonnia. Norsu jää helposti kakkoseksi.
Ohitimme parin kilometrin päässä rannasta meren keskellä olevan temppelin. Maa oli kuulemma joskus ulottunut tänne asti, mutta sitten rannikolla olevat mangrovemetsät hävitettiin. Nyt rannikko on siirtynyt runsaasti sisämaahan päin ja mangroveita yritetään kovalla tohinalla istuttaa paikalle uudelleen.
Luennon jälkeen nousimme yläkannelle. Sinne oli aseteltu säkkituoleja, joilla istuimme. Wat katseli lintuja. Pahoinvointi oli todellista, mutta pilleri esti yrjöämisen.
Olin nukkunut liian vähän ja nyt alkoi vähän ramaista. Torkuin säkkituolilla ensin puoli tuntia, sitten pienen valvomistauon jälkeen toiset puoli tuntia. Veneen takaosa oli katettu kankaalla, mutta aurinko paistoi jatkuvasti sellaisesta kulmasta että kankaasta oli vain rajoitetusti hyötyä.
Aikaa kului, mutta valaita ei näkynyt. Kello tuli kymmenen, yksitoista ja sitten kaksitoista. Selaisimme rannattomalla merellä, joskin ajoittain pääkaupungin pilvenpiirtäjiä oli mahdollista erottaa horisontissa. Vesi oli tummanturkoosia, ja muovipussit ja muu roska eivät olleet epätavallinen näky. Dokumentoin veneen ympärillä lentäviä tiiroja, koska ei ollut muutakaan tekemistä.
Ennen pitkää havaitsin, että vaikka käytännössä koko vene oli puun värinen, oli ainakin osa siitä tehty lasikuidusta ja maalattu puuta muistuttavaksi.
Lounasaikaan tarjolla oli ruokaa, joka oli erittäinkin hyvää. Katkarapujen syöminen on turhan monimutkaista, mutta nautin munakkaasta ja mustapippurilla maustetusta hyvin grillatusta porsaanlihasta. Merenkäynti oli rauhoittunut jonkin verran ja kyyti oli tasaisempaa.
Kello tuli yksi. Sitten kaksi. Valaita ei näkynyt vieläkään, ja alkoi olla todennäköistä, että Watin alkuperäisestä optimismista huolimatta palaisimme satamaan tyhjin käsin.
Veneen keulassa oli rituaalikukkia ja kolme appelsiinia. Wat sanoi, että ne tuottavat onnea veneelle. Sen puoleen myös valaiden uskotaan tuottavan onnea ja siksi niitä ei ole koskaan metsästetty ruuaksi, vaikka thaimaalaisilla on ollut tapana syödä kaikkea mahdollista pythonkäärmeistä tokeegekkoihin.
Noin kello 14:40 alkoi tapahtua. Joku havaitsi horistontissa lintuparven. Valaat vetävät lintuja puoleensa, koska valas säikyttelee kaloja niin, että ne ovat merilinnuille helpompia saaliita.
Perämies ajoi hitaasti eteenpäin, ja seurasimme, kun tummanharmaa selkä nousi merestä. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Alkoi innokas dokumentointi. Valas esitteli yleisölle eri ruumiinosia, milloin selkäeväänsä, milloin peräeväänsä, milloin sieraimiaan. Veneen keinuminen teki dokumentoinnista hieman haastavaa.
Valas katosi useasti pinnan alle, mutta palasi pian uudelleen näkyville. Lopulta kadotimme valaan noin puolen tunnin dokumentoimisen jälkeen.
Lienee sanomattakin selvää, että olin tyytyväinen valashavaintoon. Tämä valaankatselureissu on mielenkiintoisin asia, jonka olen tehnyt vuosiin, vaikka näimmekin vain yhden valaan ja jouduimme etsimään sitäkin seitsemän tuntia.
Satamassa hyvästelin Watin, maksoin hänelle reissun järjestämisestä 2000 bahtia ja yritin sitten ajaa eräälle näköalapaikalle. Paikalle johtava kinttupolku oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että jouduin kääntymään takaisin. Kokeilin toista reittiä, mutta siellä oli aidat edessä ja ajaminen oli sallittua vain polkupyörällä.
Päätin ajaa Central Rama II:een, joka sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Löysin matkalla tankkautuspisteen, jossa oli ysiykköstä vielä jäljellä ja ostin tankin täyteen.
Onnistuin kerrankin arvaamaan valtateiden liittymät oikein ja löysin ostoskeskuksen. Kiertelin sen ympäri rakennetuilla teillä ja pysäköin sitten parkkihalliin, jossa oli perstuntumalta arvioiden noin tuhat mopoa parkissa.
Etsin ensin Swensenin ja söin siellä jäätelöä. Sitten etsin elokuvateatterin ja ostin lipun Project Hail Maryyn nähdäkseni, paljonko vääryyttä elokuva tällä kertaa tekisi kirjalle. Tulos: jonkin verran, mutta olen nähnyt huonompaakin.
Elokuvan loputtua kauppakeskus oli jo kiinni. Menin parkkihalliin ja maksoin pysäköinnin. Kaksi tuntia pysäköintiaikaa oli ilmaista, mutta minä olin ollut neljä. Ylimääräiset kaksi tuntia maksoivat yhteensä 20 bahtia.
Ajoin sitten Tonin kotitalolle Itsaraphapin MRT-aseman lähelle. Matkassa meni puoli tuntia ja havaitsin Rocinanten sähköjärjestelmän hajonneen itsekseen parkkipaikalla, nimenomaan sen osan, jonka olin itse asentanut. Jostakin syystä nimittäin tärinä sai navigaattorin ja asentamani USB-portin sähköt vilkkumaan päälle ja pois. Sammutin viimein koko järjestemän virtakytkimestä ja luotin puhelimen navigaattoriin loppumatkan ajan.
Koska sosiaalinen elämäni on kärsinyt Prachuapissa asumisesta, oli hän luvannut vuokrata minulle huoneen täältä hyvin edullisesti. Tonilla on myös autotalli, jonne mahtuu mopo. Myös hänen isäukkonsa oli paikalla ottamassa minua vastaan.
Myöhemmin illalla havaitsin naamani kärähtäneen aika ikävästi. Mikään muu ruumiinosa ei ollut palanut, mutta nenä ja posket punoittivat aika ikävästi.