Päivän ensimmäisestä eläinhavainnosta vastasi Wii, joka lähetti minulle aamulla kuvan jostain Kaeng Krachangin kansallispuiston tienoilta. Ukkelin aamiaispöytään oli liihotellut atlaskehrääjä. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää ja siinäpä ötökkä, jonka tahtoisin nähdä myös omin silmin. Ehkä sitten joskus.
Lähdin tänään tutkimaan Khao Yain lähettyvillä olevia tekojärviä seuranani Farmaseutti. Sää oli sangen kuuma, 38 astetta. Taitaa olla tulossa kesä.
Ensimmäisenä ohjelmanumerona ajoin Farmaseutti mukanani Khun Dan Prakarn Chon (/khun daan prakaan chon/) padolle. Bensiinitilanne alkoi olla taas vähän huolestuttava. Aivan matkan alussa oli ollut huoltoasema, mutta sain sen jälkeen ajella koko neljänkymmenen kilometrin matkan padolle näkemättä ainoatakaan huoltoasemaa, ainakaan sellaista joka olisi ollut oikealla puolella tietä. Thaimaan pääteillä on kaistojen välissä betonivalli jonka vuoksi tankkauttaminen olisi tarkoittanut kahta U-käännöstä, toisin sanoen todennäköisesti useiden kilometrien ylimääräistä matkaa.
Google Mapsin ehdottama sisäänkäynti oli tukittu, mutta parkkipaikka löytyi silti teitä seuraamalla. Paikalla oli paljon thaimaalaisia. Menimme katsomaan patoallasta. Sää oli sangen saasteinen. Elettiin kuivan kauden viimeisiä hetkiä, ja vedenpinta oli hyvin alhainen.
Patovallin päälle ei selvästi saanut ajaa omalla kulkuneuvolla, mutta monenlaisia golfkärryjä sen päällä kyllä ajeli, samoin kuin sellaisia thaimaalaisten käyttämiä seinättömiä turistibusseja.
Kävelimme patovallille. Vähän matkaa käveltyämme tuli vastaan kyltti, joka kielsi padolle menemisen. Farmaseutti ei ollut varma siitä, saisiko padolle kävellä. Portti oli kuitenkin auki ja näitä kulkuneuvoja ajeli edestakaisin tänne runsain mitoin. Sitä paitsi anteeksi sai helpommin kuin luvan.
Kävelimme hieman eteenpäin ja dokumentoimme maisemaa hetkisen. Vartija ilmaantui paikalle sanomaan, ettei padolla saa kävellä. Siinä vaiheessa pato oli kuitenkin jo hyvin dokumentoitu. Palasimme takaisin parkkipaikan suuntaan. Anteeksi sai helpommin kuin luvan.
Katselimme sitten hintoja. Golfkärryn vuokraus padon tutkimiseksi maksoi 350 bahtia ja siihen mahtui neljä ihmistä. Ei liene tarpeen kummastella sitä, miksi padolle saa ajaa maksullisella golfkärryllä, mutta käveleminen ilmaiseksi oli kielletty. Toki onhan nähty moneen kertaan että jos järkevyyttä haluaa, niin tähän maahan ei silloin kannata matkustaa.
Paikalla kaupiteltiin myös veneajeluita, jotka maksoivat thaimaalaiselle 200 ja ulkomaalaisille 400 bahtia. Emme kuitenkaan menneet sellaiselle. Hintaa oli yhtä paljon kuin Khao Yain kansallispuistolipulla, ja nimenomaan hintojen vuoksi en ollut tänään halunnut mennä Khao Yaihin sisään vaan tarkastella kansallispuistoa ainoastaan sen ulkopuolelta.
Iso turistibussi maksoi kuitenkin vain 30 bahtia. Ostimme liput siihen ja meidän ajelutettiin thainkielisen selostuksen saattelemana kaksi- ja puolikilometrisen padon päästä päähän. Pato oli valmistunut 22 vuotta takaperin viisi vuotta kestäneiden rakennustöiden jälkeen. Kuvaaminen bussista onnistui varsin hyvin, koska kuvia ei tarvinnut ottaa ikkunoiden läpi.
Poistuimme tämän kiertoajelun jälkeen paikalta ja suuntasimme läheiselle vesiputoukselle. Pääsymaksu oli 50 bahtia. Jostain syystä moottoripyörä oli jätettävä parkkipaikalle sisäänkäynnin tuntumaan, ja vesiputoukselle sai kävellä puolitoista kilometriä lisää. Autota saivat kuitenkin ajaa perille asti. Outo järjestely.
Kävelimme siis katsomaan putousta. Paikka vaikutti jonkinlaiselta arboretumilta, mutta en tiedä kuka sen omisti. Majoituspaikkojakin siellä oli. Farmaseutti pohti, että olikohan alue edes laillinen vai pykätty laittomasti kansallispuiston maalle joka oli thaimaalainen tapa.
Suoranaista vesiputousta ei koskaan löytynyt, vaan nähtävyys vaikutti olevan jonkinmoinen koski johon oli rakennettu runsaasti uimapaikkoja. Kuten kaikki lukijat varmasti hyvin muistavat, thain kielessä ei vaikuta olevan erillisiä sanoja vesiputoukselle ja koskelle joka selitti asiaintilan. Koskessa oli runsaasti thaimaalaisia uimassa. Kiersimme alueen ympäri ja palasimme sitten melkoisen kiertotien kautta takaisin parkkipaikalle.
Ennen mopolle palaamista päätin käydä uimassa siinä kohtaa koskea, joka oli lähinnä parkkipaikkaa. Suoritin perinteisen vaatteetpäälläuinnin, housut jätin kuitenkin matkasta pois. Vesi oli tummaa ja turhankin lämmintä. Farmaseutti ei tullut mukaan, koska hänellä ei ollut vaihtovaatteita.
Aurinko oli nyt matalalla taivaanrannassa. Ajoin Caltexin asemalle polttoainetta etsimään, mutta se oli kallista. Jatkoin siis päivän viimeiseen pysähdyspaikkaan joka oli Huai Pruen pato (/aang gep naam huai pryy/). Siellä olin käynyt joskus aiemminkin. Kuten myös silloin, paikalla oli tänäänkin jonkin verran thaimaalaisia istuskelemassa retkituoleissaan ja juomassa kaljaa.
Farmaseutti oli innostunut kuvaamisesta, ja päätinkin pyytää häntä ottamaan kuvan, jollaisen olen kauan halunnut. Kuvassa esiintyisi Mies Lännestä täydessä varustuksessa ja Rocinante. Tekojärvi loi mainion taustan ja valokin oli hyvä. Innokkaan kuvaamisen jälkeen syntyikin varsin edustavia valokuvia. Minun olisi tosin ehkä pitänyt antaa Farmaseutille toinen kameroistani kuvan ottamistani varten, ehkä silloin kuvista olisi tullut vieläkin parempia.
Ajoimme sitten takaisin kohti Srinakharinwirotin yliopistoa. PTT:n asema löytyi vihdoin ja viimein. Polttoainetta oli niin vähän että Rocinanten bensamittari oli lakannut arvioimasta jäljellä olevaa matkaa ja korvannut numerot viivoilla. Tankkasin tankin täyteen hampaitani kiristellen. 440 bahtia, vaikka tankkasin “halpaa” eekakskymppistä. Ysiykkönen maksoi jo lähes 45 bahtia/litra. Se on karkeasti 50% enemmän kuin kolme viikkoa sitten.
Söimme yliopistolla japanilaisessa ravintolassa. Tilaamani riisikulho oli oikein hyvä ja ravintola oli erittäin edullinen.